Lankapuhelimen muistolle

Luettuani aamulla toisesta uhanalaisesta lajista eli paperisanomalehdestä uutisen lankapuhelinverkon kuoliniskusta, tarvitsen ylimääräisen kupin kahvia. Ja mielelläni välittömästi takaisin sen viininpunaisen veivattavan luuripuhelimen, johon olen jokeltanut ensimmäiset epäymmärrettävät lauseeni. Sama luuri sai 15 vuotta myöhemmin pinnalleen tyynyliinan, jotta pilapuheluun tarvittava ääneni kuulostaisi tunnistamattomalta. Nyt, kun vihdoin voisin puhua ihan normalilla äänellä lankapuhelimeen, maratonpuheluihin tarvittavaa mummolaa ei enää ole eikä liioin tuota Rolls Roycen punasävyistä telefooniaparaattia. On vain pinnaltaan särkynyt Huawei ja turvallisuusilmoitus siitä, että joku on kaapannut LinkedIn-tilini. On vain loputon ihmisten massa, joka etenee epäergonomisesti miljoonien sinivalosuorakaiteen mallisten jumalhahmojen johdattamana kohti digitaalisempaa tulevaisuutta.

Turun Sanomat 11.8.2019

Kannatan kyllä kehitystä. Mutta tiedättekö, kun lankapuhelimella on kiinteä yhteys kasvuusi sellaiseksi, joka olet nykyään, ei voi olankohautuksella ohittaa tietoa lankapuhelinverkon alasajosta. Kyse on paljon muusta kuin puhumisesta aikanaan jopa pelättyyn keksintöön, josta kuuluu ääni.

Mikä mullistava innovaatio puhelin aikanaan olikaan - ja on edelleen! Connecting people. Kunnia on virheellisesti annettu Alexander Graham Bellille, joka ensimmäisenä patentoi puhelimen vuonna 1870. Nykyisin on kuitenkin yleisesti tunnustettu, että puhelimen eli telettrofonon keksi italialainen Antonio Meucci, joka esitteli keksintöään Yhdysvalloissa jo vuonna 1860, muttei rahapulassaan voinut patentoida sitä (veikkaan, että useiden keksintöjen taustalla on sama tarina, jossa vasta joku kuuluisampi, varakkaampi tai brändäystaitoisempi onnistuu viemään tuotteen valmistustasolle).

Apinoiden lailla ihminen pelkää ensin uutta ja ihmeellistä tuntematonta kohdetta. Ymmärrettyään, että puhelin ei vahingoita ihmistä (paitsi nykyään), uteliaisuus puhelinta kohtaan kasvoi niin valtavaksi, että jokainen halusi päästä kokeilemaan puhelinsoittoa. Sama ilmiö oli nähtävissä esimerkiksi Turun ensimmäisissä hissillisssä taloissa, jotka piti lopulta lukita, jotta ihmiset eivät pitäisi hissejä henkilökohtaisina huvipuistoinaan.

Miksi puhelin ON merkittävä historiallinen identiteetin rakentaja? Siksi, että yksi Suomen ensimmäisiä kaupunkien välisiä puhelinyhteyksiä rakennettiin alkukotini Naantalin ja nykykotini Turun välille! Sillä Naantalissa oli menestyvä kylpylä, jossa kävi paljon matkailijoita. Naantalissa oli myös kesäasutusta muualta Suomesta. Yhteydenpidon kannalta oli tärkeää, että puhelinyhteys avattiin juuri Naantaliin. 

Löysin kirpputorilta aiheeseen liittyvän teoksen Naantalin Puhelinosuuskunta 1884-1984 100v, jossa on myös kuvia menneestä Naantalista sekä kadonneista ammattiryhmistä. Kirjasta sain myös tietää, että sota-aikana Kuparivuoren kallioilla yhä sijaitsevasta ilmavalvontatornista on kulkenut suora puhelinyhteys taiteilijan ja Turun taidemuseon johtajan Axel Haartmanin kotitaloon, joka nykyisin on upea kotimuseo Casa Haartman. Sitä käytettiin siis sota-ajan puhelinkeskuksena. 

Puhelin linkittyy eritoten myös Naantalin vanhassakaupungissa sijaitsevaan hienoon  Jaatisen taloon eli Villa Randalaan, joka oli vielä ennen hiljattaista BO LKV- remonttia restauroitu, upea ja värikäs kulttuurimiljöö, kahvila, majatalo ja taidehuone (linkissä artikkeli, miltä siellä näytti vielä muutama vuosi sitten ennen valkoista maalia ja hienon alkuperäisen keittiön purkamista). Aloitteentekijänä Naantalin telefoonilaitokselle toimi Jaatisen taloa asuva kauppias Wiktor Jaatinen. Ensimmäinen Naantalin (Ericsson-yhtiön valmistama) puhelinkeskus sijoitettiin hänen omaan taloonsa vuonna 1884. Olisipa pytingin ostanut plussatuloa tekevä Naantalin kaupunki (joka sen joskus välissä ehkä omistikin), ja taloon olisi voitu perustaa koti- ja puhelinmuseo kera hienon kakkukahvilan. Ehkä vastapäätä presidentin kesäasuntoa olisi kahvitellut joku muukin kuin minä.

Naantalin puhelinlaitos sijaitsi lapsuudessani Kalevanniemen (eli Naantalin Kylpylän) takana olevassa metsikössä ja siellä se siintää edelleen ehkä jossain muussa käyttötarkoituksessa. Kuljin koulumatkat mummolan ja tuon metsän läpi kotiin, joten voitte arvata, että utelias mieleni eksyi monta kertaa puhelinlaitoksen maille. Metsäpolun varrella oli valtavat määrät itseäni korkeampia puisia rullakasoja, kuin jättiläisen lankakeriä. Ne olivat puhelinkaapeleita. Vielä tuolloin teiden varsilla oli paljon puhelinjohtoja pölkkyjen varassa, mutta kaikki uudet johdot vedettiin maan alle. Käsittääkseni.

Se onkin suuri ero kaupunki- ja maalaiskuvassa ennen ja nyt. Sähkö- ja puhelintolpat ovat hävinneet katukuvasta. Tällä nykyisellä asuinalueellamme oli suuri kriisi, kun tieremonttien yhtedessä vanhat tolpat hävitettiin. Niiden kärjissä oli usein vanha, kellertävän sävyinen valo, joka valaisi tunnelmallisesti syksyn tielle putoavat lehdet. Tilalle tulivat energiatehokkaat led-valot harmaisssa metallitolpissa. Puutaloalueen tunnelma kärsi tästä muutoksesta todella paljon. Säästäväinen naapurikin valitteli muutosta lähinnä siksi, että entinen valo valaisi hyvin hänen kotiinsa siten, ettei tarvinnut käyttää sisävaloja. Ainakin jollekin nämä vanhat valot olivat energiansäästölamput.

Puhelinlangat lauloivat vielä 50-luvulla, jolloin tämä kuva on otettu. https://www.kuvakokoelmat.fi/pictures/view/KK5596_22.PH.3

Lankapuhelinaika on vaikuttanut sen kokeneiden ihmisten elämään niin lukuisin eri tavoin, että tästä aiheesta voisi jopa kirjoittaa kirjan. Ennen ei ollut esimerkiksi mahdollista salata mahdollista poikaystävää, sillä tämän oli soitettava kotiin tai ovikelloa. Se tunne, kun autoritäärinen isä ehtii vastata ensin puhelimeen... ja huomaankin jyrkän valistusilmeen sijaan pienen helpotuksen isän kasvoilla. Tytär ei siis olekaan lesbo, vaikka hän oli näin antanut kaverinsa kanssa ymmärtää halutessaan testata isän asenteita. Mutta kuten tarkoituksenani oli asia ilmaista: lankapuhelinyhteys pakotti paljastamaan sosiaaliset kontaktit näkyviksi.

Kun ei ollut nettiäkään kuin vasta tuloillaan, poikien oli pakko ostaa kioskista tietoaapiset naisen anatomiasta  ja diilata niitä sitten toisilleen. Nyt ystäväni 11-vuotias poika jäi kiinni lestadiolaisen kaverinsa kanssa siitä, että he olivat vierailleet lukuisilla aikuisviihdesivustoilla omilta älypuhelimiltaan. Lankapuhelinaikana olisi ollut mahdollista ainoastaan soittaa läähätyslinjoille, joita lama-aikaan piisasi. Eräs poika  kotibileissäni näin tekikin ansaiten isäni laskuun mukavan suuruisen summan. Asiaa ruodittiin rattoisasti sunnuntaipäivällisellä mummolassa. Minun ei jotenkaan uskottu vielä pitävän kotibileitä, vaan itsestäänselvä oletus oli, että MINÄ olin soittanut nuo puhelut! Minusta tuntui, että vaitelias äitini mietti hetken, olisiko isä kuitenkin...

Meillä oli samanlainen lankapuhelin viininpunaisena, mummolassa tämä harmaa.
Lähde: https://yle.fi/uutiset/3-8063356 

Samat ongelmat ovat vaivanneet ihmiskuntaa aina, mutta niiden intensiteetti, syvyys ja lonkerot ovat lisääntyneet monilta osin tällä vuosituhannella eksponentiaalisesti. Puhelimella saatiin ennenkin hallaa aikaan, vähintäänkin megalomaanisten juorulaskujen muodossa. Veikkaan, että tästä aiheesta on yhdessä jos toisessa kodissa väännetty aikanaan kättä. Puhelin kuitenkin yhdisti Rovaniemen tädin ja Helsingin serkun helpommin, halvemmin ja nopeammin kuin yöjuna. Mutta hiljalleen lankapuhelin edesauttoi muinaissuomalaisen vierailukulttuurin rapautumista. Alettiin soittaa sukulaisille ja ystäville: sopiiko kyläily? Nykyään ainoastaan maaseudulla ja tietyillä puutaloaluilla saattaa olla soveliasta vain astua sisään toisen kotiin ilman kutsua.

Naantalilaisia puhelinkeskustyöntekijöitä 1930-luvulla

Olen onnellinen, että olen kokenut lankapuhelinajan sekä sosiaalisen elämän ilman nettimahdollisuutta. Olen kuitenkin iloinen, että olen saanut kokea myös sen, miltä tuntui saada ensimmäinen kännykkä joskus 16-vuotiaana, jolloin se avasi rajattomalta tuntuvat mahdollisuudet. Tuntui, että vihdoin minulla oli jotain omaa ja yksityistä, jota en usko päiväkirjani välttämättä olleen (sisko asui naapurihuoneessa). Oli mahtavaa chattailla legendaarisessa Kiss FM-chatissa kiinnostavan pojan eli pervon vanhan sedän kanssa, sopia tämän kanssa treffit ja jättää menemättä paikalle. Uskon, että jotain samankaltaista tunsi tuleva hippinuori 60-luvulla, jota uudet aatteet ja tavat elää vetivät pois vanhempien slipoveriaikakauden ikeestä. 

Silti nyt, kun näistä muistoista on aikaa 20 vuotta... huomaan joskus kaipaavani lankapuhelinta. Pelkän luurinhan saisi ostaa kännykään (ergonomian ja säteilyn takia), mutta se ei ole sama asia. Onneksi appivanhemmillani on vielä lankapuhelin, jota he eivät onnistu laittamaan vahingossa pitoon tai painamaan muita pieniä nappuloita. Siinä kun on reilun kokoiset numerot ja luurinkin löytää aina ennen, kuin puhelu ehtii jo katketa. Appivanhempien luona saan vielä kuulla tutun, voimakkaan pirinän, joka ei onnistu peittymään edes naurunremakan alle. Vaan kuulenko kumpaakaan enää ensi vuonna? Lankapuhelinyhteydestä luopuminen on pienempi murhe kuin pelko siitä, että nämä ihmiset, jotka puhelinverkot rakensivat (yksi sukulainen jopa sota-aikana Äänisenjärven jäälle), eivät kohta enää ole keskuudessamme. Meiltä häviää valtava määrä hiljaista tietoa asioista, jotka ennen olivat itsestäänselvyyksiä. Nyt minua alkoi harmittaa, että heitin nuottieni välistä löytyneen vanhan puhelinluettelon paperiroskikseen. Se oli viimeinen kappale, jossa vielä näkyi meidän kotipuhelinnumero, jonka toki muistan yhä ulkoa. 

Mutta aikansa kutakin. Mitä muistamme ulkoa kymmenen vuoden päästä? Ehkemme edes jääkaapin sisältöä kaupassa, sillä tähänkin vaivaan on kehitteillä älyratkaisu. Mutta se on varmaa, että veivattava puhelinnumero pysyy muistissa vielä silloinkin, kun kaiken muun on dementia pyyhkinyt pois. Tuokaa siis minulle vanhainkotiin veivattava puhelin, niin olen ympäristölle harmiton. Keskityn vain soittamaan siihen kotiin, joka minulla on enää vain muistoissani.