Joulukuu purkissa (on totta, jos vain uskot niin)

Joskus miellän joulun ja koko joulukuun lasipurkkiin säilötyksi unelmatehtaaksi. Purkista löytyvät kaikki elementit, joista oman tai jonkun toisen näköinen joulu rakentuu. Veikkaan, että somella on nykyisin jonkin verran tekemistä tämän(kin) asian kanssa. Lopputulos kuitenkaan on harvoin sitä, mitä lasipurkkiin kuvittelemme. Minun purkistani ei löydy itse kuivattuja neilikanpistämiä appelsiinisiivuja, mutta joulusiivottu kuusikoti kyllä. Purkissa tuoksuu sopivasti kostea kuivakakku, lämmin kynttilätali ja juuri se lumisen talven tuulahdus, joka hiipii sieraimiin verannan läpivetoon astuessa. Joulupurkkiin pääsee varsin helposti sisälle eikä kukaan, varsinkaan työnantaja, riistä joulusta nauttivaa sielua purkista ulos. Joulukuu purkissa on eloa kuvitteellisessa hyggejuhlakuplassa, kunnes elo jälleen tammikuussa jatkuu tasaisen arjen ankeuttamana. Purkki on särkynyt tai viety kellariin odottamaan seuraavaa joulua. 


Joulupurkin todellinen sisältö perjantaina. Onneksi en ollut "ehtinyt" vaihtaa joululiinaa, sillä samppanjaa posahti pullosta reippahasti tälle kerniliinalle JA irrotti ainoana toimivana pesuaineena lehdestä pintaan tarttuneen painomusteen! Joulun ihme!


Miten ihmiset kestävät maissa, joissa ei ole vuodenaikoja ja niiden ympärille kietoutuvia juhlia? Ihminen tarvitsee liminaalitiloja ja siirtymäriittejä jaksottaakseen elämänsä hetkiin ja epähetkiin, joskus epätodellisiinkin sellaisiin. Ja samaan aikaan elämä on sitä, joka tapahtuu suunnitellessamme kaikkea muuta, John Lennonia vapaasti lainaten (Life is what happens while you are busy making other plans).

Katsoimme viimeisenä hetkenä Yle Areenasta uusimman John & Yoko -dokumentin Above Us Only Sky. Samaistuimme vahvasti siihen taiteelliseen symbioosiin, joka Johnin ja Yokon välillä vallitsi, vaikka me emme kyllä käy vessassa yhtä aikaa. Jossain määrin näen elämän juuri sellaisena käsitetaideteoksena, jollaisen Yoko kehottaa ihmisen kuvittelemaan ympärilleen taidemuseossa. Oikeasti museossa ei siis ole mitään nähtävää muuta kuin se, mitä oma mielikuvitus tarjoaa. 

Mitä muuta meillä lopulta on? Millä selviäisimme läpi vaikeiden aikojen, jollei meillä olisi mielikuvitusta ja sen myötä toivoa paremmasta? Kyky kuvitella kaikki kaunis ympärilleen tai siihen lasipurkkiin, vaikka inhorealistin todellisuus olisi toinen. 

Yhä vahvasti aurinkolasiensa takana porskuttava Yoko Ono (s.1933) on sota-ajan lapsi. Yhdysvallat pommitti Japania olan takaa, sen ali ja yli. Hyväosaiseen pankkiiriperheeseen syntynyt Yoko tietää, mitä on menetys. Kaikki piti kuvitella paremmaksi, ja lopulta paremmuus tuli oikeasti. Yokolla oli nousujohteinen taideura jo ennen tunnetuksi tulemistaan kuuluisan miehensä kautta.


Yoko Ono. Kuva: Redferns/Gijsbert Hanekroot


Myöhempi maailma lyttäsi Yokon Beatles-manian jälkitilassa, mutta myös käsitteellisen kyvyttömyytensä takia. Vaatii suurta avoimuutta maailmaa kohtaan, että löytää universumin itsestään ja päin vastoin. Yoko ei mahtunut raameihin, koska hänellä oli niin omituisia ideoita, hän kiljui mikrofoniin ja pukeutui lavalla säkkiin huvin vuoksi ja niin - oli aasialainen. Kaikella estottomuudellaan ja kokeilunhalullaan Yoko edesauttoi Johnia pyrkimään sitä kohti, mitä hän oli Beatle-identiteetin ulkopuolella. 

Kun henkilö lokeroidaan ulkopuolelta, suljetaan samalla pois kaikki muut vaihtoehdot, mitä tuo kyseinen ihminen voisi olla ja edustaa. Meillä kaikilla tulisi olla oikeus ja vapaus olla sitä mitä olemme ja kehittyä haluamaamme suuntaan, mutta ympäröivä maailma ei aina ole tähän valmis. Yoko oli maailmalle liikaa, mutta ilman muuta hän oli edelläkävijä sekä Johniin yhdistettynä että jo ennen tätä karman sävyttämää liittoa. Dokumentin harvinaislaatuisessa aineistossa John Lennon myönsi, että Imagine on loppujen lopuksi Yokolta suurimmat vaikutteensa saanut kappale ja tekijöiden pitäisi olla Ono/Lennon eikä vain Lennon. Ja mistä Imaginessa lauletaan? Siitä, että voisimme kuvitella paremman maailman ympärillemme. Sanoista teoiksi. 


Above us only sky. Joskus kuvitelmat ja visiot toteutuvat. Edellisessä kirjoituksessani mainitsin taivaan, joka on yhtä aikaa sekä sinertävä että punartava. Ja seuraavana aamuna näin tämän näyn keittiön ikkunasta. 


Näpyttelin tähän astisen tekstin yöaikaan lipitellessäni samppanjaa aivan epätodellisen työviikon päätteeksi. Myös hyvin tyypillistä, että luvattuani itselleni säästökuurin, laitan roponi tällaiseen ökynautintoon. Tammikuussa on tiedossa palkatonta kitkuttelua, sillä mitäpä ei ihminen tekisi taiteen eteen. Suomalaiseen käsitystapaan elän siis taiteen palolla ilman palkkaa ja saan tähän työnantajalta mahdollisuuden. Se on oikeasti samppanjan paikka aikana, jolloin minun työpanokseni on olevinaan korvaamaton.

Nyt nautin kulinarismin täyteisestä joulukuusta ennen kaalilaatikkojen ja silakkapihvien kuukautta, joka oli lähellä peruuntua pahenevan koronatilanteen takia. Minulle oli puoliksi luvattu palkaton kirjoitusvapaa, kunnes sitä ei sitten puolletukaan. Tämä shokkiuutinen tuntui pahemmalta kuin samppanjan kaataminen alas viemäristä. Kunnes sitten piinaavaan ruuneperin vastinesanoilla täytetyn odotusajan jälkeen sain sittenkin mahdollisuuden elää hetken omaehtoista elämää, johon kuuluu kirjoittaminen ja samppanjasta veteen vaihtuva nesteytys. 

Olen myös juhlinut vanhenemistani. Onhan aina saavutus kerryttää yksi eletty vuosi lisää, vaikka yleisesti hyväksyttyyn retoriikkaan kuuluu valitella ikääntymistä. Ehkä johtuen historiataustastani, tunnen nahoissani vahvasti, missä kaikissa tilanteissa olisin joutunut jo mullan alle ajan ollessa toinen. Otamme liian itsestäänselvästi elämän, vaikka tänä vuonna näkökulma on monen mielessä radikaalilla tavalla muuttunut. 

Ajan ja elämän rajallisuuden syvään ymmärrykseen liittyy myös se, että uskaltaa suoremmin tavoitella sitä mitä haluaa. Ei tarvitse esittää saavansa sisältöä elämään jostain, missä sisältöä ei ole (tai jos on, niin se on kenties jo läpikoluttu). On myös hienoa, kun joku aiemmin tuttu henkilö alkaa nähdä toisen eli tässä tapauksessa minut uudessa valossa. "En tiennytkään, että..." on ollut yleinen aloitus vähäisissä small talkeissa tänä vuonna. Tänä koronavuonna, jona moni on uskaltanut tavoitella sitä mitä oikeasti haluaa, joko pakosta tai joutenolon esiintuomasta sisäisestä tarpeesta. 


Suomen ykköskuusen ympärillä oli sangen autiota, eikä ihme.


Vielä palaan Johniin ja Yokoon. He saattoivat maata koko päivän sängyssä lehtiä lukien. He nousivat tyyliin viideltä alkuillasta aamiaiselle ja sen nautittuaan lähtivät isolla porukalla äänitysstudiolle. Sitten soitettiin niin kauan, kunnes oltiin tyytyväisiä. Johnilla oli kappaleet päässään, ei välttämättä fyysisiä nuotteja lainkaan. Koska kaikki muusikot olivat tuttuja toisilleen (mukana myös George Harrison), oli helppo saada eri ihmisten sävelistä ja ajatuksista kiinni. Lopulta soitto vain soljui ideaalisti pakottamatta. 

Juuri vastaavanlainen soljuntaprosessi on tavoitteeni kirjoittaessa, eikä sitä tarvitse edes tavoitella silloin kun on aikaa. Muusa minulla jo on, kallisarvoinen. Saan rakentavan palautteen kaikesta työstämästäni heti niin halutessani. Ja päinvastoin.

Jos oikeat ihmiset ympärillä ovat kultaa, niin aika on rahaa. Sitä on vain etuoikeutetuilla ja jo menestyneillä taiteilijoilla. Esimerkiksi menestyneet elokuvaohjaajat voivat tehdä mitä ikinä haluavat, koska saavat aina rahoituksen statuksellaan. Francis Ford Coppola vieraili juuri Suomessa ja kannusti omalla esimerkillään elokuvantekijöitä tekemään mahdollisimman erilaisia elokuvia, joilla on merkitys. Kunpa se olisi niin yksinkertaista kaikille, jotka haluaisivat tehdä niitä elokuvia. Taidetta arvostavassa Suomessa. Ja saada läpi juuri NE käsikirjoitukset, joilla on MERKITYS. 

Kaikilla pitäisi olla mahdollisuus näyttää mihin heistä on, mutta tunnetusti maailma on täynnä unohdettuja lahjakkuuksia. Vincent Van Gogh oli myös sellainen. Miten paljon hän kärsikään, kun kukaan ei ollut kiinnostunut hänen tauluistaan. Van Goghin olisi pitänyt itse saada nähdä oma menestyksensä, eikä vain myöhemmän maailman, joka on tapetoinut kotinsa hänen maalauksillaan. 


Sytyttäessämme itsenäisyyspäivän kynttilät muistelimme kaikkia edesmenneitä. Myös suvun taiteellisesti lahjakkaita henkilöitä, joiden olisi suonut päästä enemmän taidoillaan esille. 


Joulukuun lasipurkissa on kaiken edellisen johdosta enemmän sotkua kuin oli aikomus, mutta sentään englantilainen hedelmäkakku odottaa foliohatussaan aattoa ja piparitiipii kokoamista. Leivoin osat jo yli viikko sitten, joten ainakaan ei ilmesty pölyä "kankaaseen" liian aikaisin ennen joulua! Myös kirppikseltä löytämäni vanha pellavainen joululiina odottaa yhä viikattuna paraatipaikkansa. 


Muutaman euron kirppislöytöjen lisäksi tuli shoppaitua vähän muutakin (Marimekosta osakenousun kunniaksi, heh). Kahvikuppi on Arabian vanhaa OTK-mallia. Näitä sai ostaa kaupoista ja kahviloista 1960-70-luvuilla. Minulla on entuudestaan kuusi kuppiparia mustana, kuten ehkä aiemmasta kirppispostauksesta muistatte. Niissä tuo kultainen kuvio on huomattavasti suurempi. 


Minulla on enää kaksi vapaapäivää ennen jouluaattoa, joten joulukuun lasipurkin sisältöä tarvinnee radikaalisti uudistaa. Kuusesta en kyllä haluaisi tinkiä, mutta kohta voi olla pakko, sillä emme ole löytäneet kuusenjalkaa kellarista! Emme oikeasti voi ymmärtää sen mystistä häviämistä! Alamme uskoa, että kummitus on jälleen asialla. Jollei hän palauta jalkaa ajoissa, täytyy ostaa taas minikuusi. Kirppiksilläkin toki olisi nyt kuusenjalkoja myynnissä yllinkylin, mutta ehdin seuraavaksi kirppisjahtiin vasta tammikuussa (ja varmaan pitäisi mennä myymään eikä ostamaan). 

Joulukuu on siis tuttuun tapaan niin täynnä kaikkea, tänä vuonna todellakin KAIKKEA, että on pakko tinkiä, karsia ja sopeutua. Ja jollei muuta ehdi, voi ainakin ostaa aviisin toinen toistaan upeammista nostalgiajoulukodeista (suosin ruotsalaisia lehtiä), nostaa villasukkakoivet sohvalle ja kuvitella kaunis todellisuus ympärilleen Johnin ja Yokon tapaan.




Millaista joulukuuta sinä vietät ja tunnistatko lasipurkki-ilmiön?



Kommentit

  1. Kiitos tästä jotenkin rentouttavasta kirjoituksesta kaiken kiireen keskellä. Oma joulukuuni on ollut kovin kiireinen, mutta viikon päästä pääsen kahden viikon joululomalle. Tosin joitain töitä varmaan jää hoidettavaksi vielä lomallekin. Joulusiivouksen ajattelin tehdä tänä vuonna vasta joulun jälkeen, kun muutenkin ollaan vain kotona. Hienoa, että uskallat seurata unelmiasi ja olet saanut kirjoitusvapaata :)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos Emilia, hienoa jos ja kun pidit tätä rentouttavana :D Ja vielä hienompaa, että pääset lataamaan akkuja kunnon joululomalla, vaikka se sitten osin työasioissa menisikin. Kyllä joulusiivouksen ehtii vaikka sitten ensi jouluna! Hyvää lomaa! Kirjoitusvapaa on kyllä unelmien täyttymys, vaikka rahallinen hyöty on vielä tässä kohtaa nolla :D

      Poista

Lähetä kommentti

Arvostan kommenttiasi!

Tämän blogin suosituimmat tekstit

Mystinen metsänpeitto - unohtumaton kokemus

Kriikunalikööri - helppo herkku kärsiväll(isell)e

Kiipeily- ja seikkailupäiväkirja osa 568: Muikunvuori

Miten taiteen hinta määritellään? Mitä sinä maksaisit taiteesta?

Loppuvuoden kirppistelyt (osa 1)

Tarot - itsesi peili