Kesä män - kuvatuksia ja kirjoittamisen kuvia

Näemmä olen siirtänyt kymmenittäin kuvia tiedostoon, jonka tarkoitus on sisältää kuvia myöhempiin blogijuttuihin. En vain koskaan kirjoita niitä. Havaitessani kuvat muistan kyllä hyvin, mitä olen ajatellut. Ei kuvaaminen koskaan ole turhaa, mutta voisi kyllä itseltä kysyä, tarvitseeko joka kohteesta ottaa niin monta otosta. Kuitenkin mummelina katson todennäköisesti vain niitä albumeita, joissa olin alle 27-vuotias. 

Siltä ajalta ovat peräisin viimeiset paperikuvat. Ellei hääalbumia lasketa mukaan. Epäilen vahvasti, että kukaan palaa kovin usein digitaalisten tiedostojen äärelle. Kuvien pläräys sukulointiseurassa koneelta saattaisi tuntua pikemminkin moukkamaiselta (toisaalta onko TV.n huudatus kahvipöydässä sitä yhtään vähempää?), kun taas albumia konkreettisesti selatessa tapahtuma toimii seurallisena ja yhteisenä tarinankirvoittaja. Onko näin? En tiedä. Ehkä vain hiihdän perässä kehityksestä, kuten aina. 

No, ei mennä syviin vesiin, mennään Littoistenjärvelle. Minulle monin tavoin tärkeä paikka. Ristikallion uimaranta vailla muita ihmisiä. Aina se ei tarkoita järvisyyhy vaan oikeaa ajoitusta.  Kuoviluoto, hieno luonnonsuojelualue keskellä järveä. Kenties kesän ja syksyn yleisin zen-paratiisini takana siintävien kallioiden lisäksi. Niillä kalliolla hitusen treenasin polkujuoksua, joka sitten Lapissa oli tunturijuoksua. Riitti ilmeisen pieni harjoitusmäärä sijaan 35, yhä sitä hämmästelen. Kuntoni ei ole rapautunut edes istuessa, vaikka kirjoitan kyllä myös seisten. Metsissä haahuilu kannattaa, kun sitä tekee miltei päivittäin, se kompensoi löystyneitä pakaralihaksia. 

Alan ihmisille lisäfaktaa. 

Kuoviluodolle mentäessä on näkymä täynnä veneitä ja kanootteja. Joka kerta päätän, etten kuvaa, sitten kuitenkin kuvaan ne samat venheet. Paitsi silloin, kun puhelinta ei ole mukana. En ottaisi koskaan, mutta turvallisuussyistä olen yrittänyt luvata muuta. Eilen lähdin taas matkaan ilman puhelinta ja juuri sillä kerralla jalkani olikin livetä kalliolta siten, että nivelsiteet olisivat olleet luurin kannalla. Mutta näin kävi vain melkein. 

Sitten kun on riittävän kauan kipittänyt, on ihanaa pulahtaa uimaan. Eväät pitää toki olla mukana ja toivoa, ettei kukaan ole vienyt niitä pyörälaukusta tai lisännyt joukkoon jotain jäynää. Ihmisistähän ei koskaan tiedä. Ehkä tämä trauma pohjautuu lapsuuteen, kun minulta yritettiin varastaa styrox-potta eli pyöräilykypärä uidessani vedessä. Potta oli siis rannalla pyyhkeeni päällä. Huusin vedestä sitten että hus ja mitä vielä. Pottani jätettiin rauhaan. Ehkä sitä luultiinkin vain take away -huussiksi. 

Tällaisten traumojen takia rannalle kannattaa ottaa aina sellaista tavaraa, joiden häviäminen ei haittaa. Siksi vakioni onkin Titanic-pyyhe, joka on ostettu Kreetalta vuonna 1997. Ihmettelen, miksi valitsin silloin tämän, sillä en ole koskaan edes fanittanut Leonardoa, vaikka näytellä hän kyllä osaa. Nyt tällä pyyhkeellä alkaa kuitenkin olla jo camp- eli keräilyarvoa, joten täytyy ehkä keksiä toinen tilalle. 101 dalmatialaista? Ajatelkaa, tämä vielä vanhempi lapsuuspyyhe on yhä täysin priima, mutta uudet pyyhkeet kulahtavat jo muutamassa pesussa. 

Yksi tämän kesän pakahduttavin onnen tunne oli uida ikuisuus miltei keskiyön auringossa, kello oli ehkä tulossa 23. Polskia maailmassa, jossa olet yksin ja täysin yhtä. Ihmeen kauan jaksan aina uida, vaikken ole pitänyt itseäni minään uimarina. 

Minua inspiroi eniten se, mitä itse näen, missä kuljen, mitä silloin ajattelen. Ei turhaan sanota, että lähde kävelylle, jos aivosi ovat jumissa. Juokseminen toimii samoin, silloin rytmiä tahdittaa usein myös jokin päänsisäinen tunnari. Koskaan en kuuntele musiikkia lenkillä, se estäisi minua kuulemasta omaa, joka sitten on pakko jossain kohtaa kehitellä joksikin, jos muistan. Ja jollen, se ei sitten ole ollut riittävän hyvä. 

Tällä hetkellä ja koko ajan tämä on ollut käsikirjoitukseni alkukohtaus. Nyt sivuja on noin 350, mikä järkyttävä määrä se onkaan mahdollisessa painoversiossa. Voi kuitenkin olla, että muutan vielä alun. Monet kirjoittavat alun viimeisenä. Mutta liikaa en halua tietää, miten muut tekevät. Tällä hetkellä minulla on kesken kirjoittamisen (pelon) ympärillä pyörivä Silloin tällöin onnellinen. Sen ollessa puolessavälissä olin jo jättää kesken, sillä huomasin sen vaikuttavan heti negatiivisesti, aloin väärällä tavalla tiedostaa kirjoittamaani. Vuoropuheluna kuitenkin kiinnostava teos, vaikka isä on aivan uskomattoman ärsyttävä besserwisser. Pelkää ja tietää pojan olevan lahjakkaampi? Pojan kirjan Jalat ilmassa aion totisesti lukea. 

Miettikää muuten, kuinka paljon ihmisten omia sävelmiä jää ikuisesti pimentoon. Ehkä joku yksi ihminen kuulee ne parhaassa tapauksessa itsesi lisäksi. Ihan sama koskee tarinoita. Joku aivan mestarillinen tarinankertoja jättää sanansa ikuisesti pöytälaatikkoon. Ei välttämättä siksi, ettei pitäisi niitä hyvinä. Kaikilla ei vain ole tarvetta saattaa niitä maailman tietoon. Toisaalta minulla ei ole vieläkään, mutta nyt on ehkä pakko yrittää, kun on jäänyt tämän takia pois töistä. 

Ja kun istuu Kuoviluodolla, kallion kupeessa yksin, seuranaan poikasiaan suojeleva joutsenpari, mielessä käy ajatus jos toinenkin. Tarinalla ei ole itseisarvoa (ei minulle, väkisin yritettyjä olen lukenut ihan riittämiin), mutta jos ajattelusta voi syntyä tarina, pitäisikö se silloin kirjoittaa ylös? Paljon on tätä keskustelua, valitseeko kirjailija itse aiheensa vai aihe kirjoittajansa. En tiedä, mutta tietynlaista pakottamattomuutta pitää vaalia. En voisi itse kuvitella, että alanpa nyt luoda tässä tarinaa. Otan vihon ja alan suunnitella. Mutta jollakulla toisella tämä varmasti toimii. Silti mietin, ovatko nämä niiden teosten aloituksia, jotka näyttäytyvät minulle hengettöminä, sieluttomina, yrityksinä kirjoittaa tarina? Silti tällaisia kustannetaan ja paljon. Etenkin sitten, kun on jo nimeä, sille nimelle odotetaan jatkoa. Lukijat odottavat uutta tarinaa. Mutta entä jos pankkisi on tyhjä? 

Tarina. 

Tämä on vain tällaista pallottelua vailla työyhteisöä. Jokaisella alalla mennään aina asioiden pilkkomistasolle. Alamme miettiä asioita liikaa. Teemme asioista jutun. Pitää varmaan tuosta aiemmin mainitusta teoksesta kirjoittaa tänne myöhemmin jotain, niin paljon ajatuksia se herättää. Etenkin kirjoittamisen ja kirjallisuuden opiskelusta. Tähän mennessä, lukemani perusteella, olen vain kiitollinen etten ole valinnut sitä tietä. En tiedä, mitä pilattavaa minulla olisi tavassani kirjoittaa. Mutta eiköhän se selviä, eiköhän palautteista rakentavin ole sitä varten, että pilaamisen sijaan jalostat siihenastisen viritelmän omalla tyylilläsi, siteeraamatta kirjailijoita, joita kuuluu siteerata ollakseen uskottava. 

Toteemi, aikataulu, ratas. Kirjailijatehdas. Oikeasti entinen Littoisten verkatehdas, lopetti toimintansa muistaakseni 1960-luvun lopulla.

Työläisten asuntoja. Harvinaisen malliset sisäänkäynnit. Tänä kesänä on tullut vierailtua monissa tölleissä, haastatteluja ja kuvauksia on tehty. Saas kattoo koska systemaattinen homma jatkuu. Tämä siis koski tietokirjaa, nyt yritän viimeistellä fiktion (aikataululla X). 

Kaikki kuvat on otettu Littoistenjärven ympäriltä. Kävin kyläkaupassa vielä ennen sulkemista, se oli aika surullinen visiitti. Kaikki pieni ja kaunis katoaa, vaikka olisikin stailattu 60-luvun rumaan kuutioon. Mutta tiedättekö mitä on tänään syytä juhlistaa? Sitä, että Kupittaan siirtolapuutarha saa todennäköisesti jatkoajan! Vihdoin Turussa inhimillisyys ja Elämä voittaa. Joukossa on voimaa, se tuli jälleen todettua. 

Kesä män, mutta syksy ei saa tulla. Eihän sitä meiltä kysytä, syksy tulee kun se saapuu. Mutta nyt on polttopuutkin nätissä pinossa, toivottavasti ei viimeiset uinnit uituna. Lopuksi vielä yksi salakuva. Sitä ottaessa harmitti jälleen, että käytössä oli rupuinen kännykkä eikä järkkäri. Mutta ehkä silloin olisivat jo kasvonpiirteet erottuneet enkä voisi julkaista tätä? 

Kesälle annan arvosanaksi 10+, sillä sain elää sen vapaudessa. Miten ikinä voin luopua tästä euforiasta? Miten sinun kesäsi meni?