Blogien kuolema

Jokainen blogia kirjoittava on saattanut huomata, ettei blogeja enää lueta yhtä paljon kuin ennen. Huomaan oman noin seitsemän vuoden blogihistorian (!?) aikana, että olemme palanneet tilastollisesti samoihin lukijalukemiin, kuin taipaleen alussa. 

Aika pian sen jälkeen oli joissain yllättävissä kirjoituksissa jopa tuhansia lukijoita. Yllätyin, miten paljon aivopierujani luettiin. Mutta nyt. Arvio Nobel-voittaja Annie Ernaux'n teoksesta kerää 150 lukijaa.

Vanha torppa on enää kynnysmatto. Jäljet häviävät, aika katoaa. Odottaminen puun alla sateensuojassa vaatii nykyihmiseltä kärsivällisyyttä enemmän kuin aikaa. 

Helppoa ei ole kirpputoreillakaan, mikäli niitä ei kuopata (etenkin puuppaisten ja sitäkin ihanampien hyllykirppareiden kohtalo). Myös ennen niin suosittujen kirppispostausten suosio hiipuu. Kaikilla on jo kaikkea, eikä monia kiinnosta, mitä joku ostaa tai ei osta lisää.

Ydinongelma kuitenkin on seuraava: ihmisillä ei ole enää kärsivällisyyttä lukea yhtä kokonaista blogijuttua. Monille Instagramin kuvatkin ovat vain nopeasti vasemmalle swaipattavia tahdosta riippumattomia ärsykkeitä. Sama sykintä estää keskittymästä blogeihin, sanomalehtiin, kirjoihin... ihmisiin?

Kirjoitan tätä juttua, koska sängyssä lukemani Vaeltavat vainajat vain takkuaa, ja ulkona pauhaa DBTL. Mietin, jaksaisinko keskittyä pitkäpiimäiseen kerrontaan, jos lukisin sen blogiaikani alussa. Silloin en edes omistanut älypuhelinta. Oi sitä onnea. Pankkipalvelujen vaikeuden takia luuri oli lopulta pakko hankkia. Nyt kirjoitan sillä blogiin ja jaan ajatukseni tekoälylle.

Blogit jäävät silti elämään, vaikka niitä ei päivitettäisi. Ne löytyvät aina Google-haulla. Kun taas instajuttua kukaan ei edes muista enää viikon päästä. Elämästä on tullut haihtuvaa höttöä. Ennen bloggaamisen aloittamista pelkäsin juuri blogin kirjoittamisen olevan sellaista.

Vielä mitä. Blogin kirjoittamisesta on seurannut enemmän hyvää kuin olisin koskaan voinut kuvitella. Uskon, että osittain siksi uskalsin. Uskon, että osittain siksi kirjoitan nyt työkseni, ainakin sen ajan, kun sitä pää kestää. Epävarma silpputyö ei sovi kaikille, näyttöpääte minulle silti paremmin kuin ennalta pelkäsin.

Mutta lukevatko ihmiset enää näyttöpäätteiltäkään muuta kuin työasiaa? Vapaa-aika on valunut kännykkään. Olenkin päättänyt käyttää sitä taas kerran blogin kirjoittamiseen, tämän kanssa kun on helpompi maata sängyssä. Sitten lataan Esa Saarisen luennoimaan minulle uusimman opuksensa ansiota. Kohta näen hänet taas hotelli Albertin käytävän julisteessa ja mietin, syntyikö teos Erektio Albertinkadulla samassa huoneessa, jossa itse yövyn. En halua tietää.

Se, että haluamme tietää, tietämättä yhä vähemmän, on aikamme ongelma. Kun taas ratkaisu löytyy ajasta, pakkopysähdyksestä puun alle. Seisoin halaten kaarnaa ainakin vartin, kunnes olin hieman reaalisateen vaikutusta hidastetummin litimärkä.

Tietysti minulla oli ylläni Roomasta ostettu nahkalaukku ja Ralph Laurenin silkkihuivi, ei sadetakkia. 

Onneksi ehdin ottaa sateen alussa kuvatodistuksen äidilleni, että täälläkin sitä seistään sateessa, silti puhelimeni toimii edelleen. Silkkihuivikin vain pelkoja vasten piristyi luonnonvesipesusta. Hämähäkki puusta oli hakeutunut suojaan nilkkaani niin takertuen, että mietin, oliko se punkin ja hirvikärpäsen risteytys pitkillä jaloilla. Sain hämähäkin irti miettien, miksi olemme niin takertuneita kertomaan reaaliajassa tekemisiämme. Ennen olisimme kastuneet, kukin missä milloinkin, emmekä olisi raportoineet siitä kenellekään. Kirjeisiin valikoitui vain olennaisin ja tärkeä. 

Ehkä se olisi puun alla ollut historiallisten ilmakuvien selailu, paitsi siihenkin tarvitaan nettiä. Olisin halunnut tietää, milloin ykköskuvan rauniosta tuli sellainen.

Ilman nettiä olennaisin olisi ehkä ollut: äitini on elossa, toisin kuin hänen äitinsä vastavassa iässä. 

Toinen olennainen asia: me olemme elossa, vaikka joskus luulemme olevamme kuolleet. Sillä ei ole tekemistä somen kanssa, ainoastaan sen, että kärsimys jalostaa ihmistä. Se kuulostaa paremmalta kuin vastoinkäymisiin näivettyminen. 

Olin puun alla, koska piti jättää taas kiva asia kesken. Joskus sitä ei tahdo kestää. Silloin on parempi keksiä omaa kivaa, kuten vaikka puun alla kastuminen niin märäksi, ettet erota enää ilon ja surun kyyneleitä sadepisaroista. Sitten voit vain kävellä kiitollisena kotiin, joka ei ole tuhoutunut pommituksissa.

Blogien kuolema on asia, jonka vuoksi en menetä yöunia. Mutta se saa minut miettimään ajan haihtuvaa kaoottisuutta, ihmismielen pikselöitymistä osiin, joita ei voi kerätä enää takaisin eheäksi palapeliksi.

Kun minusta joskus aika jättää, ehkä jo huomenna tai satavuotiaana, olen ainakin kirjoittanut. Niin moniin eri kanaviin, että jokin jälki jää. Kenen löydettäväksi?

Ehkä he tietävät, jotka asuivat polun talossa, rakentaen siihen unelmansa. Kuka muistaisi heitä, ellei puun alla ihmettelijä.