Kenen henki on arvokkain?

Katsoin eilen Titanic-elokuvan, enkä suinkaan tarkoita "uusinta". Vaan Titanicin kohtalonyötä vuodelta 1958, joka päihitti monilta osin megabudjetilla tehdyn yleisömagneetin. Sellainen tosin oli tämäkin. Se mikä elokuvassa oli erityistä, on Titanicilta selviytyneiden välittämä tunne. Vaikkei selviytyneitä elokuvassa erikseen kuultu, on heidän tietojaan ilman muuta käytetty elokuvaan. Olihan heistä moni yhä elossa. Miltä heistä on mahtanut tuntua katsoa tätä elokuvaa? 

Oma sukulaiseni selvisi Lapuan patruunatehtaan räjähdyksestä, mutta menetti siellä parhaat ystävänsä. En tiedä, onko hän katsonut Lapua-elokuvan, johon häneltä tietoja kerättiin. En tiedä olisinko itsekään katsonut (en ole). Luin kyllä hiljattain niitä uutisia arkistossa monesta eri paikallislehdestä. Katastrofeista ja onnettomuuksista on media aina osannut raportoida laadukkaammin tai sensaatiohakuisemmin. 

Titanic-elokuvasta, oli se sitten kumpi vain, muistamme kohdan, jossa ihmisiä ohjataan pelastusveneisiin. Naiset ja lapset ensin (vai ykkös- ja kakkosluokka ensin?) .Vaikka tasa-arvo oli tuolloin vasta illuusion asteella, nähtiin kuitenkin miehisen kunnian takia välttämättömänä pelastaa ensin naisväki, joka edelleen kantaa päävastuun lastenhoidossa. Naiset ovat muutenkin luonteeltaan usein enemmän selviytyjiä kuin miehet, joiden elämä luisuu alamäkeä eron jälkeen. Titanicilla vaihtoehto oli karumpi: hukkuminen. 

Julisteessa nainen tukeutuu mieheen hädän hetkellä - Titanicin uppoamisen aikaan vuonna 1912 se oli myös taloudellinen välttämättömyys. En ole perehtynyt, kuinka Titanic-leskiksi jääneet perheenäidit selviytyivät rahallisesti. Suomessa ainakin sotaleskien korvaus oli hyvin pieni. Omakaan isoisoäitini ei olisi mitenkään tullut toimeen neljästä kolmeen vähentyneen lapsen kanssa, ellei hänen rintamalla kuolleen puolisonsa isä olisi lähettänyt perheelle avustusta. 

Kyllä Titanicilta miehiäkin silti selviytyi. Onnekkaimmat jopa vedestä hyisenä pakkasyönä. Itse veneisiin ei miehiä juuri kuivina päätynyt, ellei lasketa lukuun tätä kuuluisaa keplottelijaa, joka kummassakin elokuvassa nähdään nielemässä häpeää. 

Uskallan väittää, että nykyisin veneisiin tulvisi miehiä aivan yhtä lailla kuin muita hädänalaisia, riippumatta käskyistä. Tai sitten ei. Nykyisin kuitenkin pelastusveneitä olisi riittävästi matkustajamäärään nähden. Tämä muuttui Titanicin myötä. Monet muut turvallisuusasiat vasta Estonian uppoamisen jälkeen. Turvallisuus kehittyy pelottavan hitaasti, koska ihminen tuudittautuu aina parhaaseen vaihtoehtoon: siihen, että mitään pahaa ei voi tapahtua. Kuten Titanicin veneessä istuvien ilmeistä näki, ihminen ei usko ennen kuin omin silmin todistaa. 

Milloin Suomi upposi?

Sain juuri eilen loppuun vuonna 1992 ilmestyneen teoksen Näin selviät lamasta (toim. Antti Hannulla) Hyvänen aika, joka oli paha! Tällainen self help -kirjojen aatelistoon kuuluva teos pitäisi ehdottomasti julkaista nykyajassa. Sitä vasten tämän antia ankealta vuosikymmeneltä kannattaa peilatakin.

Musta aukko on myös halkoämpäri, jota tosin tänä vuonna ei ole tarvinnut yhtä tiuhaan täyttää kuin aiemmin. 

Toimittajien ja asiantuntijoiden kirjoittama kattava tietopankki on täydempänä asiaa kuin yksikään KOP täynnä arvonsa menettänyttä rahaa - elleivät sukkahousupäät olleet jo sitä pöllineet. Näin selviät lamasta -teosta lukiessa kouraisee, että pahin oli vasta edessä. Silti ihmiset yrittivät urheasti takertua hyvään ja toivoa parasta, joka ei valitettavasti enää riittänyt. 

1990-luvun lama oli historiamme pahin. Sen aikana moni riisti henkensä. Näin tekivät etenkin yrittäjämiehet, jotka eivät nähneet enää muuta vaihtoehtoa päästä veloistaan. Samaa varmasti harkitsi moni takaaja, joka oli hyväuskoisena lähtenyt takaamaan vaikka lapsensa lainoja ymmärtämättä, mitä se ihan oikeasti tarkoittaa. Teoksessa on erinomaisesti otettu kuva sellaisista asiakirjoista, joita tekijöiden mukaan ei missään nimessä pidä allekirjoittaa. Minulle on aina sanottu, että minun lainojani ei tulla koskaan takaamaan. En edes pyytäisi sellaista itsemurhalupausta keltään. Silloin ei osteta asuntoa, jollei ole omia säästöjä pohjalla. 

Lama-aikana saattoi silti saada kaikenlaista silpputyötä, kuten siivousta ja lehdenjakoa. Nyt niihinkin pitää tehdä videohakemus, eikä silti saa paikkaa. Moni ei myöskään halua sellaista työtä, joka "kuuluu" Wolt-orjille. Ne kaksi kertaa, kun olen sairauden takia joutunut tilaamaan Woltista, olen hävennyt ruokien vastaanottamista ovella. Enkä suinkaan naapurin silmäparien takia vaan Ihmisen, joka joutuu tekemään niillä ehdoilla sellaista työtä. Jokainen voi pohtia, mitä alustaa käyttää mieliteoissaan, vai lähtisikö sittenkin pystyessään itse hakemaan ruokansa. 

Tämä teos yrittää kertoa, miksi itsemurhaa ei syvimmässäkään suossa (joka oli vielä edessä) kannata tehdä. Ihmisellä on aina toivoa, keinoja selviytyä on. Moni ei vain tiedä niistä. Tällaisen talousoppaan pitäisi ehdottomasti olla nyt saatavilla kirjaston paraatipaikalla eikä varastossa, vaikka tässä markka-aikaista tietoa onkin. Silti suurin osa tekstistä on täysin ajatonta.  

Se mikä tässä erityisellä tavalla riipii, on tapa jolla lukijaa puhutellaan samalla viivalla. ME olemme kaikki yhteisessä suossa, sinä ja minä. Lama jakoi suomalaiset voittajiin ja häviäjiin, mutta olimme enemmän samassa veneessä kuin tänään. Veneitä myös riitti kaikille, vaikka leipäjonot kasvoivat. Sellaista solidaarisuutta, jossa perustetaan parkkihalliin kaikkien kovia kokeneiden peräkonttikirppis, kaivataan myös tänään. Empatialle on kova tarve yhä kovenevassa ajassa.

Vaikka toki osa teoksen tiedoista on vanhentunutta (huomaa hyvin esimerkiksi työvoimapolitiikkaa koskevat leikkaukset), on lamateos yhä täysin validi opus arjen taloudessa ja työpaikan menetyksessä selviämiseen. Se on myös kirjoitettu erinomaisen tehokkaasti, lämmöllä mutta auktoriteetilla, kuin vanhan ajan humoristinen valistusfilmi. Koneiston sijaan sillä on Ihmisen ääni.

Kuka selviää nyt?

Tutkitusti yksinhuoltajaäidin talous on kaikkein tiukimmalla, ja riski ylisukupolviseen köyhyyteen on suuri. Tämä tarkoittaa myös riskiä syrjäytymiseen ja heikkoihin taloustaitoihin. Usein rahaa on helpompi opetella käyttämään, kun sitä on. Itse uskon, että 16-17-vuotiaana saamani lapsilisät, jolla minun piti itse ostaa kaikki tarvitsemani, teki minusta hyvän rahankäyttäjän jo nuorena. Toki osalla rahat olisivat palaneet bilettämiseen ja huumeisiin. Minulla joskus Leviksen farkkuihin, jotka piti ratkoa heti lahkeista. Mutta se, että voi ostaa joskus jotain itselleen, on henkisesti hyvin tärkeää. 

Nyt saatoin ostaa samppanjan lahjakortilla, jota ilman se olisi jäänyt ostamatta. Olin korvamerkinnyt rahani vain saman hintaiseen brittikuohuviiniin, heh. 

Olin juuri laivalla hokemassa hississä lausetta "olen matkustanut Estonialla". Yhä monelle on yllätys, että Viking Sally oli myöhemmin Estonia. En toivottavasti aiheuttanut klaustrofobista tunnelmaa hissiin, mutta katson aina hätäpoistumistiet. Kokoontumispaikan näkee hytin ovesta. Juuri kukaan ei koskaan katso sitä, itse olen katsonut lapsesta lähtien. Koska olen aina pelännyt uppoamista. Mitä vanhemmaksi elän, sitä enemmän aspekti on taloudellinen. Valitettavasti näen taloudellisessa katastrofissa ja laivan uppoamisessa paljon samaa, vaikka rahanmenossa jäät sentään henkiin. Et kuitenkaan enää koskaan ole sama ihminen. 

Usein rahasta kirjoittavat ihmiset, joilla sitä on. 

Tämä on politiikassa ongelma. Valtaa käyttävät usein ihmiset, joilla ei ole kokemusta köyhyydestä ja eriarvoisuudesta. Ehkä näitä löytyy enemmän vasemmalta puolelta, mutta Kokoomuksen riveistä ainakin Ben Zyskowicz on kotoisin hyvin köyhistä oloista. Myös Arkadian ulkopuolelta taloustieteilijä Sixten Korkman. Näistä molemmista herroista huokuu empatia, joka ei silti estä koviakin sanankäänteitä. 

Itse en lähtisi ehdolle politiikkaan, vaikka on herutettu. Niin kauan kuin näen sen epätoivoisena yrityksenä saada ehdokaslistat täyteen, en varsinkaan ole kiinnostunut. Enkä niin kauan, kun työ sisältää sellaisen määrän paperinpyörittelyä ja aidon riskin tulla maalitetuksi (kuten nykyinenkin). Silti sitoutuneita ihmisiä tarvittaisiin, jotka päättävät yhteisistä asioistamme. Etenkin kunta- ja aluevaaleissa päätetään aivan lähipalveluista. 

Pidän suoranaisena ihmeenä, että asunnottomien määrän hyytävän kasvun aiheuttamia tukitoimia ei ole vielä leikattu. Jokin järki ja sydän politiikasta sentään vielä löytyy. Tietysti asunnoton autossa nukkuja on kiusallinen näky luksuskuutioalueella. Tosin näitä ylileveästä velkavankeudesta asunnottomiksi joutuneita on yhä enemmän. Tarina on yleensä loppuratkaisultaan vähän toinen kuin Ylen menestyssarjassa Queen of Fucking Everything. 

Grillit ovat taloustilanteesta huolimatta aina yhtä suosittuja. Hesen ja Mäkkärin liikevaihto muistaakseni kasvoi rajusti lamavuosina, kun kaikki aiemmin ravintoloissa käyneet perheet siirtyivät hampurilaispaikkojen asiakkaiksi. Tuleehan se nollaravintoarvo paljon halvemmaksi, ja pitkäkestoinen stressiliha rakastaa rasvaa ja suolaa. 

Migreeni näköjään jatkaa pukkaamista, toki kun on puolittainen hiihtoloma. Unohdan kuitenkin kaiken muun, kun kirjoitan. Käsikirjoitusta en pysty enää tässä vaiheessa kirjoittamaan ilman täydellistä terveydentilaa, koska se vaatii palapelin korjausliikkeitä. Vaatii siis aivotoiminnalta enemmän kuin intuitiivinen näppäily, jota tämä teksti edustaa. Jos olisikin näin helppoa kirjoittaa kirja, olisin tehnyt niitä jo lukuisia. Pitääkö siis muuttaa genre ylipitkäksi blogitekstiksi?

Yleensä hyvissä teoksissa, kuten myös hyvissä ravintoloissa, alku ja loppu nivoutuvat jollain tavalla yhteen. On alku, draaman kaari ja loppu. Arvostan, jos näen selvästi tällaista kuratointia esimerkiksi menun viinivalintojen kanssa sen sijaan, että on läiskitty kylkeen vain jotain sopivaa. 

Moni teos on yhtä kädenlämpöinen. Se lämmittää aivan taatusti pelastusveneessä, se lämmittää työn orjana riutunutta ihmistä perjantaina sohvalla, ellei henkilö ole jo nukahtanut kuola poskellaan. Kaikki eivät jaksa lukea liian vaikeaa, enkä minä jaksa enää kirjottaa sitä. Luin juuri jonkin kuusi vuotta vanhan blogitekstini. Huomaa, miten on ennen jaksanut "panostaa" vähän eri tavalla.  

Olen sitä mieltä, että tietty luovuus vaatii pitkäjänteisenä rahaa. Köyhyydestä on toki helppo ammentaa, mutta pitkäjänteisin kirjoittajatyö, kuten työ ylipäätään, tehdään rahalla, istumalihaksilla ja periksiantamattomuudella. Uskon, että hyvin moni Suomessa kirjailijana elävä kirjoittaa puolisonsa rahoilla. Ei täällä ole juuri muu mahdollista, ellei pysty takomaan päivätyönsä ohella. Minulla on niitä kaksi. Usein päivät alkavat kahdeksalta ja loppuvat puoli yhdeksän uutisiin. Se on pyhä raja, jotta näen, että joillain menee vielä huonommin.

Onneksi alkavalla viikolla on toinen työ "lomalla". Palkkaa siitä en saa. Mutta hieman siimaa, joka rahan arvoista. 

Miljoonasade taisi olla laman aikoihin kuunnelluimpia bändejä. Marraskuu, paitsi nyt on helmikuu. Kun olen käänteisesti ropisuttanut "miljoonia" laskuihin ja vastaanottanut kiitollisena vinkkejä, kuinka minun pitäisi haastaa tahoja oikeuteen tai tehdä sitä sun tätä, en jaksa enää kertoa: tunnen lakipykälät ja niiden porsaanreiät. Tässä maailmassa on mahdollista hukkua, vaikka tekisi itse kaiken oikein. Ihmisten on hirveän vaikea ymmärtää, että moraalinen oikeus on lopulta eri kuin juridinen. Siksi on hyvin raskasta vastaanottaa maallikkonäkemyksiä tilanteista, joihin saan olla koko ajan vastaamassa uudelleen. Siksi ennemmin olen hiljaa, vaikka siinäkin onnistun huonosti. 

Se on niin, että valituksen määrä voi myös kasvaa riittävän taakan alla. Usein sanotaan, että vähiten mitään kokeneet valittavat eniten. Niin, he valittavat turhista asioista, kuten avokadon kypsyysasteesta. Mutta huomaan, kun on aivan raunio, tällainenkin asia kuin pilaantunut tomaatti voi hajottaa korttitalon. Ihminen ei jaksa määräänsä enempää kantaa, ja tämä taakka ei jakaudu tasapuolisesti. 

Tästä aasinsiltana Puolustusvoimiin. Viikonloppuna tuli puhuttua, pitäisikö Suomessa olla yleinen asevelvollisuus. Tarkoittaen siis, että naiset voivat halutessaan valita myös siviilipalveluksen. Itse olen vahvasti tätä mieltä, että kyllä. Mutta rakenteiden muuttaminen vaatii paljon henkilöstöä eli rahaa. Suuri osa ajattelee asian niin, että naiset eivät fyysisesti jaksa armeijamarssia täydellä kantamuksella. Tiedän kyllä minun painoiseni henkilön, joka ei ainoana naisena saanut hiusmurtumia jalkoihin. 

Se on fakta, että fyysinen voima on naisilla heikompi, siksi myös naiset voivat menehtyä uppoavassa laivassa todennäköisemmin. Vaatii valtavia voimia vinssata itseään kohti kallistuskulmaa ja sieltä hyiseen mereen. Estonialta selvisi vain murto-osa naisia miehiin verrattuna. 

Ehkä Titanicilla tehtiin jotain oikein. Annettiin periaatteen tasolla mahdollisuus elää heille, jotka olisivat muuten kuolleet. Kaikille muille soi hymni Käyn kohti sinua, oi Herrani. 

Toivon, ettei sitä tarvitse soittaa Suomelle ja maailmalle. Senkin virren sanoista tapeltaisiin, kenen itsemääräämisoikeutta ne loukkaavat. Liian monessa pitkäkestoisessa kriisissä on ollut pohjalla kansan jakautuminen meihin ja muihin. 

Jokaisessa ajassa on liikaa ihmisiä, joiden mielestä tiettyjen ihmisten henki on arvokkain. Pahin esimerkki tästä on ollut rotuoppi, eugeniikka, natsien eutanasiaprojekti, holokausti. Mutta asenteiden tasolla mukaan luetaan huomattava määrä meitä kaikkia. Rikas luo valtiolle enemmän verotuloja kuin köyhä, joka on lähinnä menoerä. 

Jos nyt laitettaisiin maailma uppoavaan laivaan, sen kölin päälle rynnimään viimeisiin pelastusveneisiin, keiden arvelette päätyvän niihin?