Korkeintaan vähän haudassa

Muistin juuri, että minun piti analyseerata Eeva Kolun menestyskirjaa Korkeintaan vähän väsynyt - eli kuinka olla tarpeeksi maailmassa, jossa mikään ei riitä erillisessä julkaisussa. Sivusin teoksen antia jo aiemmin häpeän näkökulmasta. Nyt mietin, onko minulla sittenkään enää mitään sanottavaa, jota en olisi jo tavalla tai toisella tuonut esiin. 

Söin juuri milleniaaliaamiaisen, joka ei ole minulle tavallinen. Ruokavalioltaan enemmän milleniaali äitini osti minulle hapanjuurileivän artesaanileipomosta. Leivän päällä oli vain voita ja suolakurkkua, koska minulla ei todellakaan ole rahaa avokadoihin, joiden syömistä pidetään Kolun teoksessa jonkinlaisena itsestäänselvyytenä (oma valintani olisi metwursti, jota kiidän palkkapäivänä hakemaan). Ensinnäkin, joka toinen avokado on aina mätä, joten ilmastosyntinen avokado on todellista rahanhukkaa. Toiseksi, minua ärsyttää avokadot juuri siksi, kun trendikaupunginosista somettavien milleniaalien ruokakuvat koostuvat vain niistä ja lattesta kauramaidolla. ´Nduja on jo unohdettu, onhan se tietenkin lihamuusia. 

Kylläpä kuulostan kyyniseltä jäärältä. Tiedotan kuitenkin, että Schilkinin Arabian MS-sarjan vaaalensinisessä 1950-luvun teekupissa oli tummapaahtoista Kharismaa juuri kauramaidolla, koska hätävarana minulta löytyy sitä aina kaapista. Pidän enemmän täysmaidosta kahvissa, mutta kauramaitoon teen usein puuron tai pannukakun. 

Nyt päästään siihen, miksi eittämättä ansioituneesta ja tärkeästä aiheesta kirjoitettu "tietoteos" oli minulle pannukakku. Josta ruokana pidän, mutta jostain syystä vertauskuva tarkoittaa pieleen mennyttä yritystä. 

En ole kohderyhmää. Se käy heti selväksi kirjaa lukiessa. En tunne ulkonäköpaineita tai tarvetta miellyttää muita yli terveen rajan. Pystyn sanomaan ei, jos kyse ei ole sairaan auttamisesta tai akuutista rahan tarpeesta. Se onkin minulle viime aikoina aiheuttanut uupumusta. Minun on ollut aivan pakko sanoa kyllä kaikille työtarjouksille, jotta selviydyn elämän kalleudesta ja siihen päälle vielä remonttilaskuista. 

Kuva: Gummerus

Kolun teoksessakin remontoidaan, ilmeisesti kotia, joka nyt on jo vaihtumassa seuraavaan. Remontti itsessään väsyttää aina, mutta käsittääkseni Kolun tapauksessa kyse on omasta valinnasta muuttaa ja remontoida. 

Huomaan, etten kykene työviikon päätteeksi jäsentämään ajatuksiani kuten haluaisin. Aloitan silti blogista, koska yritän tänään myös jatkaa käsikirjoitusta. Minun on pakko kirjoittaa sitä edes kerran viikossa, jotta siitä joskus tulee valmista. Huomaan, että yhä useammin kirjoittavat ihmiset keikkuvat jo hyväksytyn anglismin burn outin partaalla. Burnarin. Kolun teos on kirjoitettu aikana, jolloin mikään ei vielä ollut best. Luojan kiitos. 

Anglismeja vilisevä teos jää todella kaipaamaan tietokirjamaista kritiikkiä, kykyä nähdä koko kuvio itsensä ulkopuolelta. Kykyä ottaa mukaan analyysiin jakomäkeläinen yksinhuoltajaäiti, jolla on toinen jalka haudassa uupumuksesta. Kolun teoksessa valitettavasti pintakerroksena on pinnallisuus, huoli jostain Acnen huivista ja Voguen lukemisesta lentokoneessa. Määmatkat eivät ole ilmastosynti silloin, kun ne tuottavat henkistä latautumista matkustajalleen. 

Olisin kovasti halunnut pitää teoksesta, vaikka tiedostin riskin. Näin sen kirjaston palautushyllyssä, josta nykyisin suurimman osan lainauksistani bongaan. Ajattelin, että nyt on ehkä oikea hetki lukea tämä. Siitähän uupumisesta on kyse, ettei oikeaa hetkeä tule milloinkaan. 

Samaistun kyllä silpputyöläisenä vahvasti työkeikkojen luomaan paineeseen, josta Kolukin kärsii. Hän joutui lopulta vuoden sairauslomalle. Itse tunnistan migreenin kroonistumisesta, että kuormaa on liikaa. Niinpä ilmoitin toissapäivänä, rahattomuuden uhallakin, että lopetan yhden kolmesta työstäni parin viikon kuluttua. Kyse on tietenkin myös rahasta siinä mielessä, että sitä ei todellakaan makseta riittävästi työkuormaan nähden. Valitettavasti työnteko Suomessa ei nykyisin usein kannata verrattuna siihen hintaan, jonka maksat terveytesi menettämisestä. Palkkataso on monilla aloilla aivan liian alhainen ja työtahti silti liian kova. 

Moni fyysistä työtä tekevä ei ymmärrä tietotyöläisen aivojen silppuuntumista. On helppo sanoa, että kyllä sinulla on sisätöissä helppoa. Itselläni on kokemusta niin fyysisestä kuin tietotyöstä. Oikeastaan teen nyt niitä kaikkia. Minulla on tavallaan triplakuormitus väsymyksen saralla, johon voidaan lisätä sairaudet ja kodin olosuhteet. Usein uupumisesta on kyse monen tekijän summasta, joka on jatkunut sellaisenaan vuosia. 

Silti en koe, että olen oikea lukija Kolun teokselle. Minusta on käsittämätöntä, että journalistin koulutuksen saanut ihminen ei ota huomioon kuin sen oman kuplan, jossa elää. Tämä varmasti puhuttelee siinä kuplassa eläviä ihmisiä. Mutta kun mietinkin kaikkia Suomen omaishoitajia, sairaiden lasten vanhempia, ylisukupolvisessa köyhyydessä sinnitteleviä leipäjonon vakiokävijöitä, teos tuntuu rienaavalta. Vaikkei se sitä ole. Se kertoo vain muusta osasta tätä monimuotoista maata. Se on kuin kurkistusikkuna hyväosaiseen Helsinkiin, jossa lifestyle uuvuttaa. 

Sain teiltä valtavasti kommentteja luettuani kirjan. Moni koki teoksen myös hyvänä, mitä se toisesta näkökulmasta onkin. Kolu osaa analysoida kiinnostavasti asioita ja kirjoittaa, joskin teos jäi minusta valovuosien päähän taannoisen blogin annista. Huomasin kommenteista, että etenkin yli 40-vuotiaita teos lähinnä ärsytti. Se johtunee myös siitä, että niin kutsuttu milleniaalielämä on tälle sukupolvelle vieras. On totuttu tiettyihin koviin oloihin vaikkapa koulussa, on totuttu siihen, ettei todellakaan saa mitä haluaa, vaikka tätä sukupolvea pullamössösukupolveksi jo kutsuttiin. Sen sijaan Kolun sukupolvi on hyvissä piireissä sitä ikäryhmää, jossa vanhemmilla on varallisuutta, on tarjota mahdollisuus tietyn menestyksen ihanteeseen ja uskoon, että lapseni, kaikki on sinulle mahdollista. Vanhemmalta saatu sijoitusasunto voi joillain olla kirsikkana kakussa. 

Itse en ole koskaan saanut mitään. Paitsi tietenkin arvokkaimman, eli perustarpeet ja kellonajan, koska ruoka on pöydässä. Mutta minulle ei ole koskaan maksettu mitään ylimääräistä yltääkseni elämässä tietylle tasolle. Sain kyllä isältäni tietokoneen, kun pääsin yliopistoon ja rahat ajokorttiin, kun olin valinnut osin hänen mielikseen lukion. Olisin silloin halunnut ehkä kokkikouluun, enkä muista, olisiko sen yhdistäminen ylioppilastutkintoon ollut jo mahdollista. Yhtä kaikki kokkaan nyt mielelläni harrastuksena, ja lukio oli varmasti minulle oikea paikka, mutta isäni ansioksi en sitä lue. 

Monet vanhemmat silti petaavat lastensa elämää osin siksi, että he haluavat lapsilleen sitä, johon itse eivät pystyneet, kyenneet tai ymmärtäneet haluta. Tai ei ollut rahaa. On kuitenkin karhunpalvelus tarjota sitä liikaa lapsilleen. Olen huomannut tämän vanhassa työssäni, jossa olin ensin tekemisissä vanhempien, sitten lasten kanssa. Miten kiittämättömiä, nöyrtymättömiä ja nenä pystyssä käveleviä lapsia kasvoikaan kodeissa, joissa varallisuutta oli eniten. En haluaisi lokeroida, mutta tällä oli aivan selvä yhteys. Luokkanousun tehnyt rikas on pahinta maailmassa. Syntymärikkaat ymmärtävät, ettei raha tuo onnea, vaikka se paremman elämän mahdollistaakin. 

Teksti alkaa soljua yhä kauemmas Kolun teoksesta, vaiko sittenkään. Kolun tausta on teoksen mukaan ihan niin sanotusti tavallinen. Hän on tottunut keräämään marjoja pakkaseen, eikä ole tyypilliseen suomalaiseen tapaan saanut kehuja. Tämä on iso ongelma suomalaisen heikon itsetunnon taustalla. Täällä on aina lytätty ja painettu alas, jos joku kuvittelee olevansa jotain. Ei pidä tavoitella kuuta taivaalta. Ei ehkä väärällä tavalla, mutta siinä kohtaa, kun ihmisellä ei ole enää unelmia, hänellä ei ole mitään. 

Tämä on yksi vakavan uupumuksen tunnusmerkki. Et tavoittele enää mitään, kaikki on yhdentekevää, tulevaisuus on musta aukko. Monella on varmasti tämä tunne jo kriittisen maailmanajan takia. Kun tähän yhdistää toimeentulon epävarmuuden ja sairastumisen, paletti on valmis. Kolulla kuitenkin oli säästöjä jäädä sairauslomalle. Yrittäjähän ei saa kuin Kelan tuen, ja sitäkin pitää erikseen hakea. Siksi en ole missään vaiheessa itse käyttänyt tätä. Jo ajatus byrokratiasta on liian uuvuttava. Kohta voisin teoriassa Kelan saikkua hakea, jos pistän kaikki työt tauolle. Mutta mikä sanktio siitä sitten tuleekaan, jos yhtäkkiä teenkin töitä? Koska rahaa on pakko olla. 

Yhä useampi on sekä palkkatyöläinen että yrittäjä, kuten minä. Yhteiskunnassa ei edelleenkään tunnisteta tällaista työtä, vaikka hybridi on päivän sanakiima. Tulevaisuudessa rakenteiden on pakko muuttua, koska yhä harvempi tekee perinteistä, vain yhtä palkkatyötä kahdeksasta neljään. Tämä tietenkin on yksi syy elämän pirstaloitumiseen, sitä kautta pitkällä tähtäimellä myös mielen. Työelämä ei ole enää selkeää, ei liioin työnkuva. Joka työssä pitää nykyisin tehdä kaikkea vanhan maailman mielestä turhaa, kuten päivittää somea tai pestä yrityksen keulakuvaa tavalla tai toisella. Ei riitä enää, että olet tavallinen työntekijä, joka hoidat työsi kahdeksikon arvoisesti. 

Nykyaika vaatii ihmiseltä pohjatonta resilienssiä, ja helpoimmalla varmasti pääsevät ihmiset, joilla on perusturva kunnossa. Tarkoittaen tällä myös perhettä, jossa kaikki tukevat toisiaan. Läheisiä, jotka tuovat elämään merkityksellisyyden tunnetta. Mahdollisuutta levätä ja harrastaa silloin kun sitä tarvitsee.

Suomi valittiin jälleen maailman onnellisimmaksi maaksi. Turun Sanomien gallupissa kolme vastaajaa kertoivat ensimmäisenä läheisten ihmisten merkityksen onnellisuudelleen. Siihen nähden, että tämä on yksinäisten valtakunta, pidän onnellisuuden sijoitusta erikoisena. Mutta verrattain meillä on täällä asiat järjettömän hyvin. Ei ole korruptiota, on rauha, jokaisella on lähtökohtaisesti mahdollisuus selviytyä joko itse tai yhteiskunnan tuella. Mutta todellisen onnen tuovat usein rakkaus ja läheiset ihmissuhteet. Pitää kuitenkin olla perustarpeet täytettyinä pohjalla sitä varten, että voi luoda kestäviä ihmissuhteita. Turhaan ei sananlaskussa sanota, että kun raha ikkunasta katoaa, seuraa perässä myös rakkaus. Näin yksioikoista asia ei toki ole, mutta kyllä näillä yhteys on. 

Mietin paljon, paljonko uupumuksen tunnetta lisää se, että koet olevasi täysin yksin maailmassa. Minulla tämä tunne on ollut vahva lapsuudesta lähtien. Tarhassakin leikin yksin, ja tarhatädit olivat asiasta huolissaan. Olen aina ollut erakko, siksi en tunne tuskaa yksinolosta. Siksi en ole koskaan ollut ripustautuja parisuhteessa, enkä tuntenut pakonomaista tarvetta löytää puolisoa. Tarvitsen silti läheisiä ihmisiä, kuten me kaikki enemmän tai vähemmän. Kolu on yksineläjä, mutta elämässä on paljon aktiviteettia ja ystäviä. Minulla taas on niin paljon hoidettavaa kotona, ettei aikaa tai voimavaroja aktiviteeteille ja ystäville jää tarpeeksi. Kummassakin tilanteessa voi kokea olevansa yhtä yksin. 

Uupumusten vertailu on älytöntä, sillä kokemus on aina henkilökohtainen. Silti mietin, miksi Kolun teos menee minulla niin tunteisiin. Aivan saman reaktion aiheutti Hanna Brotheruksen Ainoa kotini. En vain kestä hyväosaisesta linnakkeesta käsin kirjoitettuja teoksia, vaikka siellä taustalla olisi mitä traumoja. En vain kestä silmien ummistamista "todellisille" ongelmille - näin ei toki saisi sanoa. Kun ne ongelmat ovat aina suhteellisia. Ja tästä Kolu tunteekin syyllisyyttä. Onko hänellä oikeus olla väsynyt?

Kyllä minäkin olen kohdannut, otetaan nyt kirjan mukaisesti anglismi käyttöön, dissaamista uupumusasiassa. Työuupumus lokeroidaan nykymaailman hömpötykseksi. Turhaksi itkemiseksi. Varmaan hiilikaivokseen tukehtuminen ei sitä ollut. Jokaisella ajalla on oma juuri sille ajalle leimallinen ongelma, joka pitäisi jollain tavoin ratkaista. Nykyisin työelämän digitalisaatio on vakava kuormitustekijä, vaikka tekniikan ja tekoälyn oletetaan tarjoavan helpotusta työtehtäviin. Kyllä minä koen, että kaikkein helpointa on tarttua kirjaan, tehdä muistiinpanot kynällä ja keskittyä yhteen työtehtävään. Ottaisin kernaasti takaisin tämän mahdollisuuden, jos se olisi aito mahdollisuus.  

Nyt on vahvasti aistittavissa, että tietynlainen "perustyö" alkaa jälkeen trendata. Tietotyöläiset haluavat kuormanpurkuun, asiakaspalveluun, kaupan kassalle. Siitä vain, menestystä ja onnea. Minulla no näistä kokemusta, ja lyhyempänä ajanjaksona ne ovatkin ihanan selkeitä hommia. Kaikki eivät ehkä vielä tiedä, että nykyisin ei ole mahdollista olla kassamyyjä yhdessä kohteessa, vaan olet heittopussina saman ketjun lukuisassa eri myymälässä. Se on jo itsessään kuormitustekijä. 

Ongelmia on myös aina siellä, missä on ihmisiä. Ongelma on siinä, mikä piipittää taskussa. Arvioi palvelumme, miten onnistuimme asteikolla 1-5. Vielä 1980-luvulla ketään ei ruokakaupassa kiinnostanut. Ihmiset ostivat lauantaimakkaran, ne samat peruselintarvikkeet, maksoivat ja lähtivät kotiin keittämään kananlihaa luista. Suomi tuli verrattain jäljessä elintarvikebisneksen kuluttajakeskeisyydessä. Sen jälkeen, kun keksittiin hunajamarinoidut broilersuikaleet ja tex mex, loppu on historiaa. 

Nyt ruokakauppa on niin täynnä valikoimaa, että kuluttajan pitäisi pystyä selkeään päätöksentekoon. Aivan samasta on kysymys aivojen kuormituksessa. Kun pikseliä on liikaa, ei löydä enää ainuttakaan. Hiiva on ikuisesti hukassa. 

Aivoni on kuvattu, eikä niissä näkynyt silloin syöpäkasvaimia. Sain kuitenkin epileptisen kohtauksen, menetin tajuntani ja sain riesakseni kroonistuneen migreenin. Nämä kaikki ovat kehon tapoja ilmoittaa, että teet vääränlaista työtä. Sinulla on liikaa kuormaa. 

Nyt olen vaihtanut alaa, migreeni vähentyi, mutta uupumus ei hellitä. Se on vain hieman muuttanut muotoaan. Odotin liian pitkään väärässä työssä, että tilanne helpottaisi. Tämä on yhdistävä tekijä miltei kaikilla uupuneilla. Ajatellaan, että kyllä se kohta helpottaa. Tässä ei ole minkäänlaista varaa siihen, että kodissa asiat eivät ole kunnossa. Työelämän kuorman voi kestää yllättävän pitkään, jos elämässä ei ole mitään muita stressitekijöitä. 

Tämähän teoksessa on se itselleni näyttäytyvä miinus. Kun minun näkökulmastani vaikuttaa, että Kolun elämässä on kaikki aika hyvin. On riittävästi rahaa, on ainakin jonkinlainen perusterveys, on ystäviä, on mahdollisuus lähteä matkalle, ja niin edelleen. Antaisin aika paljon tällaisista asioista, jotka siirtäisivät minut hävinneiden leiristä etuoikeutettujen kuplaan. Ehkä siinä kohtaa kaikki se väsymys, jota olen vuosia kantanut kehossani, purkautuisi, ja olisin toinen jalka haudassa. Kuten usein rötvään sohvalla. 

Minusta on silti hienoa, että tällainen kirja on kirjoitettu, koska varmasti se myös puhuttelee monia. Mutta se kritiikittömyys, joka teoksessa vallitsee, on minulle liikaa. On ihan hyvä astua joskus ulos sieltä omasta kuplasta ja käyttää suhteellisuudentajua. Siten itse olen selviytynyt. Tiedän, että on monia, joilla on vielä vaikeampaa. Ja kummasti he silti selviävät. Sen ei pitäisi kuitenkaan hyvinvointivaltiossa olla päätavoite. 

Että me selviytyisimme.