Koneen pelko

Kirjoitin tuoreeltaan arvion Noora Vallinkosken Koneen pelosta vihkoon, jota en ole löytänyt moneen päivään. Voidaan siis todeta, ettei kynä ja paperikaan ole pettämätön yhdistelmä, jos muisti tekee tepposet. Nyt kuitenkin unettomana haahuillessa löysin muistiinpanot, joten pääsen kirjoittamaan blogiin tästä vaikuttavasta teoksesta. 

Aiotun kuvankin sain otettua kirjalenkillä. 

Se mitä Perno Mega City antoi ansiokkaana lähiökuvauksena odottaa, lunastetaan Koneen pelossa. Oikeastaan tuntuu, että Koneen pelko on kuin jatkumoa Pernolle, kenties kolmaskin osa on vielä tulossa. 

. 

Taustalla Kupittaan teknologiapuisto. Itsemurhat on estetetty betonitasolla heti kaiteen jälkeen. 

Tämän kirjan "väestöaines" löytyy myös teoksesta Kahdeksan kuplan Suomi. 

Jos Perno oli hyvä kuvaus lähiöluokasta, Koneen pelko on loistava analyysi luokkayhteiskunnasta orastavassa digitalisaation puristuksessa, muutoksessa. 

Eletään ehkä millenniumin hikistä kainaloa, sitä samaa Levottomat-jokirantaa, jonka haluaisi jo unohtaa. Silti samalla antaisi mitä vaan, jos digitalisaatio olisi yhä yhtä kuin Nokian matopeli. Aikalaskenta alkoi, kun koneet valjastettiin viihdekäyttöä varten. Ihan siihen pisteeseen ei vielä Koneen pelon aikajanassa päästy, mutta ekstaasia reiveissä, strobovaloja, escortia... Tämä kaikki on nykyisin deittisovellusten leikkikenttä, joka muinoin oli vain Kiss FM Chat. 

Vanhat ja uudet tehtaat rinnakkain. Missä ennen luotiin sukkahousuja, liitetään nyt piuhoja toisiinsa. Connecting people? 

Koneen pelko on todella taitavasti ja alleviivaamatta kirjoitettu. Hiottu timantti, ei vielä eikä onneksi bitcoin. Nähdäänkö sekin kolmannessa osassa, vai kenties analyysi kuulumattomuudesta mihinkään luentosalissa?

Vallinkosken hioman kielen tarkkuus on ihastuttavan pakottavaa ja luonnollista, ei lainkaan väärällä tavalla harkittua. Aina kannattaa kirjoittaa siitä minkä tuntee, mutta läheskään kaikki eivät yrityksestä huolimatta tavoita nyansseja. Luen juuri parhaillaan Edouard Lousin Muutos: Metodia, joka erottuu vahvan alleviivaavana ja aggressiivisena Koneen pelkoa vasten. Kuitenkin teemat ovat osittain samat. Louis kantaa kirjassa kaunaa vanhemmilleen, mutta Vallinkoski on jo luovuttanut. Silti se lakonisuus, joka Pernossa välillä häiritsi, loistaa nyt poissaolollaan. Kertojat yrittävät muuttaa elämänsä suuntaa alistumatta enää vanhaan. Mutta Vallinkoski kuvaa usein päähenkilö Johannan elävän perheenjäsenissään. Louis lausui tämän jotenkin niin, että poissaolollaan he olivat läsnä.

Uusi Kupittaa sopii lähinnä tieteiselokuvaan. 

Lukukokemus oli masentava ja hersyvä. Lohduton. Aika mennyt ei palaa. He voittavat, jotka eivät haikailekaan sitä. 

Kirjassa tuodaan ihastuttavastu esille myös asiakaspalvelun auvoa. Aivan samat palveluajatukset ovat olleet nihkeällä tarjottimella, jonka haluaisi heittää päin seinää tai edessä ölisevää vaatijaa kohden (keski-iän juuri ylittäneet naiset ovat pahimpia). Sen sijaan katsoo vain kyynisenä eteensä. Näppäilee numerot kassaan, jonka joku toinen laskee todennäköisesti väärin, josta seuraa digiongelma, jonka selvittämiseen ihmisaivot eivät pysty. Nykyisin tähän on kehitetty palvelurobotti, joka ei vastaa tai ymmärrä kysymystä. 

Taustalla ATK-liike. Sanooko kukaan enää ATK? Minulla on Medborgarens ADB-kort. 

Tällaisia kirjoja tarvitaan. Kannanottoja heidän puolesta, jotka eivät voittaneet. Meidän kaikkien puolesta? 

Suurin häviäjä on yhteiskunta, joka palvoo konetta jumalanaan.

Taustalla romuttamo. 

Minä en pelkää, heitän koneen kaivoon ja itseni sen mukana.