Hautausmaiden hiljainen lumo



Hautausmaat ovat salaperäisyydessään kiehtoneet minua varhaislapsuudesta lähtien. Haudoilla vierailu on kuulunut kyseenalaistamattomiin perinteisiin aina sukuloidessa kauempana sekä viettäessä joulua tai pyhäinpäivää. Olen viettänyt paljon aikaa hautaismailla myös työni puolesta. Ensin olin todella töissä hautausmaalla, puutarhatyöntekijänä. Se oli monella tavalla yksi parhaista kesätyöpaikoistani. Hautausmaalla vietetyn kesän jälkeen opintoni johdattivat minut useasti tutkimustyöhön eri hautausmaille. Nykyisin katselen hautoja myös sukututkijan silmin. Sinänsä minua kiinnostavat yhtä paljon niin tuntemattomien kuin esi-isieni ja -äitieni hautakivet, sillä kaikki kertovat enemmän tai vähemmän rönsyileviä tarinoita menneestä elämästä.




Sain juuri selville, että oma isoisoisoisäni, joka eli 1800-luvulla, on maalannut työkseen hautaristejä Turun vanhalla hautausmaalla. Hän oli maalari, kansakoulun opettaja ja itseoppinut asianajaja (mielenkiintoinen ammattiyhdistelmä, jollaisia tuskin tulee vastaan tutkintoja syynäävässä nykyajassa). Aivan kuin erityinen viehtymykseni takorautaisiin risteihin olisi saanut selityksen. Ja saikin täysin uuden merkityksen.






Sekä omat että mieheni sukulaiset on haudattu eri puolille Suomea. Täytyy matkata jo rajojen yli, jos haluaisimme vierailla monien viime vuosisadan alussa kuolleiden haudoilla. On mieletön tunne löytää omien sukulaisten ikivanhoja hautoja, mutta uusia, yllättäviä löytöjä voi tehdä muillakin tavoin.

Pysähdyn usein juoksu- tai kävelylenkkien yhteydessä eri hautausmailla. On hätkähdyttävää, että joka kerta bongaan jonkun "uuden" julkisuuden henkilön tai jollain tavalla tutun ihmisen hautakiven. Jokin aika sitten törmäsin ala-asteen käsityönopettajani hautakiveen. Hän oli kuollut varsin nuorena, oman oppivelvollisuuteni päättymisen aikoihin. Näyttävä patsas hautakiven päällä kertoi kaipuusta enemmän kuin tuhat sanaa.


Taidetta Turun vanhalla hautausmaalla








Eräällä juoksulenkillä löysin pienen hautausmaan, jollaisen olemassaolosta en edes tiennyt. Mikä ihmeellisintä, keskellä tuota hautausmaata komeili kaupunkimme legendaarisen puliukon Keijon hauta. Kuka tuon näyttävän, mustan kivipaasin oli maksanut? Mustarastas istui Keijon hautakivellä ja laulaa liversi ilta-auringossa. Tuli tunne, että Keijosta välitettiin. Sen todisti myös valtava, sivun kokoinen artikkeli Keijon elämästä sanomalehdessä. Vieressä oleva pieni professorista tehty nekrologi jäi täysin kadunmiehen elämän varjoon.




Hautausmaat ovat täynnä kiehtovia tarinoita, joista osa koskettaa poikkeuksellisella tavalla. Kaksi hautaa on jäänyt erityisesti mieleen. Molemmilla bongauskerroilla olen miettinyt näitä tavallaan tuntemattomia henkilöitä juuri ennen, kun törmään sattumalta heidän hautoihinsa.

Tein graduani epätoivoisen tuskaisena. Lähdeaineistoni koostui muun muassa suomalaisten merimiesten yli sadan vuoden takaisista päiväkirjoista ja ammattilehtiartikkeleista. Kokosin graduni liitteeksi matrikkelia ja olin epävarma erään miehen syntymäajasta ja kuolinvuodesta. Minulla oli vain vanha kihlausilmoitus Helsingin Sanomista. Parin päivän kuluttua olin juoksemassa ja päätin taas kerran poiketa hautausmaalla (sillä siellä on myös kaupungin siistein ilmaisvessa). Illan jo hämärtyessä, lähestyessäni hautausmaan jykevää porttia, huomasin yhtäkkiä sammaleisen hautakiven alta tutun nimen. Juuri tämän saman merimiehen, jonka kuolinvuotta olin laskeskellut tietokoneen äärellä. Hänet oli haudattu samaan kaupunkiin, ja mikä ihaninta, kihlausilmoitus oli johtanut avioliittoon ja pitkään yhteiseen elämään. Sain todennäköisesti varmat luvut graduuni suoraan hautakivestä.




Toinen sattumus tapahtui pari kesää sitten. Yleensä en ostele kirpputoreilta vanhoja valokuvia tai postikortteja, mutta juuri sillä kerralla silmieni eteen osui laatikollinen vanhoja, vaikuttavia henkilökuvia. 20 senttiä kappale. Jonkun ihmisen arvokas elämä, ainutlaatuinen hetki elämästä kahdellakymmenellä sentillä. Selasin kuvia yli tunnin. Teemat pyörivät erilaisten siirtymäriittien ympärillä: syntymä, kaste, konfirmaatio, häät, merkkipäivät, hautajaiset. 1950-luvun jälkeen oli selvästi hankittu oma kamera: hupikuvia ja lomaotoksia, iloisia kesäkuvia. Eniten kuvia oli kuitenkin hautajaisista. Arkku suljettuna, omaiset ympärillä, vakavailmeiset katseet. Yhdet kuvat oli otettu Ilmari Kiannon hautajaisista. Joku tämän kuvalaatikon henkilöistä tunsi hänet. Vähitellen kokonaisuus alkoi hahmottua, ei tosin Ilmari Kiannon suuntaan. Kyse oli kaksossisarusten (tai vain toisen sisaruksen) kuolinpesästä. He olivat luultavasti jääneet lapsettomiksi, sillä valokuvista saattoi seurata heidän elämäänsä myöhäiskeski-ikäisiksi asti. Nyt joku sukulainen myi heidän elämänsä jäänteet kirpputorilla. Viimeisimmät kuvat olivat etelän lomakohteesta ehkä 80-luvulta. Sieltä tuodut vitriininpäällysnuket olivat yhtä lailla myynnissä.

Ostin kuvia tyttöjen lapsuudesta sekä heidän ripillepääsykuvansa. Niistä saattoi aistia jo toiveikkuutta, toisin kuin siitä kuvasta, jossa sotaleski suri puolisonsa ja lastensa isän menetystä vasta täytetyn haudan takana. Elämän raskaus, sodan musertava hinta, ei käy epäselväksi. Myöhempien kuvien perusteella tyttöjen äiti löysi kuitenkin uuden, kiltin ja lupsakan näköisen miehen rinnalleen.

Lähdin kirpputorilta ristiriitaisin ajatuksin. Kuljin hautausmaan läpi kotiimme (sillä usein hautausmaa toimii myös oikopolkuna). Yhtäkkiä huomasin tutun nimen hautakivessä. Olin juuri lukenut saman miehen nimen valokuvan takaa kirpputorilla. Tämä oli tyttöjen isän hauta. Juuri se hauta, jonka ympärillä perhe suri. Samaan hautaan oli haudattu miehen leski, tyttöjen äiti, jolla oli uuden miehen sukunimi. Sekä toinen kaksossisaruksista, jonka ylle multa oli ripoteltu vain kolme kuukautta ennen vierailuani haudalla. Kukkaistutuksia ei ollut, eikä liioin merkintää haudanhoitosopimuksesta. Tällä haudalla ei käyty.

Vaikka olen ollut tekemisissä lukuisten ihmiskohtaloiden kanssa, nähnyt tauoilla itkeviä hautajaissaattuita (sillä hautajaisten aikaan työnteko oli kielletty), vasta nyt silmäni kostuivat kyyneleistä. Se, että näiden ihmisten elämä merkitsi jollekulle niin vähän, että myivät valokuvatkin kirpputorilla, kertoo surullisella tavalla myös yhteiskunnastamme ja ajasta, jossa elämme. En toki voi tietää syitä myymisen taustalla, mutta silti tämä kokemus kirpaisi lujaa.

Myöhemmin olen ohittanut tuon haudan lukuisia kertoja. Jouluna jätin haudalle kynttilän, jotta siellä olisi edes joskus merkki siitä, että joku on käynyt. Ehkä tämä on monen mielestä friikkiä, mutta entiseltä hautausmaatyöntekijältä voi odottaa mitä vaan. Viimeisimmällä ohituskerralla huomasin, että hautaan oli ilmestynyt uusi nimi. Nyt toinenkin sisaruksista oli kuollut. Kirpputorille oli ilmestynyt taas kuvia minulle jo tutuista henkilöistä.


Eri uskontokunnat edustettuina Turun vanhan hautausmaan kupeessa






Hautausmaista saisi helposti kirjoitettua romaanin tai tietokirjan. Onhan näitä jo tehtykin. Hiljentymisen ja rauhoittumisen paikkoina hautausmaat ovat ylivertoja. Siellä kellään ei ole kiire. Hautausmaat kertovat ajasta, paikasta ja tavasta, sekä uskosta tuonpuoleiseen. Ne valaisevat historiaa ja kulttuuria, mutta peittävät salaisuuksillaan kaiken ylimääräisen. Sama rauhan ja seesteisyyden tunne on täyttänyt sisimpäni niin Krakovan vanhalla hautausmaalla kuin saareen sijoitetulla Iin hautausmaalla, jonne ruumiit vietiin aikanaan veneellä. Virta venhettä vie, mihin päättyvi tie?, kysyi Eino Leino, hautailmoitusvärssyjen suosikkirunoilija.

Krakovan vanha juutalainen hautausmaa toimi toisen maailmansodan aikana natsien kaatopaikkana. Silti puun juuressa kasvoi, ei historian lannistamana eikä pakkasen nujertamana, rehevä murattiköynnös, ikuisuuden symboli.





Kommentit

  1. Juuri kun tänään mietin, että olisi kiva löytää uusia, mielenkiintoisia blogeja seurattavaksi, niin tämä postaus kapsahti eteeni siellä Facebookin ryhmässä. Itse pidän blogia paikkoihin ja paikallishistoriaan liittyen: https://kotiseuturakkautta.blogspot.com

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos Jenni, kiva kun löysit tiesi tänne. Täytyykin tutustua sinun mielenkiintoiselta vaikuttavaan blogiin. Saanko kysyä, miltä sivustolta Facebookissa postaukseni löytyy? Yritin itse hakea, enkä löytänyt. Ihmettelinkin, kun lukijoiden määrä on yhtäkkiä räjähdysmäisesti kasvanut! Epäilin jo Bloggerin teknistä häiriötä :)

      Poista
  2. Lykkäsin kirjoituksesi Suomen kirkkoja ja hautausmaita ryhmään kun se eilen blogit.fi blogiryhmässä bongasin.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos! Arvoitus ratkesi :) Varmasti mielenkiintoista sisältöä tuossa ryhmässä, täytyypä perehtyä.

      Poista
  3. Ihana juttu. Minullakin on tullut kierrettyä hautausmaita työn lomassa (mm. juuri hautausmaan puutarhatyöntekijänä ja myöhemmin toisen työn ohella kun keikkojen välissä oli luppoaikaa liikkua kunnan alueella) Hautakiviä lukemalla on kyllä niin mielenkiintoista kuvitella jo poistuneiden ihmisten elämää. Parhaiten mieleeni on jäänyt yhden 1800-luvulla eläneen perheen hauta jossa perheessä oli isä, äiti ja neljä lasta. Äiti ja kaikki pienet lapset olivat kuolleet peräkkäin arvatenkin johonkin tautiin ja vain isä oli elänyt useita vuosikymmeniä sen jälkeen. Ei ollut ilmeisesti koskaan enää mennyt naimisiin tai saanut uusia lapsia koska heitä ei oltu haudattu samaan hautaan tai sen lähelle. Siinä haudan äärellä tuli muutama kyynel suoraan sanottuna.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos, kiva kun kävit lukemassa :) On kyllä traagista kohdata tuollaisia hautoja, näitä on tullut itsellekin joskus vastaan. Vaikka lapsikuolleisuus on ennen ollut kova verrattuna nykypäivään, kyllä lapsen menetys on silti riipaissut lujaa. Saati sitten koko perheen!

      Poista
  4. Itsekin koen hautausmaat kiehtoviksi ja käyn niissä usein kävelylenkillä. Hautausmaat pursuavat niin paljon historiaa ja tarinoita. Usein lueskelen hautakiviä ja mietin ihmisten tarinoita. Mietin myös minkäköhän hintaisia kovin suureelliset haudat ovat aikoinaan olleet ja missä asemassa niiden omistajat ovat olleet.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Hautausmailla lenkkeilyssä voi tosiaan yhdistää hienolla tavalla liikunnan ja kulttuurin. Nykyään on myös paljon opastettuja kierroksia tarinoihin hautakivien takana. Turussa ainakin huomaa kivien koosta hyvin, ketkä ovat olleet 1800-luvun lopun kaupungin "kermaa". Nykyajassa kiven ulkonäkö ei välttämättä kerro varallisuudesta tai "statuksesta", jonka näyttäminen kuului ennen asiaan.

      Poista
  5. Aikamoisia aarteita tuollaiset hautausmaat joiden olemassaolosta ei tiennyt. Todella upean näköisiä nuo hautakivet. Olen samaa mieltä kanssasi, että hautausmaat pitävät sisällään kiehtovia tarinoita, itsekin käyn usein lenkkeilemässä hautausmaalla täällä Porissa.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kyllä! On upeaa, kun sattumalta löytää jotain hienoa, harvinaista ja historiallista. Porin hautausmaat ovatkin minulle vielä tuntemattomat, mutta Ahlaisten hautausmaalla on tullut käytyä.

      Poista
  6. Hautausmaat ovat kyllä todella kiehtovia. Eksyin blogisi pariin, kun itseasiassa etsimme hautaustoimistoa, mutta oli mielenkiintoinen kirjoitus. Meilläkin hautausmailla vierailu on aina kuulunut suvun perinteisiin. https://www.huhtafinne.fi/

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos kommentista! Mukava kuulla, että eksyit tänne ja pidit lukemastasi. Ja erityisesti, että pidätte yllä hautausmailla vierailun traditiota!

      Poista

Lähetä kommentti

Arvostan kommenttiasi!

Tämän blogin suosituimmat tekstit

Mystinen metsänpeitto - unohtumaton kokemus

Unen ja valveen rajamaa - erään painajaisen tarina

Loppuhöpinä

Kriikunalikööri - helppo herkku kärsiväll(isell)e

Vaikeuksia ennen kuvitteellista helpotusta (tasan puoli vuotta sitten)

Miten taiteen hinta määritellään? Mitä sinä maksaisit taiteesta?