Luukku 4: Valoa ikkunassa, säveliä yössä

Pimeä vuodenaika voi olla koetinkivi ja se painaa itseänikin syvälle sohvankulmaan.  Näen kuitenkin pimeydessä sen hyvät puolet - kuten tunnelmalliset näkymät ikkunoissa, jotka hohkaavat lämpöä pakkasenpuremiin iltakävelyihin. Pimeän keskellä tuikkivassa valonlähteessä on jotain lohdullista - jotain ikiaikaista. 

Otin nämä kuvat yhden iltakävelyn aikana, juuri ennen lumisateita. Tunnelma oli lähes taianomainen. Ei vastaantulijoita yhtä keskellä tietä kävelevää kissaa lukuunottamatta. Kaukana vain horisonttiin loittoneva ihminen, joka ilmestyi tielle kuin tyhjästä täysin minusta tietämättömänä.

Taivaan tuikkivat tähdet näkyivät ihmeen hyvin näin lähellä kaupunkia, jopa yksinäisten katulamppujen loisteen alta. Rakastan iltaisia ja öisiä kävelyjä - niiden aiheuttamaa tunnetta ihmisen pienuudesta maailmankaikkeuden rinnalla.

Samaan aikaan mietin, miltä tuntuisi tehdä näitä kävelyjä yksin, mutta yksinäisenä - ilman rakkautta, perhettä ja ystäviä. 

Miltä tuntuisi se mieleenpainunut, lähes elokuvallinen näkymä, jonka laajakuvana toimi 60-luvun tiilitalon iso ikkuna? Tuosta ikkunasta näin viisihenkisen perheen, joka musisoi yhdessä. Vaikken kuullut säveliä, aloin jo astella kitaran kaulan heilunnan tahdissa ja eläytyä sävelissä kaartelevan klarinetin kuvioihin. Mietin myös, miten onnellinen olisin itse ollut musikaalisena teininä, jos autoritääristen ja usein oikeasti aivan turhien rajanvetojen sijaan olisin saanut utopistisen mahdollisuuden soittaa ja laulaa vanhempieni kanssa. Olisinkohan kuitenkaan angstiltani kyennyt? Ehkä minulla ei tässä kuvitteellisessa visiossa olisi ollut niin pahaa teiniuhmaa. Ainakin se oikeasti hälveni aina soittaessa, omassa maailmassa.

Onkohan tällaisissa musikaalisissa perheissä vähemmän kurinpito-ongelmia ja hieman enemmän hyväksyntää? Ainakin musiikki tekee kaikista tasa-arvoisia. Se on yhteinen, sota-ajankin unohtava kieli. Siispä loistava kasvatuksellinenkin väline, vaikka musiikilla on itseis- eikä välinearvo.

Tosin ne soittovälineet arvokkaita ovatkin.

Oma vinkkini siitä huolimatta on: jos lapsesi on kinunut yli vuoden soitinta, jota et hanki hänelle peläten soittoinnon lopahtamista, varaudu siihen, että kadut asiaa vanhempana. Kuullessasi lapsesi lahjat, jotka olisivat olleet vielä kehittyneemmät aikaisemmalla soitinhankinnalla. Jos esteenä on raha, Suomessa on monia yhdistyksiä ja apurahalähteitä, joiden tarkoituksena on avustaa esimerkiksi soitinhankinnassa. Yksi tällainen taho on Kansan Sivistysrahasto.

Yleensä en pidä puhelinta mukana juoksu- ja kävelylenkeillä, mutta nyt otin sen mieheni mieliksi painoksi taskuun. "Jos jotain sattuu". Hän on aivan oikeassa, olihan kello paljon. En kuitenkaan ole koskaan tuntenut oloani turvattomaksi vaan sen sijaan vapautuneeksi ilman puhelinta. Olen huomannut, että bloggaaminen on lisännyt eksponentiaalisesti puhelimen näppäilyä, enkä oikein pidä tästä uudesta kädenjatkeesta. Siksi yritän entistä enemmän hakeutua hetkiin, joissa en tarvitse puhelinta. Toisaalta nämä kännykameralleni liian alhaisen valon kuvat olisivat muuten jääneet ottamatta. Ensi kerralla aion kuitenkin keskittyä vain tunnelmaan, askeliin, pimeyteen ja näkymiin ikkunoissa. 

Koukuttava ja aina ajatuksia herättävä harrastus, suosittelen!