Aika passivoi parhaisiin lopputuloksiin?

En ole kirjoittanut summarumia vapaudesta, sillä se on yhä päättymätön tarina. Kuitenkin tilini saldo kuiskaa: kai ajattelit palata "oikeisiin töihin" huomenna? Ainakin ensi vuonna? Vaihtoehtoisesti olisi pakko hakea lisää apurahaa. 

Mutta tiedättekö mitä? Kun kerran saa maistaa palan kirsikkakakkua, joka ei ole homeessa vaan elämänsä kunnossa, haluat syödä sitä herkkua lopun ikääsi. Ainakin nyt muutaman vuoden. Vielä en ole valmis palamaan apinantyöhön, en liioin tehtäviin, joissa tarvitaan toksiseen positiivisuuteen sairastumista. Vielä en ole herännyt muumiotilasta totaalisesti henkiin. 


Luonto jo ruskastuu, valmistautuu marrakseen. Kun minä vasta olen heräämässä henkiin. 


Luin juuri Eeva Åkerbladin Huolenpitoja, jonka alusta löytyvä lause resonoi vahvasti: 

"Terassin lepotuolit kuin rivi arkkuja, joista hiljalleen herätä henkiin."

Jossain kohtaa arkku oli käytetyin emojini, uurna hyvänä kakkosena. Myönnän kyllä myös rakastavani mustaa huumoria. 

Menemättä sen tarkemmin salaperäisen sanatorion tunnelmaan, sanon vain, että lukekaa. Mahdollisimman monia eri tyylilajeja, myös runoproosaa vailla ennakkoluuloja. Kunpa runoproosankin lukijat lukisivat dekkareita lyttäämättä tuota genreä kasaan. Vai onko tämä ennakkoluulo?


Joskus bunkkerit on pystytettävä ennakkoluulojen sijaan valitettavan tiedon varassa. Sellainen aika on jälleen nyt. 


Toinen viehättävä teos on tietenkin jo edellisessä kirjoituksessa nostamani Milan Kunderan Naurattavien rakkauksien kirja. Kirjoitin ensimmäisestä novellista Yksikään ei naura pari kohtaa ylös. Yksi on tämä:  

"Onko koti enää koti? Voiko lasiseinäinen kaikkialta kiikaroitu huone olla koti?

Minun täytyy nyt säästellä itseäni analyysiltä, jossa kommunistinen järjestelmä kietoutuu yhteen työkulttuurin kanssa, jossa vapaa ilmaisuvoima ei löydä sijaa. Minun täytyy muutenkin palata tähän kirjaan myöhemmin, sillä asiaa olisi enemmän kuin otsikkoni toteama antaa ymmärtää. 


Uskokaa tai älkää, tämän ilmavalvontatornin lempinimi oli kakkalinna. Voi vain arvella miksi. 


Mitä otsikolla tarkoitan? Se on toki valitettava tosiasia hätäripulissa lausuttuna. Kun sinulla ei ole aikaa, et voi tehdä mitä haluat. Kun saat vihdoin ajan maksamalla siitä kenties suurenkin summan, huomaat tekeväsi kaikkea muuta kuin mitä ensin ajattelit. 

Silti tämä on myös harhakuva, sen ymmärrän tämän vuoden kirjoitetun tekstimäärän keskellä. Kuvittelen, etten ole tehnyt mitään, vaikka samaan aikaan olen pyörittänyt huushollia, ruokkinut jatkuvasti nälkäisiä suita ja lisännyt omavaraisuusastettani nuohoamalla metsissä. Juoksukisoihinkin olen jaksanut taas osallistua. Minulle on selvästi jäänyt päälle jatkuva paniikinomainen "multitaskaus" täysin tyynellä ulkokuorella, aivoni ovat jääneet ikuiseksi palapeliksi. No, ihmismielihän on ikuinen arvoitus. 




Välillä olen hakenut jotain kiinnostavaa työtehtävää, mutta kerron teille salaisuuden: niitä on vähän. Etenkään sellaisia, joista maksettaisiin asianmukainen korvaus. Sitten on keikkaluontoisia töitä, joista hyvä mieli on jäänyt muista kuin journalistisista yhteyksistä. Itse asiassa, olen jopa pöyristynyt lehtitalojen etiikkaan sekä yleisesti journalismin rappioon. Elämme maailmassa, jossa toimittajat  hakevat juttusisältöjensä aiheet somesta. Taas he, jotka oikeasti haluaisivat kirjoittaa vaikkapa kolumneja, savustetaan ulos ja annetaan sama homma vakiotoimittajalle jo entisestään suuren työtaakan päälle. Jolla ei ehkä ole paloa edes kirjoittaa kolumnia. Jotka ehkä sitten etsivät somesta aihetta, josta kirjoittaa. 



Minusta on tullut hirveän varovainen. Se ei ole luonteelleni lainkaan ominaista, mutta ammatillisissa yhteyksissä koen nykyisin paremmaksi vaieta kuin yrittää mitään muuta. Ellei asia sitten kosketa vain minua itseään ja ihmisiä, jotka haluavat työn minulta itseltäni. Kumma kyllä en täysin pääse eroon vanhasta, minulla on tietty leima ja ambitio, joka näkyy ehkäpä sitten loppuelämän uralla. En pyristele vastaan, jos niin on tarkoitettu. Sillä nykyisin se on vapaata, se on juuri sitä josta Kundera hahmoillaan haaveili kommunistisen vallan puristuksessa. 




Jos joku kysyy, mitä ajattelit isona tehdä, voin vastata: juon kahvia ja syön valkosuklaakeksiä. Luotan siihen, että aina tulee eteen jotain, joka vie väljemmille vesille. Kun tätä vuotta jälkikäteen ajattelee, minulla on ollut aivan uskomaton tuuri. Ehkä kuitenkin, patoutunut energia on päässyt vihdoin purkautumaan oikeisiin kohteisiin. Elämäni paras päätös oli irtisanoutua aiemmasta päivätyöstä, jollei nyt joku jo arvannut. 

Jo yksin tämän takia, että jaksan taas lukea. Se on uskomattoman ihana tunne. Että myös ymmärrän lukemaani inspiroituen siitä samalla itse. Hintana on herääminen öisin, rytmin ajoittainen täydellinen sekaannus. Olen virrassa, josta ei voi hypätä pois. Täytyy kulkea mukana niin kauan kun se jotakin kohti vie, jäädä hetkeksi lillumaan suvantoon ennen kahluuta maan kamaralle. 




Kaikille ihmisille ei sovi niin sanottu perinteinen työnteko. Kesti näin kauan tajuta se, vaikka tein kaiken sata lasissa. Mutta se oli kynttilän polttamista molemmista päistä, vieläpä väärän kynttilän. Onneksi en ole vielä niin "vanha" etten voisi vaihtaa elämäni suuntaa. Tämä ei ole ikärasismia, tämä on karu totuus jota esimerkiksi viisikymppisen on ajateltava. Vaikka kirjoittajalla ei ole parasta ennen -ikää, jostain se raha siihen on kuitenkin revittävä. Aika harva työnantaja palkkaa yli 50-vuotiaita naisia ainakaan kokoaikaiseen työsuhteeseen, ellei heillä ole juuri sopivaa koulutustaustaa ja työkokemusta. Karu fakta. 



Aika monen kuulin jääneen Niagaran harjalle kyynelehtimään, kun elämä ajoi ohi, kun ei uskaltanut ajoissa hypätä. No, haudassa on aikaa levätä. Tiedättekö mikä on keski-iän merkki? Se, että kerrot läheisillesi toivomasi hautapaikan sukututkimuksen lisäksi. Kerroin myös, missä on jatkot ja mitä siellä syödään ja juodaan. Joku voi saada jotain vinkkiä näistä kuvista. Syksyä kohti, puita jotka ovat kohta marrasrankoja, silti aina hämmentävällä tavalla uudistuvia. 



Oletko sinä toteuttanut jonkun pitkään varrotun unelmasi? Mitä siitä seurasi? Tai miksi et ole toteuttanut? Hyvää syksyä silti toivotan!


Kommentit

  1. Tämä resonoi: "Kuvittelen, etten ole tehnyt mitään, vaikka samaan aikaan olen pyörittänyt huushollia, ruokkinut jatkuvasti nälkäisiä suita ja lisännyt omavaraisuusastettani nuohoamalla metsissä." On surullista, että nyky-yhteiskunta tuntuu vaativan jatkuvaa suorittamista, reippautta, määrätietoisuutta ja tehokkuutta. Tai eniten surettaa se, että tämän tiedostan itse, enkä silti osaa olla suorittamatta. Tai pitää oikein "suorittaa, että on suorittamatta..." :D

    Tämä on järkyttävä suunta: "Elämme maailmassa, jossa toimittajat hakevat juttusisältöjensä aiheet somesta. Taas he, jotka oikeasti haluaisivat kirjoittaa vaikkapa kolumneja, savustetaan ulos ja annetaan sama homma vakiotoimittajalle jo entisestään suuren työtaakan päälle." --> Lehdet ovat huolissaan lukija- ja tilaamamäärien vähenemisestä. Tilanne ei kyllä tuolla mentaliteetilla parane. Kyllä minä erittäin mielelläni MAKSAISIN paperilehdestä, jos siellä olisi hyvin toimitettuja ja kirjoitettuja juttuja, kunnon asiasisällöllä. Ymmärrän uutisten nopean syklin, aamun lehti on jo auttamattomasti myöhässä, kun kaikki on luettu jo edellisiltana somesta. Mutta sen vuoksi pitäisi olla juuri niitä houkuttelevia artikkeleja, pohdiskelevaa sisältöä ja tutkivaa journalismia. Juttuja, jotka KESTÄVÄT AIKAA.

    Tämän tunteen toivoisin saavuttavan kaikkien, joskus, tavalla tai toisella, edes hetkittäin: "Patoutunut energia on päässyt vihdoin purkautumaan oikeisiin kohteisiin. Elämäni paras päätös oli irtisanoutua aiemmasta päivätyöstä, jollei nyt joku jo arvannut. Jo yksin tämän takia, että jaksan taas lukea. Se on uskomattoman ihana tunne. Että myös ymmärrän lukemaani inspiroituen siitä samalla itse."
    Enkä nyt kannusta ketään irtisanoutumaan työstään, vaan pohtimaan keinoja tehdä elämästä omannäköinen ja sellainen, että on hyvä olla. Minä voin kiitollisena sanoa, että olen onnellinen tässä hetkessä. Tämäkin tuntuu suomalaisittain oudolta sanoa ääneen. Ikään kuin sen jälkeen odottaisi jotain pahaa tapahtuvaksi; "kel onni on, se onnen kätkeköön". Mielestäni tämä on yksi syy suomalaisten masennukseen, jos ei osata ja voida näyttää iloja ja suruja vapaasti.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitoksia kommentista! Suorittaminen on kyllä aikamme surullinen vitsaus. En tiedä kumpi on pahempi, se, että suorittamista korupuheista huolimatta aina odotetaan vai se, että lankeamme jopa terveydentilasta huolimatta aina samaan ansaan. Ja tosiaan, suoritamme lopulta myös rentoutumista!

      Minulla on aivan sama ajattelu myös lehtien tilaamisessa. En kykene tilaamaan lehteä, josta näkyy toimittajien/toimituksen älyllinen laiskuus tai liian vähäinen käytössä ollut aika per artikkeli. Se valitettavasti näkyy. Enää tilaan vain Suomen Kuvalehteä ja Antiikki & Designia. Ne ovat mielestäni edelleen hyvin tehdyt. Pitäisikö nostaa tästä nyt oikein somekohu? :D Ehdotin kyllä jo tätä aihetta toimittajalle, joka kyseli somessa juttuvinkkejä :D

      Totisesti minäkään en kannusta välttämättä irtisanoutumaan, ei se minullakaan ollut ykkösvaihtoehto vaan lopulta vääjäämättömyys (tästä voisikin päästä aiheeseen, kannattaisiko työnantajien sitouttaa työntekijöitään joustamalla vähän enemmän, ymmärtämällä että työntekijöillä on muukin elämä kuin työ. Kun panostetaan joustoon, työntekijä saattaa myös todennäköisemmin palata takaisin). Sinun työsi kuulostaa todella mielenkiintoiselta ja inspiroivalta, en ihmettele että olet onnellinen. Se on hienoa! Ja todella kannattaa tuosta tunteesta näkyvästikin nauttia. Se, että on hyvä olla, aikamme arvossa kultaa <3

      Poista

Lähetä kommentti

Arvostan kommenttiasi!

Tämän blogin suosituimmat tekstit

Kriikunalikööri - helppo herkku kärsiväll(isell)e

Mystinen metsänpeitto - unohtumaton kokemus

Tarot - itsesi peili

Miten taiteen hinta määritellään? Mitä sinä maksaisit taiteesta?

Kiipeily- ja seikkailupäiväkirja osa 568: Muikunvuori

Kirppistelyä - ehkä ostin, ehkä en!