Savilöytöjä

Kirpputorikiertelyt ovat jääneet tauolle viime aikoina, mutta tällä viikolla ajattelin korjata tämän vakavanlaatuisen vapaa-ajan ongelman. Ehkä "less is more" -sanonta pitää paikkaansa, sillä viimeisten kuukausien aikana löytöjen laatu on todellakin korvannut määrän.

Rakastan saviastioita - etenkin kun niiden elävään pintaan yhdistää kynttilänvalon. Olen joskus harrastanutkin saviastioiden tekemistä dreijalla. Se on muuten äärettömän terapeuttista toimintaa - tunkea sormet märkään saveen ja seurata rullaavan möhkäleen muotouvtumista mahdollisesti jopa käyttökelpoiseksi esteettiseksi esineeksi. Jos voitan lotossa ja voin jäädä pois palkkatyöstä, ostan ulkodreijan omenapuun juurelle ja aloitan dadahenkisen saviesinetuotannon (tällä alueella on ollut satojen vuosien ajan savituotantoa, joten miksen toimisi kuvitelmissani tämän jatkumon kiinteänä osana). Ensimmäinen tekemäni esine oli jostain käsittämättömästä syystä tuhkakuppi, jonka annoin isälleni. Pari vuotta myöhemmin kannustin häntä fanaattisesti lopettamaan tupakoinnin (siinä onnistuen, hihheijaa). Tapanani on yhä käyttää keppiä ja porkkanaa yhtä ristiriitaisesti. Tosin nyt pitäisi vain syödä porkkanaa ja ruoskia itseään samalla kepillä, kun käsi hamuaa herkkupurkille.  

Savimukin kolahdus hampaisiin on varmasti kaikille tuttu inhottava kokemus, joka nostattaa ihokarvat pystyyn. Tätä tuntemusta voi verrata liitutaulun ja liidun kosketuksesta syntyvään vihlovaan ääneen tai siihen reaktioon, joka aiheutuu kun raapaiset kynnellä kuivaa savipintaa. Hyi olkoon. Olenkin nyt todella onnellinen, kun tein hienon löydön harvinaisista teekupeista, jotka eivät tuota edellä mainittua fiilistä!




Nämä teekupit ovat venäläissyntyisen keraamikon Michael Schilkinin Arabialle suunnittelemat. Hän työskenteli Arabian taideosastolla vuodesta 1935 kuolemaansa saakka (1962) ja voitti töillään kultamitalin Pariisin maailmannäyttelyssä vuonna 1937. Schilkin kokeili rohkeasti erilaisia värilasitteita ja materiaaleja tuotannossaan. 





Pidän todella paljon näiden MS-mallisten kuppien uurteisesta pinnasta yhdistettynä turkoosiin lasitteeseen. Samaa sarjaa olen nähnyt eri pastellin sävyissä hyvin harvakseltaan. Valkoinen ja harmaa lienevät yleisimmät värit. Näihin kuppeihin olisi ihana yhdistää vaikka vaaleankeltaiset lautaset ja vaaleanpunainen teekannu, vaikken muuten olekaan mikään suuri pastellisävyjen ystävä. Esteettinen alkuperäni lienee jossain Afrikan peruikoilla tai venäläisessä empirepalatsissa, sillä rakastan voimakkaita värejä. Niitä käytän myös maalauksissani, etenkin kolmen perusvärin, punaisen, sinisen ja keltaisen eri sävyjä (lieneekö tämä jokin alitajuinen vaikutin sisällä virtaavasta saamelaisverestäni?). Saven suhteen olen kuitenki kaikkiruokainen. Usein hempeät värit antavat oikeutta saven kauniille pinnalle. Toinen ääripää on esimerkiksi Bitossin selkeästi Afrikka-vaikutteinen Rimini Blue -sarja, josta myös pidän todella paljon. Joskus Bitossia löytyi pilkkahinnalla kirpputoreilta, muttei enää design-tietoisuuden lisäännyttyä.




Palatakseni teekuppeihin - näistä Schilkinin kupeista teenjuonti on ihanteellista. Kuppi on riittävän laakea teen aromeille, mutta myös tarpeeksi paksu reunoiltaan, jottei tarvitse pelätä kupin hajalle menoa. Paras teekuppini on silti Arabian Diana-sarjan kaunis art deco -kuppi, jossa ohut reuna ja kupin malli korostavat täydellisesti teen makua. Pelkään vain rikkovani kupin tiskin joukossa, siksi en enää juo Dianasta teetä päivittäin. Tämäkin on vanha kirpputorilöytöni, eikä harmi kyllä vastaan ole tullut uusia kuppeja yhtä halvalla, tai oikeastaan ollenkaan. Näin hauraat posliiniesineet ovat herkkiä särkymään jostain kohtaa 90 vuoden aikana (pahoitteluni eksymisestä posliiniin saven sijaan). 




Keräilyssäni on yleensä periaattena se, etten maksa etsimästäni tuotteesta antiikkiliikehintaa, vaan odotan vaikka vuosia tehdäkseni oikean löydön. Sellainen on ollut harvinainen Arabian Orient-sarja, jota minulla on lähes täysi astiasto 15 vuoden keräilyn jälkeen. Löydöksi voin yhtä lailla kutsua myös tätä savista kynttilänjalkaa, josta maksoin euron kirpputorilla.




Tämä on tehty Turun Luostarinmäessä käsityöläismuseossa perinteisellä tavalla. En tiedä, mitä nämä ovat museon myymälässä maksaneet, mutta mielestäni tällaisesta voisi pyytää vähintään 20-kertaisen summan (vaikkei se enää kirpputorilla olisikaan käypä hinta). Tässä kynttilänjalassa on vanhan ajan joulun tunnelma - yksinäinen lepattava liekki pimeässä huoneessa on samaan aikaan turvallinen ja lohduttava. Saviesineisiin liitetäänkin usein köyhä talonpoikaisuus, vaatimattomuus ja selkeä funktio käyttöesineinä. 

Tämä saviesine kertoo kuitenkin aivan toisenlaisen tarinan koristeellisuudellaan. Tätä en löytänyt kirpputorilta (onneksi, sillä en haluaisi, että joku päätyisi myymään näin kauniin käsityön - muu kuin alkuperäinen tekijä), vaan ostin sen Brinkkalan taidepajasta Turusta.




On huutava vääryys, etten muista nyt naiskeraamikon nimeä, joka näitä esineitä tekee. Hänellä on vanha talo maaseudulla, jonka yhteydessä on myös savipaja. Hänet esiteltiin hiljattain jossain naistenlehdessä. Auttoipa paljon! No, nimi selviäisi varmasti menemmällä päin Brinkkalaa uudelleen. Säilytän tässä astiassa punasipuleita, jotka nyt on käytetty. Sipuli on yksi esteettisimpiä ruoka-aineita, jonka tiedän. Vai mitä mieltä olet näiden salottisipuleiden loisteesta kynttilänvalossa? Savi ja sipuli sopivat yhteen ja sillä sipuli!




Vielä pari kuvaa verannalta, jossa minulla on pieni Kupittaan saven sinilasitteinen ruukkukokoelma. Löysin hiljattain tämän ison ruukun kympillä! Ruukun suussa on pieni nirhauma, mutta se ei minua haittaa.




Se taas harmittaa yhä tänään, että myin joskus hirveät läjät Kupittaan savea kirpputorilla. En tuolloin vielä ymmärtänyt sen kauneus- tai rahallistakaan arvoa. Olin mukana tyhjentämässä aiemmassa postauksessa mainitun hammaslääkärirouvan kuolinpesää, ja kärräsimme lähes kaiken suoraan kirpputorille (poikkeuksena Esteri Tomulan harvinaiset Vegeta-astiat). Tuon mummon kellarista löytyi jopa lasitteettomia Kupittaan savifiguureja (mm. Matti ja Maija, veneilevä mies haitarilla jne), jotka myimme pois neljällä eurolla kappale. Noh, tuo kirppistili oli varmasti elämäni suurimpia. Kun siivosin pöytää lähtiäkseni pois kirpputorilta, eräs mies tuli kiittämään harvinaisen hyvistä apajista. Hän kertoi, että Kupittaan savitehtaan lopettaessa toimintansa vuonna 1969, tehtaan maaperään dumpattiin paljon keskeneräisiä saviesineitä. Tehtaan työntekijät saivat myös ottaa niitä mukaansa. Nämä myymäni figuurit olivat ilman muuta peräisin noilta ajoilta. Mietin nuukuudestaan tunnettua rouvaa mahdollisesti tonkimassa nykyisen Tyksin T-sairaalan maaperää. Hänen kellaristaan löytyi myös valtava nippu Kupittaan Citymarketin (joka oli Suomen ensimmäisiä automarketeja) käyttämättömiä oransseja muovikasseja 1970-luvulta. En usko, että sellaisia nippuja on ilmaiseksi jaeltu edes ennen vuoden 1973 öljykriisiä! Tämä valtava hämmästyksen, naurun, raivon ja itkun sekainen kaseeraustyö olisi jo kokonaan toisen postauksen arvoinen, joten siirrytäänpä viimeiseen kuvaan.




Tämä on aika nolo, mutta tarpeellinen tekemäni saviesine. Se on nyt ainoa tekemäni, jonka löysin tähän hätään. Joten tämäkin on savilöytö. Kuka keksii, mihin tarkoitukseen tämä savipunkkari on tehty?





Oikea vastaus: savipunkkari tai epäkorrektisti alkuasukas on yhdistetty kynttilä- ja rairuohoteline! Talvella tässä voi polttaa tuikkua, pääsiäisenä taas istutan hiuspesään rairuohon siemenet. Ja katso: vihreätukkainen punkkari koristaa pääsiäispöytäämme (tässä vielä harvatukkaisena vanhan kotimme keittiössä)!




Innostuin nyt tätä postausta kirjottaessani aivan liikaa, joten löydän itseni varmasti muutaman tunnin sisällä kirpputorilta etsimässä jatkoa savikokoelmilleni. Usein vain on niin, että etsivä EI löydä, kun foorumina ovat kirpputorit. Parhaat löydöt olen tehnyt aina sattumalta, yllättäen. Ja niinhän se elämä muutenkin menee - sitä ei voi suunnitella. Voimme vain nauttia siitä, mitä olemme jo saaneet. Vaikkapa kaapeista pursuavista saviesineistä. 

Kommentit

  1. Kaunista! Minäkin yritin dreijausta mutta savi karkasi levyltä vaikka mihin. Lopetin. Hyvää uutta vuotta sinulle!

    VastaaPoista
  2. Kiitos Hanna Helena! Dreijaus vaatii tosiaan pientä harjoittelua tai sitten tuotosten ihailua läpi sormien. Nyt on omastakin kokemuksesta jo niin paljon aikaa, että tajusin vasta äsken mokani. Eihän tuo kuvan savipunkkari edes ole dreijalla vaan vapaalla sormiväännöllä tehty! Hyvää uutta vuotta myös sinulle!

    VastaaPoista
  3. Meillä on myös jonkin verran Kupittaan saven tuotteita, koska mieheni on niitä saanut perintönä. Aiemmin en itse ollut niistä kovin kiinnostunut ja ehdotin myös niiden myymistä, mutta nyt olen alkanut pitää niistä ja arvostaa niitä. Tosin kaikille niille ei ihan ole löytynyt vielä paikkaa, ja meillä myös yksi kaappi pursuaa saviesineitä.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Juuri tämän takia minulle on kehittynyt säilömisvietti - olen liian monta kertaa katunut vuosia myöhemmin, jos olen luopunut jostain, mistä en silloin välittänyt. Suorastaan ihmettelin joskus, miten Kupittaan savi voi olla niin suosittua keräilijöiden keskuudessa. Kummasti se maku muuttuu vuosikymmenessä.
      Ehkäpä miehesi perintö on vielä jonain päivänä aitiopaikalla :)

      Poista

Lähetä kommentti

Tämän blogin suosituimmat tekstit

Hautausmaiden hiljainen lumo

Luurangot kaapista

Kulinaristin Gdansk

Ihmisen lyhyt historia lyhyesti