The End

Aina se tulee siinä kohtaa kun ei haluaisi. Epäloogisesti, töksähtäen, dramaturgisesti epäonnistuneesti. Harvemmin onnellisena. Silti sanotaan, että kun kysymyksiä jää enemmän kuin vastauksia, loppu on onnistunut. Elämän loppuessa ei vain itse kuule kumpiakaan, kysymyksiä eikä vastauksia. Punainen lanka on katkennut.




Beatlesit tekivät uransa ehtoopuolella kappaleen The End, tietäessään että kaikki päättyisi. Sen aistii lopun sävelistä, musiikkivideon katseista, tyhjistä takeista. Kaikkensa antaneena, muttei kuitenkaan kaikkea saaneena, tuo maailmaa muuttanut bändi ymmärsi, että kaikella on aikansa.




Ihmisen aika on lyhyt. Hyttysen elämään verrattuna pitkä, mutta lyhyempi kuin universumin. Ihminen on aina halunnut olla maailmanomistaja. Sitä varten pitäisi elää ikuisesti - tai ainakin yli hiilineutraaliustavoitteiden toteutumisen. Hidas loppu voi tehdä kuolemastakin evolutiivisesti muokkautuvan kokemuksen. Mikään ei muuta sitä tosiasiaa. Me muuntaudumme kohti vääjäämättöntä, ellemme häviä elon kirjoista riuhtaisemalla. Jotkut riuhovat itse, suurin osa kohtaloon vedottavista syistä.


Tätä polkua ei enää ole olemassa eikä liioin Chaplinia kulkemassa sitä pitkin kohti horisonttia.


Mutta mitä on kohtalo? Onko se vain osoitus siitä, että ihminen tiedostaa ajan kulun voimakkaammin kuin lajitoverinsa? Samaan aikaan ihminen näkee peilistä itsensä, ei lajitoveriaan. 

Kykymme tiedostaa on tehnyt meistä kuolemattomia. Emme haluaisi kuolla, koska tiedämme sen olevan edessä. Viikatehenkilö teroittaa veistään, käyttääkseen sitä ensin rasvaa tihkuviin burgereihin pikaruokalan autojonossa. Vähemmän jokaiselle, enemmän kaikille. Yksi kaikkien ja kaikki yhden puolesta. Ihmisellä on monia tapoja tehdä itsestään kuolematon. Pikaruoka, suoratoisto ja sohva on nykyajan pyhä kolminaisuus, jossa loppu tulee liian varhain. The end, harvemmin enää kauniilla käsialalla, orkesterin soittaessa massiivista crescendoa. Tosielämässä Rhett Butler ei suutele Scarlett o'Haraa, vaan hoitajat peittelevät meidät, mikäli heillä on aikaa. Mikäli, yhtä kuin ei ole.

Onko mitään niin turvallista kuin peiteltävänä oleminen? Kokea sama palvelu kuin lapsena, kuumepedillä tai ilman. Samaan aikaan peittelystä tulee mieleen kuolema. Joku vetää valkoisen liinan yllemme. Yleensä joku muu kuin lähiomaisemme, jotka ovat ulkoistaneet tämän jalon teon sairaanhoitajalle ja hautausurakoitsijalle.



Ensimmäisellä maailmansodallakin oli loppunsa, jota nämä kohti "sankarillista kuolemaa" marssineet sotilaat eivät osanneet juuri toteutuneena aavistaa. Kuva Gdanskin toisen maailmansodan museosta (sillä ensimmäinenhän pohjusti toista maailmansotaa).


The End on elokuvissa nykyisin karumpi kuin aiemmin. Ennen takana oli liikaa sotaa ja kärsimystä. Haluttiin onnellisia loppuja. Muuttuvatko elokuvien loput korona-ankeuden jälkeen? Ainakin chick lit ja muu viihdekirjalkisuus ovat jo nostaneet suosiotaan. Mikään ei kuitenkaan muuta elämän ainoaa tosiasiaa. 

The End.

Kommentit

  1. Tänään on taas paistanut aurinko. Tänään olen sysännyt melankolian syrjään ja tarttunut toimeen. Voi olla, että jäähyväisten jättö kesälle on aiheuttanut alavireyttä tai epämääräistä haikeutta. The end of summer!
    Syksystä kuitenkin pidän – ja talvesta ja keväästä ja kesästä. Kummallinen on mieli!

    Melankoliassa on kuitenkin oma viehätyksensä. Oi, miten hyvältä tuntuu syvältä, kun saa rypeä haikeudessa, murheessa, ikävässä ja itsesäälissä ja samalla tietää, että ei tässä kuitenkaan mitään hätää ole. Täältä noustaan, kunhan on ensin oikein kylvetty kylmissä ja kolkoissa altaissa. Onko outoa? En usko, että olen uniikki tässä(kään) asiassa, sillä jostainhan nämä tunnetilat kumpuavat. Ne liittyvät ainakin minulla tähän elämän merkityksen ja olemassaolon pohdiskeluun ja sen sietämättömään arvailuun. Ja siihen mihin, miten ja milloin tämä kaikki päättyy. The end.

    Tiedän toki, että melankolia, masennus ja ahdistuneisuus on joillekin ihmisille raskas taakka, jonka kanssa he joutuvat kamppailemaan pahoinkin. En siis vähättele tuota asiaa, kun itse ikään kuin leikittelen alavireydellä ja kääriydyn lähes vapaaehtoisesti tuohon tunnetilaan.

    Joka tapauksessa näin on äskettäin minulle käynyt. Eipä löytynyt tyhjentävää vastausta eksistenssikysymykseen nytkään, mutta tulipahan etsittyä. Etsiskelyn aikoina kirjoittaminen tökkii, keskittyminen lukemiseen on lähes olematonta. Mikään ei huvita. Lojumisasento on se, mihin taivun. Tällaisina hetkinä monesti tartun runoihin. Ja tietysti etsin kaikkein synkimmät tuotokset, jostain syystä ne voitelevat sieluani. Saima Harmajaa en ole aikoihin lukenut – nuorena kylläkin. Viikonloppuna luin ihanaa Edith Södergrania ja verevää Tommy Tabermania.

    Tämän runon haluan Sinulle jakaa. ��

    Pelastus

    Sinä uneksit niin paljon.
    Kuin sinua hiveltäisiin
    höyhenen päällä ihon alta.
    Se on sinun pelastuksesi.

    Sinä tiedät niin paljon.
    Kuin ajattelisit matkaa
    syysöisellä merellä.
    Se on sinun pelastuksesi.

    Jokainen päivä on
    kysymys kestämisestä.
    Mitä siitä yli jää
    on puhdasta voittoa meille.

    Tommy Tabermann

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Voih, kiitos Inke! ❤️Tuo Tommyn runo on ihana, olin aivan unohtanut sen. Kiitos kun lähetit sen minulle! Puhtaalla voitolla mennään, runobentsiiniä suoraan suoneen!

      Tunnistan tuon rypemiseuforian. Etenkin, jos siihen liityy lähestyvä kainalo, on jopa kivaa hetken rypeä ja tietää sen menevän ohi.

      Ikävä kuulla, että sinulla on ollut myös vaikeampi ajanjakso, mutta tosiaan taitaapa se väliaikaisena, monilla valitettavasti pysyvänäkin, kuulua tähän elämänvirtaan. Voittoa ovat nämä keskustelut! Ja runous, joka kannattelee usein silloinkin, kun sen voimaan vähiten uskoo. Saima Harmajaa ja Tommya on minulla eniten hyllyssä Eino Leinon lisäksi. Mutta ihme kyllä Edith Södergrania ei yhtään! Mutta lojumisasennossa (varsin tuttu) voi vaikkapa selata kirjakauppojen valikoimia ja tehdä taas hyviä löytöjä, vielä kun om vähän rahaa :D

      Poista

Lähetä kommentti

Arvostan kommenttiasi!

Tämän blogin suosituimmat tekstit

Mystinen metsänpeitto - unohtumaton kokemus

Unen ja valveen rajamaa - erään painajaisen tarina

Loppuhöpinä

Kriikunalikööri - helppo herkku kärsiväll(isell)e

Vaikeuksia ennen kuvitteellista helpotusta (tasan puoli vuotta sitten)

Miten taiteen hinta määritellään? Mitä sinä maksaisit taiteesta?