Syyllistämisen kulttuuri on usein sanaton
Jokainen tietää varmasti tunteen, jossa joutuu kokemaan painetta valinnastaan, sattuneen tapahtuman seurauksista, tai mikä surullisinta, sairastumisesta. Taannoin kysyin Instagram-tilini gallupissa, kuinka monen seuraajan on vaikea jäädä sairauslomalle. Yli 80 prosenttia vastanneista koki sen aiheuttavan haasteita. Tarkempia syitä en tiedä, mutta veikkaan ison tekijän olevan syyllistämisen kulttuuri. Se on kuin syöpä. Se levittää lonkeronsa kaikkialle, eri aloilta yksilöiden ajatuksiin saakka.
Syyllistäminen opitaan jo miltei kehdossa. Emme useinkaan muista aikoja ennen tarhaikää, mutta jo tuolloin tytöt opetetaan tunnollisiksi tilan luovuttajiksi, pojat rohkeiksi tilan valtaajiksi. Näin tutkitusti ja kärjistetysti. Eniten tunnontuskia ihan kaikesta kokevat juuri tytöt, kehdosta hautaan. Vai miten se oli Suomen Kuvalehden Jyvissä ja akanoissa, "munasolusta mummoon"! Mutta harvinaista syyllisyyden tunteminen syyllistämisen kautta ei ole kellekään, riippumatta sukupuolesta tai sen määrittämättömyydestä. Ehkä vanhemmiten vain oppii armollisuutta itseä ja muita kohtaan, jolloin myös altistuminen syyllistämisestä uhriutumiselle vähenee.
Olen kirjoittanut vuosien varrella paljon mitätöimisestä, niin itsensä kuin muiden. Usein vähättelyn kulttuuri kytkeytyy syyllistämisen kulttuuriin. "Etkö sinä nyt muka kykene? No, etpä ole koskaan kyennytkään." Siinä tiivistetysti.
Suomalaisen kuuluu tehdä töitä, olla tuottelias yhteiskunnan jäsen. Suomalaisen kuuluu nauttia työnteosta, vaikka sen tekisi hampaat irvessä. Kun tähän liimataan päällr amerikkalaistyylinen innostusteatteri somevaatimuksineen, alkaa mielenterveyspalveluiden ovi käydä tiuhaan.
Minulla kuormitus purkautuu ulos migreenikohtauksina, jotka ovat taas viime viikkoina paisuneet äärimmilleen. Oikeastaan viimeiset viikot ovat olleet enemmän tai vähemmän kohtausta, sen jälkitilaa ja esioiretta. Kun kuitenkin pysyy lääkittynä pystyssä ja jopa kykenee ennen pahinta vaihetta tekemään töitä, vyyhti on valmis.
Etenkin migreenipotilaat joutuvat kokemaan työssään edelleen voimakasta syyllistämistä. Sairaudesta tiedetään edelleen liian vähän ja sen kuvitellaan olevan kaikilla samanlainen. Yksi pilleri, korkeintaan päivän poissaolo ja elämä jatkuu. Ei se niin mene. Vertaistuen mukaan hyvin harvoin, mutta työnantajapuolella tästä käsityksestä halutaan usein pitää kiinni. Migreenipotilaat tulevat työnantajille hyvin kalliiksi, onhan kyseessä koko valtakunnan eniten poissaoloja aiheuttava sairaus.
Minä aiheutan nyt kroonistuneella neurologisella sairaudellani kahden viikon kukkaronkevennyksen työnantajalle, jonka edustaja ei vaivautunut sanomaan edes yhtä poissaoloa helpottavaa sanaa: paranemisia. Lässytystä ei tarvita, mutta ihminen tarvitsee tunteen siitä, että hänet otetaan vakavasti. Valitettavasti yhä edelleen tuntuu siltä, että työnantajapuolella sairauspoissaolo on aina työnantajan ongelma. Se ei ole koskaan sairaan ahdistava piina, jota aidosti ymmärrettäisiin.
Työnantajapuolella ei sanottu minulle mitään, korkeintaan jätettiin sanomatta, kuten niin monta kertaa aiemminkin. Syyllistämisen kulttuuri on usein sanatonta. Se näkyy sanoina vain syyllistäjän ja syyllistetyn aivokuvissa, muttei purkaudu luultuina totuuksina ulos. Enää ei uskalleta. Työntekijät myös tietävät oikeutensa sekä tilanteen, jossa vellit on housuissa itse kullakin.
Nykyään on kuitenkin netti ja some. Sairauslomalle jäänyt saattaa kirjoittaa blogiinsa ahdinkoaan, jäsennellä siinä sanattomiksi jääneitä lauseitaan. Aistimaan siihen tilaan niitä kysymyksiä ja toivotuksia, joita itse esittäisi alaiselleen esihenkilöasemassa. Toinen osapuoli taas saattaa vuodattaa somessa raskasta työviikkoaan, kun tuli saikkuja ja ylimääräistä työvuorosäätöä muutenkin rankan viikon päälle. Työntekijän vastuulle jää miettiä, ovatko nämä vuodatukset tarkoitettu syyllistämiseksi vai osoittavatko ne vain yhden osa-alueen, jolla esihenkilö on yksinkertaisesti ammattitaidoton.
Olen tarkoituksella kertonut migreeniarjestani joskus somessa, sillä olen ajatellut sen ehkä helpottavan ymmärrystä sairautta kohtaan. Huomasin kuitenkin tällaisen huomionhaun olevan täysin turhaa. Vaikka olin viimeisimpiä juttuja kirjoittaessa kolmiolääkittynä (kuten nytkin, näppäilen tätä jälleen kännykällä niin, että juuri ja juuri näen näytön valon), ollut koko viikon, vaikka olin nähnyt esihenkilön nähneen jutut ehkä vain ohittaen ne, minä menin seuraavanakin päivänä töihin. Miksi minä, aivan liikaa muiden hyvinvointia ajatteleva ihminen kuvittelin, että esihenkilöasemassa oleva toimisi samoin kuin itse toimisin? Minunhan kuuluu itse soittaa, etten tule töihin, eikä odottaa vapauttavaa puhelua esihenkilöltä.
Mutta siinä on tämän kuvion ydin. Kun on koko elämän kokenut sanatonta syyllistämistä, haluaa vihdoin kuulla tunnustavat sanat syyttömyydelleen. Haluaa kuulla sen, minkä itse sanoisi jokaiselle migreenistä tai mistä tahansa sairaudesta kärsivälle. Sairaus ei ole työntekijän eikä työnantajan ongelma, puutteelliset johtamistaidot ovat. Ne ulottuvat henkilöstön sitoutumiseen, hyvinvointiin, kuulluksi tulemisen tunteeseen, kaikkeen. Olisin vain halunnut puhelun: hei, nyt jäät kotiin ja lepäät. Sen sijaan minun on aina kerjättävä vapautusta, vaikka vapauden sairauslomatodistuksella saankin. Mutta voitteko kuvitella, sekään ei ole välttämättä itsestäänselvyys työnantajalle, jossa esihenkilöt tekevät usein töitä sairauslomillakin. Tai mikä pahinta, eivät suostu itse jäämään sairauslomalle, vaikka tarve olisi. Kun esihenkilöllä on tämä sama ilmeisesti myöskin sisäsyntyisestä syyllistämisen kulttuurista kumpuava esto päällä, on vaikea olla aidosti salliva muillekaan.
En ihmettele, että humanistit ovat nykyisin suosittuja johtajia. Humanistit ovat maailman haastavimman kohteen, ihmisten ja ehkä myös humanoidien asiantuntijoita. Johtajat toimivat esihenkilöinä ihmisille, eivät kaavioille. Sairauslomien takana värjöttelevät aina ihmiset kodeissaan, eivät kaaviot ja käyrät mapeissa. Minä en ole kuluerä, kaavio enkä käyrä, ainakaan vielä. Olen ihminen, jolla on tunteet.
Silti emme saisi niitä henkilökohtaisimpia töissä näyttää. Ei tietenkään, mutta tällä pidetään yllä myös vaikenemisen valtaa. Kun kukaan ei sano mitään, kun kaikki vain nielevät, syyllisyyden ja syyllistämisen taakka kasvaa. Kuilu osapuolten välillä syvenee ja lopulta käy myös takaovi.
Surullisinta on loppuunpalaneen ihmisen lähtö työnantajalta, jolle on antanut ison siivun elämästään ja vuosi vuodelta enemmän jatkuvasti vähenevistä voimavaroistaan. Kun näitä tarinoita on kymmeniä, satoja, ellei jo kohta tuhansia, hälytyskellot soivat muuallakin kuin työntekijän päässä.
Aina piti joustaa, gradua tehdessä joka päivä. Joka ikinen vapaapäivä puhelin soi. Voitko tulla? Sen jälkeen keksittiin sähköiset palvelut, viestipommitukset ja nykyisin hyvin harmaalle alueelle menevät Whatsapp-ryhmät. Minä olen kieltäytynyt osallistumasta niihin. Edes jollain tavalla täytyy ihmisen suojella aivoterveyttään. Aina puhutaan joustosta, yhä edelleen. Joustavuus palkitaan, mutta milloin? Sitä päivää ei ole tullut eteen.
Oikeastaan tein valinnan jo silloin, kun sain kuulla, etten saa näin sairaana kevennettyä työviikkoa edes väliaikaisesti. Migreeniliitto työskentelee asian hyväksi, sillä ongelma johtuu myös migreenin luokittelusta kohtaukselliseksi sairaudeksi. Siinä ei oteta huomioon sitä jatkuvaa väsymystä, aivojen soositilaa, jonka kroonistunut migreeni aiheuttaa.
Äsken sanomaani nähden on ihmeellistä, että kykenen tätä tekstiä kirjoittamaan. Mutta tämä onkin se viimeinen ulostuloni, jonka jälkeen voin maata rauhassa, letaalina, vain odottaen unen rauhoittavaa vaikutusta. Ja lukea samalla äärettömän kiinnostavaa tieteellistä Jeesus-kirjaa, johon palaan myöhemmin. Kuten myös muihin sielunmessulöytöihin Turun messukeskuksesta.
Niin. Voiko sairaana edes lukea, kirjoittaa blogia? Voiko nauttia elämästä vai onko se synti? Minä sanon: synti on olla syyllistävä ihminen ja syntisiä olemme joidenkin dogmien mukaan kaikki. Syyllistänhän minäkin joskus miesparkaani, joka ei muista viedä roskapussia ulkoroskikseen. Kaksi eri tavoin neurovammaista NUORTA ihmistä samassa taloudessa on toisinaan liikaa, sillä käsityshän on meillä itsellämmekihän se, että a) muistamme viedä roskat, b) on normaalia muistaa viedä roskat ja c) olemme niin nuoria, että meidän pitää muistaa viedä roskat. Mutta vaihtoehto d toimii usein yhtä hyvin: roskat voivat kävellä myös itsestään ulos!
Kaikille neurologisille sairauksille yleinen yhteinen piirre on muistamattomuus. Ainakin muistin vakava pätkiminen. Ja tässä kohtaa, kun tiedän jo vähän missä mennään, oman muistini vakava pätkiminen alkaa olla huolestuttava asia. Minulla on niin pitkiä täysin mustia aukkoja päässä, että uskon niiden johtuvan myös lääkkeestä, jota syön. Tähän on myös esitetty kirjoitustoive, yritän muistaa. Mutta tänään kerroin oireista lääkärille, joka kirjaa ne ylös Fimean sivulle, mikäli muistaa. Hän yritti myös muistella akupunktioneulojensa sijaintia autotallissaan, mutta luojan kiitos tuttu akupunktion grand old man ottaa minut jälleen vastaan, jo keskiviikkona. Elämäni neulatyynynä saa euforisen jatkoajan.
Toivottavasti jopa kahden kuukauden säryttömän jakson alkaessa tunnen jälleen voimaantuvani. Ainakin viimeksi tuo aika tuntui täysin eri ihmisen elämältä. Terveen elämältä. Silloin on helpompi taistella syyllistämistä vastaan. Mutta onko silloin tarve, sillä tehottomia ja sairaita syyllistetään aina eniten, sanoilla tai ilman.
Tässä kohtaa loppuelämäni on liian lyhyt siitä välittämiseen. Pitäkää tunkkinne, ellette ensin puristu sen alle. Elämä on aika vapauttavaa, kun armahtaa itsensä turhan syyllisyyden taakasta. Mutta tuohon taakkaan vedotaan paljon likaisemmin ottein kuin surusilmäinen koira tarjotessaan kuraisia tassujaan nakinpalan saamiseksi. Tulipa ikävä edesmennyttä koiraani, tänä eläinten tai koirien päivänä, kumpi olikaan.
Sen kunniaksi ehdotan, että me ihmiset emme olisi epäinhimillisissä oloissa elävää karjaa, joka jää pelosta itse navettaan. Vihreä laidun kutsuu, ja joskus se on ihan tosinäky, ei kangastusta.
Onko sinua syyllistetty elämässäsi, vai heitätkö itse itsesi uhrialttarille?
Aika paljon olen itse syyllistänyt itseäni ja aivan turhaan. Tietenkin myös itsesyyllistämisen imee osittain ympäristöstä, osittain omasta luonteesta.
VastaaPoistaPitäisi pystyä antamaan piut paut muulle kuin sille, että elää mahdollisimman hyvä elämää itseään kuunnellen ja muut huomioon ottaen.
Onpa hyvä, että akupunktio tuo sinulle helpotusta. Toivon, että niin käy ylihuomenna.
Olet oikeassa, pitää antaa piu paut vääränlaisille vaikutteille. Ja silti aina sisäinen syyllisyysruoska viuhuu.
PoistaKiitos, vaihdan aseen neuloihin ja todella toivon euforiaa ilman ainuttakaan syyllisyyden tunnetta sinä aikana, kun makaan paikoillani. Loistava tapa muuten, maata paikoillaan tunnin ajan tekemättä mitään. Neulojen kanssa se ei ole edes ahdistavaa!
Oliskohan joogasta apua sinulle? Oletko kokeillut?
PoistaMinä kävin pari vuotta sellaisessa, jossa kaikki liikkeet, puolitoista tuntia, tehtiin silmät kiinni omalla matolla ohjaajan suggestiivisia ohjeita kuunnellen. Kun sitten avasin silmäni, olin aivan virkeä, ihan kuin päivä olisi alkanut uudelleen kello kahdeksan illalla. Mieli oli rauhoittunut, vaikka en ollut tehnyt muuta kuin tehnyt hitaita liikkeitä ja hengittänyt niiden tahtiin.
Kiitos vinkistä! Olen kyllä kokeillut, mutta siihenkin tuli jotenkin suorittamisen maku. Ainakin ehdottomasti pitää massajoogaakin kokeilleena vääntelehtiä yksin kotona eikä jumppasalissa muiden kanssa. Yritin tänä syksynä joogailla uudelleen, mutta sohva on kutsunut enemmän. Ehkä nyt on hetki aikaa löytää se sisäinen joogi ja tonkia jopa fakiirimatto kellarista :D minä olen ehkä ainoa, joka ei ole myynyt sitä kirpputorilla! Onhan jooga kyllä rentouttavaa ja pitää rangan suorana!
PoistaSyyllisyys on tärkeä tunne. Sen puuttuminen voi johtaa moraalittomaan ja väärään toimintaan. Vanha sanonta siitä, miten vääristä teoista opitaan, on aika hyvä. ”Ei se tapojansa paranna, joka ei mieltänsä pahoita.” Tuntuu kurjalta, jos on loukannut toista, tehnyt ikävän teon tai muutoin toiminut arvojensa vastaisesti. Sanoisin tätä terveeksi syyllisyydeksi.
VastaaPoistaTurhaan syyllisyyteen onkin sitten kovin helppo langeta. Minulla se on jotenkin liittynyt täydellisyyden tavoittelemiseen. Aina voisin jonkun asian tehdä paremmin. Armollisuus itseäni kohtaan on kyllä lisääntynyt sitten nuoruusvuosien. Alanko hyväksyä itseni? ;)
Töissä riittämättömyyden (=syyllisyyden?) tunne voi syntyä silloin, kun aika ihan oikeasti ei riitä kaikkeen siihen, mitä tulisi tehdä. Turhaa syyllisyyttä, sanon minä! Tämähän on paikka, jossa olisi keskusteltava tehtäväkuvasta ja työn määrästä suhteessa työaikaan. Niinpä, helpommin sanottu kuin tehty. Työntekijällä on todella korkea kynnys lähteä käynnistämään tällaista keskustelua. Luottamuksellisella ilmapiirillä kynnys madaltuu. Syyllistymisellä ja syyllistämisellä tilanne ei ratkea.
Olen ollut pitkään esimiehenä. Kaiken kaikkiaan eri työpaikoissa minulla lienee ollut yhteensä (ei onneksi yhtä aikaa!) parisataa työntekijää. Näistä ehkä vain kahden henkilön kohdalla on tehnyt mieli sanoa, että vilkaisepa peiliin. No, en sanonut, vaan kävimme keskustelua siitä, mitä paljolle poissaololle voisi tehdä, mikä asia hiertää taustalla. Toinen koki olevansa aivan väärässä työssä, motivaatiota ei ollut. Mietimme yhdessä, mitä asialle voisi tehdä. Työtä kun oli tehtävä, jotta saa palkkaa, jotta voi elää tolkullisesti. Ehkäpä keskustelu toimi herätteenä, koska noin vuoden kuluttua hän lähti opiskelemaan uutta alaa. Toisella taas oli henkilökohtainen ongelma (suomeksi alkoholismi), mikä kyllä oli ollutkin näkyvissä. Hän motivoitui hoitoon lähdöstä. Tarina päättyi sillä erää onnellisesti eli hän toipui, mutta halusi vaihtaa työyksikköä. Se hänelle suotiin. Kummankaan henkilön nykyistä tilannetta en tiedä, mutta toivon kaikkea hyvää.
Tällä kaikella halusin siis sanoa, että minun kokemukseni on, että harvoin ihmiset ovat poissa työstä ns. väärin perustein. Toistan ajatustani: syyllistymisellä ja syyllistämisellä tällaiset tilanteet eivät ratkea, päinvastoin. Syyllistynyt kyynistyy, syyllistäjä kyttää. Kärjistettyä, myönnän! Jotain kuitenkin tarttis tehdä!
Sanomattakin selvää on, että sairaana ei voi tehdä työtä täysipainoisesti tai ollenkaan. Silloin on levättävä ja toivuttava. Sairauslomalla voi tehdä asioita, joista pitää. Ei sairausloma ole rangaistus vaan apu ja tuki. Kaikki mikä edistää toipumista on sallittua jopa toivottavaa. Se, että sairaus estää tekemästä työtäsi, ei tarkoita, että olet kyvytön toimimaan mitenkään.
Mahtavaa, että olet saamassa (tai jo saanutkin) apua migreeniisi tällä erää. Sinnittelit kyllä kauan... Joka tapauksessa rentoudu, lepää ja toivu, jotta pääset kirjoittamaan! Migreeni ja näyttöpääte ei kyllä liene hyvä yhtälö?
Ja mahtavaa, että vuodenvaihteeseen on matkaa enää 85 yötä! :)
Kiitos tästä hienosta ja ajatuksia herättävästä kommentistasi taas! Syyllisyys on tosiaan tärkeä tunne. Kehittyisivätkö empatiakyvyt muutoin mihinkään suuntaan? Pieni lapsi ei tunne syyllisyyttä eikä liioin empatiaa viedessään toiselta lelun kourasta. Vasta vanhemmat opettavat, että mietipäs nyt miltä toisesta tuntuu, oliko tuo oikein. Tämä malli jää päälle aikuisena, jolloin tulkitsee herkästi esim. juuri esimiehen tai muun ulkopuolisen henkilön sanomiset vääristyneesti, kuvitellen niiden taustat. Tosiasiassa monia ei kiinnosta muu kuin työn jouheva tekeminen.
PoistaOlet harvinaislaatuinen ja hyvä esimies (esinainen?), kun olet pureutunut noin kypsällä tavalla syihin poissaolojen taustalla. Sanomasi on täyttä totta: syyllistäjä kyttää, syyllistetty kyynistyy. Hyvä johtaminen on kokonaisuuden ymmärtämistä, uskallusta tarttua epäkohtiin rakentavalla tavalla ja kykyä olla samalla viivalla työntekijöiden kanssa. Siinä myös kolme suurinta haastetta. Yleensä aina vähintään jokin näistä prakaa.
Jollen olisi näin migreenivammainen, olisin saattanut itsekin hakeutua esimiestehtäviin. Mutta se ei olisi poistanut sitä tosiasiaa, mihin tähtään 84 päivän kuluttua. Oikeastaan minun olisi ollut vain entistä vaikeampi irtautua kirjoittamaan. Ehkä minusta tulee vielä oman itseni johtaja. Mikä mielen vapaus :D ja kiitos, helpotusta on tullut. Tänään on ensimmäinen päivä, jolloin tuntuu, ettei ole enää sitä hirveää aivosumua. Löydän sanat ja itseni, ehkä hiukan myös näyttöpäätteeltä. Kynä on parempi tosiaan.
Syyllistäminen on ihan hirvittävää! Ja itsensä syyllistäminen vasta onkin. Työelämässä vähättely, syyllistäminen ja poissulkeminen kielivät todella huonosta johtamisesta. Sairausloma ei ole syyllistämisen paikka, vaan pikemminkin hälytyskellojen pitäisi työnantajalla soida ja epäkohtiin pitäisi tarttua - olkoon syy sitten migreeni, uupumus tai vaikka suru. Toivottavasti akupunktio, lepo ja itselle mielekkäiden asioiden tekeminen helpottavat oloasi! Voimia!
VastaaPoistaTotta joka sana! Turhaan ei johtamisen taitoja opeteta, niille tuntuu olevan aina ja ikuisesti tarvetta. Mutta mielestäni tämä on myös luonnekysymys. Usein johtajiksi haluavat ihmiset, jotka haluavat valtaa ja/tai vaikuttaa. Siinä jää usein humanismi pahasti puserruksiin.
PoistaJa kiitos paljon, olo on jo selvästi parempi kuin viikko sitten, mutta kiitän kokonaisuutta ymmärtävää lääkäriä, että vielä on aikaa minulla palautua. Sienimetsässä voisi vaikka vihdoin käydä ja kirppiksillä :D