Juoksen elämää pakoon kohti elämää

Voihan juoksuharrastuksen näinkin ymmärtää. Mietin usein juostessani, mistä ikäni matkassani kulkenut tarve kipittää oikein syntyy. Toki ihminen on luotu liikkumaan - aivan kuten eläin, jonka kahlitsemme aidattuihin pällistelytarhoihin ja tuotantolaitoksiin. Ihminen sen sijaan jättäytyy omasta tahdostaan itse luomansa kehikon sisäpuolelle. Usein tästä kehikosta löytyy tv, sohva ja jääkaappi. Liikkuminen ei ole monelle enää tarve. Nyt joudumme opettelemaan liikkumisen  uudelleen. Yritämme tehdä siitä jälleen tarpeen, joka tuo lisäarvoa elämään, vaikka todellisuudessa 70% odottaa vain palkintoa liikkumisesta, ei itse liikkumista. 

Tämä lienee varsin normaalia, sillä eiväthän heinäsavottaan vihellellen lähteneet rengitkään odottaneet pääsevänsä pullistelemaan ruskettuneilla lihaksillaan maalaisromanttiseen atmosfääriin. He odottivat saavansa heinätyöt pois päiväjärjestyksestä. Ehkä sen homman lomassa saattoi kuitenkin tehdä pientä siirtymäliikettä vastakkaisen sukupuolen suuntaan (tai saman, kuka tietää)... heinätöistä saattoi seurata monenmoisia liikuntamuotoja. Kuitenkin töitä tehtiin päämäärä edellä.





Vai tehtiinkö sittenkään? "Matka on tärkein, ei määränpää", kertoo meille moni seuraavana vuonna unohtunut life coach personal mental trainer naistenlehtien sivuilla. Vanha kansakin on useasti kertonut, että ennen työt hoituivat "siinä ohessa". Oli hauskaa tehdä yhdessä töitä, sillä se tarkoitti luonnollisesti yhdessäoloa, vitsailua, laulua, talkooaterioita ja sitä renki-piika-leikkiä. Päämäärä oli mielessä, mutta ihminen panosti matkaan aivan eri tavalla kuin nykyään. Nyt pohdimme vain koko ajan seuraavaa päämäärää ja asetamme jopa työnantajien kannustamina itsellemme välietappeja, jotta meille syntyisi harha jatkuvasta itsensäkehittämisestä. Todellisuudessa tuon matkan tekeminen on nykyajassa niin raskasta, että koemme usein parhaana vaihtoehtona lyhistyä sohvalle. Kun kukaan ei vaadi mitään, et edes sinä itse itseltäsi, elämä tuntuu hetken helpommalta. Oma elämä tuntuu ihan järjettömän tasokkaalta, kun verrokkikohteena on Temptation Islandin käänteet.

Juoksukoulut ja erilaiset liikuntaryhmät ovat muodostuneet pysyviksi laiskan ihmisen aktiviteettiklubeiksi. Kun lähtee lenkille muiden joukossa motivaatiolla tai ilman, on vaikeampi luovuttaa. Minulle on tietenkin painajaismaista juosta porukassa, sillä viihdyn liian hyvin yksin ja migreenialttiuteni takia on tärkeää, että voin jatkuvasti itse säädellä vauhtia. Migreenin takia olen lopettanut kilpailemisen, vaikka tavallaan sen päätöksen tein jo lukioiässä juhlimisen kiinnostaessa tuolloin liikaa. Olen seurassa juoksemisen jälkeen kokeillut kerran juoksukoulua, kun työnantaja - kiitos vaan - sellaisen maksoi halukkaille. Ymmärrän hyvin yhteisliikunnan tuoman ilon ja sen kannustavuuden liikuntasuorituksissa. Onhan sosiaalinen liikunta edelleen hyvä tapa kohdata ihmisiä myös tositarkoituksella. Järjestetään jopa juoksutreffejä ja sinkkujuoksuja, joita ikävä kyllä ei ollut vielä silloin, kun itse olin sinkku. Minusta olisi ollut mielenkiintoista olla treffeillä hikisenä, naama punaisena ja hiukset puolimärkinä!

Huolimatta kaikista hyvistä puolista, joita nykyajan liikuntaan liittyy, on siitäkin tullut suorittamista. Emme enää juokse toivottavasti tulevan ruokamme tai nälkäkuoleman perässä keihäs kädessä. Me juoksemme, jottemme laiskistuisi, lihoisi tai vaipuisi alakuloon. Me juoksemme, jotta rentoutuisimme ja saisimme raitista ilmaa terveydelle hengenvaarallisen sisäistumatyön päätteeksi. Juoksemme saadaksemme endorfiinejä, jotta elämä tuntuisi paremmalta. Juoksemmeko siis saadaksemme sen elämän, johon meillä ei ole nykyvaatimusten mukaisen ajankäytön keskellä useinkaan mahdollisuutta?

Veikkaan, että etenkin moni perheellinen juoksee tai harrastaa mitä vain liikuntaa pysyäkseen täysjärkisenä, saadakseen omaa aikaa. Oman ajan arvostus vain nousee koko ajan, eikä se ole ihme nykyvaatimusten keskellä. 
Minäkin juoksen osittain siksi, että saan siten aikaa omille ajatuksilleni ja mahdollisuuden löytää ratkaisun avaimen esimerkiksi luomistöiden pattitilanteisiin. Kun aivot tyhjentyvät turhista asioista, ne täyttyvät tärkeämmillä. Vauhdin kiihtyessä kaikki patoutumat purkautuvat ja elämän paino vaihtuu rykäyksellä askelten keveyteen. Vasta seuraavana päivänä elämän paino hiipii entistä raskaampana takaisin, kun kanankoivista löytyykin yhtäkkiä lihasten megalomaanisesti kasvanut tutiseva massa. Näin lääkäri lohdutti minua, kun olin lihonnut kahdessa vuodessa kuusi kiloa: "kyllä se on lihaksissa se paino". Kiitos kaunis, tällaisia lääkäreitä lisää!

Jos liikunta on suorittamista, mikä elämässämme sitten ei ole? Monelle syöminenkin on enemmän suorite kuin nautinto. Nukkuminen taas on kaukana nautinnosta, jos kuuluu uniongelmaisten kasvavaan kerhoon. Aivomme ovat niin ohjelmoidut erinäisiin aikatauluihin, ettemme enää edes ajattele suorittavamme elämää. Astumme bussiin klo 7.56, jolloin se reittioppaan mukaan ohittaa kotipysäkin. Olemme työpaikalla klo 8.23, jolloin ehdimme juuri vaihtamaan vaatteet ennen työajan alkua klo 8.30. Yli tunnin mittaisesta lounastauosta seuraa ikävyyksiä. Ei auta, vaikka olisi hyvät jutut ja maittava keitto kesken. Aikamme on maksettu, lunastettu ja ohjelmoitu. Päivä jatkuu samalla aikatauluttamisella, kunnes vihdoin laitamme juoksulenkkarit jalkaan. Tosin asetamme ehkä sykemittarit ja älyluurit itseemme mittaamaan suoritustamme ja säädämme kiukaan valmiiksi, jotta pääsemme saunaan tunnin kuluttua. Ilmoitamme ehkä kotiväelle aika-arvion ja reitin, jota pitkin tulemme juoksemaan. Juoksulenkillä ihme tapahtuu, unohdamme ajan. Ainakin ei-tavoitteellisella lenkillä, joka ei koostu jatkuvasta sykemittarin kyttäämisestä. Lopulta kiiruhdamme kuitenkin kotiin, sillä muistamme illan tärkeän telkkuohjelman, jota ei näe suoratoistopalveluista tai muutenkaan mistään jälkikäteen. Näin juoksulenkki on lyhyt, kirjaimellinen hengähdys aikataulutuksen täyttämässä elämässämme. Haluamme paeta sitä saadaksemme vihdoin täytettä niille dumpatuille tarpeille, jotka herävät juoksulenkin aikana henkiin, kun unohdamme kaiken muun.




Ainakin näin käy minulle. Joskus tapahtuu suoranainen ajasta irtautuminen, jos vaikka juoksen keskellä maaseutua tähtitaivaan alla hiljaisuudessa, jolloin vain askeleet pitävät ääntä soraisella tiellä sydämensykkeen rytmittäessä tasaista vauhtia. Kuulen juoksemisen musiikkina korvissani, siksi en koskaan kuuntele muuta musiikkia lenkillä. Hyvin usein palattuani lenkiltä on minulla uusi pianokappale aivoissani, jota sitten lähden työstämään seuraavana päivänä, mikäli vielä muistan sen. Jos en muista, se ei ollut riittävän hyvä. 

Minua viehättää myös juoksemisen hitaus. Jos lähden juoksemaan vaikkapa kymmenen kilometrin päähän tiettyyn luontokohteeseen, mietin usein, että vähintään tämän ajan entisajan ihminen joutui käyttämään matkantekoon, ellei istunut hevosvaunuissa. Pidän todella paljon pitkistä kävely-  ja juoksumatkoista, joiden aikana voin halutessani pysähtyä kiinnostavien asioiden äärelle (esim. mustikka-apaja, ilakoivat sorsat lammessa jne...). 

Uskoni ylisukupolvisiin taipumuksiin ja kokemuksiin sai jälleen vahvistuksen, kun sain kuulla isoisoisoisäni kävelleen joka päivä töihin kotoaan Turun oikeustalolle 12 kilometriä per suunta. Hän siis käveli yhteensä 24 kilometriä päivässä!? Eihän siinä jäänyt aikaa mihinkään muuhun. Silti hän ehti vaikka minkälaisiin edustustehtäviin ja töihin elämänsä aikana ja puhtia riitti myös jälkeläisten tekemiseen vanhallakin iällä. Ehkäpä mieli tyhjentyi kävelymatkoilla niin totaalisesti raskaista asioista, että lyhytkin vapaa-aika tuntui pitkältä ja täydeltä. Isoisoisoisäni nautti myös viinin ja ruuan liitosta, kuten minäkin. Ja hän oli vatsakas. Voi ei.

Pitkän tajunnanvirtani voisin päättää tällä kertaa pariin kysymykseen, ennen lähtöäni tihkusadejuoksulle. Miksi sinä harrastat liikuntaa? Millaisia ajatuksia mieleesi nousee liikunnan aikana tai sen jälkeen? 








Kommentit

Tämän blogin suosituimmat tekstit

Kriikunalikööri - helppo herkku kärsiväll(isell)e

Mystinen metsänpeitto - unohtumaton kokemus

Tarot - itsesi peili

Miten taiteen hinta määritellään? Mitä sinä maksaisit taiteesta?

Kiipeily- ja seikkailupäiväkirja osa 568: Muikunvuori

Kirppistelyä - ehkä ostin, ehkä en!