Turun kirjamessut eli siaalunmessu turuuks

Puolentoistavuoden koronapiinan ensimmäinen joukkotapahtuma on nyt koettu. Sivistyneesti, kuten odottaa saattoikin. Lukemista harrastavat ihmiset osaavat lukea myös THL:n suosituksia ja käyttää maskia, vaikka rajoitukset on juuri purettu. 


Yksi harvoista ottamistani kuvista ei ole häävi, mutta siinä on ihmisiä ja kirjoja!


Mutta miksi ihmeessä aloitan tällä sepustuksella kirjamessujen eli toisin sanoen ääreistarpeellisen sielunmessun annin läpikäymisen? Minähän nimenomaan unohdin koko koronan olemassaolon hiplatessani kirjoja, toisia ja kolmansia. Lopulta lappasin kasseihin kaksitoista opusta, joista yksi oli ilmainen Otavan lukupäiväkirja. Loputkin käytin toki kassan kautta, heh. 

Kirjamessujen paras anti itse kirjojen lisäksi oli normaaliuden tunne. Vaikka kaikilla oli naamarit, nekin ovat jo normaali näky. Mutta satojen ihmisten seilailu samoissa halleissa tuntui koitokselta, johon piti oikein henkisesti varautua. Ja lopulta: aivan kuin näin olisi aina ollutkin. Ihminen on sopeutuvaista ja huonomuistista sorttia!




Ehdin haahuilla A-hallissa noin viisi minuuttia, kun vältin jo astumasta Jens Lapidus -ansaan. Minähän aion odottaa, että suomalaisia rakastava Jens tulee Suomeen ja signeeraa ostamani kirjan (Paradis City tai Paratiisikaupunki, en ole vielä päättänyt kummalla kielellä) edessäni. Sen jälkeen minun pitäisi uskaltaa sanoa: hej Jens, ska vi ta ett kiva photo, vad tycker du? (Jens kysyy aina seuraajiltaan Instagramissa: vad tycker ni?). Palkkioksi kuvasta antaisin hänelle chipsejä oikein äännettynä (Jens ihmetteli, kun suomalaiset lausuvat sen sips på svenska). Noin, tämä juttuhan koski kirjamessuja eikä Jensiä...


Jens-kolo. Tein ehkä virheen, kun en ostanut tätä ja Miki Liukkosen signeerattua (ja nyt jo loppunutta) Elämä: Esipuhe -teosta. 


Siispä suuntasin Jens-pömpelin luota Hannah Arendtin luo. Last woman standing, siellä hän odotti minua ainokaisena, hänen painavat klassikkosanansa totalitarismin synnystä. Tähän kirjaan viitataan kaikkialla missä on pahuutta ja historiaa, mutta jostain syystä minulta on jäänyt se lukematta. 

Hannah Arendt loi käsitteen pahuuden banaalius, joka tuli maailmalle tutuksi Adolf Eichmannin oikeudenkäynnistä vuonna 1962. Aatuhan oli omasta mielestään vain syytön virkamies, joka noudatti käskyjä suunnitellen samalla lopullisen ratkaisun karjavaunulogistiikan kohti polttouuneja. Pahuus asuu byrokratiassa, siitä voinemme olla yhtä mieltä myös surullisenkuuluisan Eerikan tapauksessa. Hannah Arendtin klassikko on aina ajankohtainen, vaikka siinä puhutaan totalitarismista nimenomaan natsismin ja stalinismin syntymekanismeissa. Nehän ovat saman kolikon eri kääntöpuolet. Tässä linkissä on vuonna 2013 tehty kandityö aiheesta.


Totalitarismin synty. Toivottavasti joskus syntyy teos Totalitarismin kuolema. Mutta niin kauan kuin on ihmisiä, on maailmassa banaalia pahuutta ja totalitaristisia valtioita. 


Jottei menisi liian synkäksi, Jeesus-löytö pelasti minut kirjamessuilla. Se pakotti minut pysähtymään ja nauttimaan puoli pullollista vettä migreenilääkkeistä kuivettuneeseen suuhun. Vilvoittavan veen jälkeen pläräsin uhkaavasti Vartiotornilta näyttävää kirjaa, ja totesin sen olevan varsin validi teos tärkeästä aiheesta. 


Hän kutsui minua. Olen lukenut tämän kohta loppuun. En tiedä, tökkiikö suomennos vai jokin muu, mutta aloin odottaa Jeesusta ilmestyväksi paahtoleivälleni. 


Tanskalainen toimittaja Charlotte Röth (en löydä oikeaa merkkiä o:hon, oe), jolla on umpirationaalinen maailmankuva, tutkii siinä syitä Jeesus-näylleen eri tieteenalojen keinoin. Lopulta hän joutuu myöntämään, että ihan kaikkea ei voi selittää tieteellä, vaikka kovasti haluaisi. Ihmisyys on yhä suurin tuntematon alue maailmassa, aivojen mekanismit ja tarkoitus sen suurina timantteina. Arvostan toimittajan asennetta, jossa itselle tuntematonta ei mielletä uhkana, vaan sitä tarkastellaan kiinnostuneena.

Tämän takia lankesin myös filosofi Timo Airaksisen suvaitsevaisuutta käsittelevään kirjaan. Lukioaikana luin paljon Airaksisen juttuja, muistan myös opettajamme fanittaneen häntä. Vierustoverini luki Kantia, ei siis keskiluokkaisesti Gantia paidastaan vaan ihan omaksi ilokseen Immanuel Kantia. Mitäköhän hänelle kuuluu nyt? Ehkä hän on jo keksinyt syöpälääkkeen tai halkaissut atomin. Mutta minäpä katsonkin oikeasti vapaa-ajallani Poliisiopistoa, ostin Airaksiset (toisenkin) ja Rousseaun vain vaikuttaakseni sivistyneelltä!


Polkupyöräfilosofiaa. Oikeasti polkupyörä on yksi huikeimmista filosofisista vempaimista. Pyörää polkiessa ajatus lentää ja itse kohta perässä ojaan, sitä varten on onneksi keksitty kypärä.


Oikeasti on kyllä aina yhtä hienoa, oli maailmankuulu filosofi tai ei, lukea Yksinäisen kulkijan mietteitä. Sellainenhan minäkin olen ja te luette vapaaehtoisesti ajatuksiani. Milloin ihminen on siinä pisteessä, että hän kirjoittaa oman elämänfilosofiansa kirjaksi tietäen, että se on myyntimenestys? Mikä on tuo maaginen haamuraja? Ehkä se on juuri se, jolloin itse laskee epätoivoisena pennosiaan ja tärisyttää sormeaan irtisanoutumisnapin kohdalla. Tai sitten se on tabula rasa, tyhjyys jossa ei tiedosta muiden vaatimuksia ja odotuksia. Vain olla, elää ja hengittää. Elää syödäkseen, arvoviiniä juodakseen. Ajatella enemmän kuin tehdä, tehdä ne vähäisetkin teot töydellä sydämellä eikä riiston sanelemana. Ja Rousseauhan meni luontoon kuten koko valistus, sinne sopii meidän kaikkien kirmata ilman puuteroituja peruukkeja. Ja suihkussakin on hyvä käydä eikä vain läträtä hajuvettä maalaishien päälle. Odotan innolla, mitä Rousseau haluaa kertoa minulle hyvästä elämästä. 





Minä tiedän jo nyt, mitä siihen kuuluu. Tiesin jo ennen messuille astumista, että aion löytää sieltä Lukemisen ilon. Ja kun sen löysin, vieläpä Hannu Mäkelän signeeraamana, tunsin suuren kepeyden kädessäni. Ensin punnitsin Miki Liukkosen painavaa elämän esipuhetta, mutta jätin sen odottamaan parempia aikoja. Jos nyt ensin saisi luettua Raamatunkin loppuun. Mikiä hehkutetaan nyt kaikkialla, varmasti hypetyksen arvoinen kirjailija. Mutta niin on Hannu Mäkeläkin, jonka tyylissä on jotain rauhoittavaa. Ja mikäpä olisi tärkeämpi, perustavanlaatuisempi kirjoitusaihe kuin lukemisen ilo? 


Kun on lukemisen ilo kyydissä, koko maailma avartuu pienelle fillaristille. 

Vihdoin minulla on muitakin nimikirjoituksia kuin Tony Montanan ja Sipe Santapukin. Taitaa olla myös Sofi Oksasen Koirapuiston sisälehdessä. Tämä kuva ei suostu kääntymään, olkoon sitten noin. 


Olen iloinen, että maestro itse lukee minun juttujani Instagramissa, se on jopa häkellyttävää. Kerran myös Sami Sykkö tykkäsi jostain taulukuvastani! Tiedätte varmasti, mikä riemu repeää, kun saan Jensiltä ekan tykkäyksen! Vad tycker ni om det? Jensin tykkäämää kuvaa varten pitänee hommata palju gamla stan -näkymällä, nauttia ilta-aurinkoa vasten lasillinen piristävää artesaani-GT:tä ja kirjoittaa samalla kirja kirjoituskoneella, mikäli laddare unohtui sisätiloihin. Bonusta vielä, jos seuraavassa kuvassa hiihdän Vasaloppetissa. 

Ja minunhan piti edelleen urheilla kirjamessuilla. Nostatin sykettäni kapuamalla toisen kerroksen Jukola-saliin, josta kuulin jo kauas kirjabloggari Marin puolestaan jännityksestä kiihtyvän sykkeen. Mutta Maria jännitti aivan turhaan, Eeva Joenpelto -show oli suoranainen suksee ja Mari muiden puhujien lisäksi äärettömän täydellinen luomaan jäsenneltyä tulkintaa legendaarisen Eevan teksteistä.




Keslustelun veti WSOY:n Anna-Riikka Carlsson, tarkoituksena siis haastatella Eeva Joenpellon uuden sukupolven lukijoita. Mari heitti ilmoille osuvan kommentin: olisiko Eeva Joenpelto tunnetumpi, jos etunimi olisi ollut Erkki? Tämä aihe vaatisi miltei erillisen blogikirjoituksen, minulla olisi tästä hirveästi sanottavaa kuten myös Simone de Beauvoirilla. Ja varmasti myös rohkealla Eevalla, jonka valtava ja ihmisyyttä läpipureva tuotanto olisi jokaisen syytä lukea ennen hautaa.




Minä olen lukenut Elämän rouva, rouva Gladin ja juuri nyt osittain Tuomari Müller, hieno mies - teokset. Olen säästellyt Lohja-sarjaa (ykkösenä Vetää kaikista ovista), vähän kuin panttasin pitkään Elena Ferranten Napoli-sarjaa. Uudehkossa Mitä Eeva Joenpelto todella sanoi? - teoksessa Eevan rikasta ja toisinaan epämiellyttävän koukuttavaa hahmogalleriaa kuulemma verrataan Ferranten vastaavaan. Minusta kyllä vertailut on ahdistavia ja vähän ärsyttäviäkin. Mutta niiden avulla on helpompi ymmärtää, mistä on kyse, jollei tunne entuudestaan kyseisen kirjailijan tuotantoa. No, Eeva ansaitsisi myös oman postauksensa. Eevan rohkeus leijui kuitenkin salissa vahvana ja ylsi jopa minuun asti, sillä uskaltauduin kirjagrammaajien yhteiskuvaan. Minun lähiaikojen grammani kyllä koostuvat pääosin metwurstista, sipsistä ja Aakkosista. 

Minun oli valittava kirjamessuille lähtiessä, käytänkö ainoan vapaapäivän sienimetsään vai kirjamessuun. Sienimessuun vai kirjametsään. Ja minä sain molemmat! Sillä kirjamessuilla saattoi myös sienestää ihailu- ja haistelujaostossa. Sieninäyttelyn esittelijät olivat hyvin innoissaan uteliaista vierailijoista. Minusta meidän jokaisen tulisi olla kiinnostuneita sienistä, sillä ilman niitä ja erilaisia itiöitä tällä pallolla olisi minkään valtakunnan kirjallisuutta! Pääsimme siis kirjamessuilla aivan asian ytimeen. 




Kirjamessuilta lähti mukaan näiden esittelemieni teosten lisäksi kaksi Turku-aiheista teosta Kustannusosakeyhtiö Sammakon pömpelistä. Minähän kerään Turku-aiheisia kirjoja, ja niitä on jo kotona... en uskalla edes laskea montako, puhutaan kymmenistä ellei jopa sadasta teoksesta. Varhaisimmat ovat jostain 1950-luvulta. No, nämä uusimmat hankinnat edustavat tuoreinta uutta, vaikka toisessa poraudutaan 1700-luvun seuraelämään. Matkaopas 1700-luvun Turkuun palkittiin juuri, tai sitten se oli Panu Savolainen joka palkittiin. Turun yliopiston dosentti on perehtynyt myös aistien historiaan, onko oikeasti mitään kiinnostavampaa? (Liittyen myös aiempaan Parfyymi-tekstiini).


Taustalla oleva purkki on replika jostain saman aikakauden rasiasta, jollaisia käytettiin Aasiassa inkiväärin säilytykseen. Kuitenkin tässä posliiniastiassa on myyty teetä. Siinä on jotain hyvin ylevää, kuten 1700-luvun ja 1800-luvun turkulaisessa seurapiirielämässä (ainakin mielikuvien tasolla). 

Olisin kovasti halunnut langeta myös Topi Artukan kirjoittamaan Tanssiva kaupunki -teokseen. Siis katsokaa nyt tuota kylttiä, siinähän lukee toisin sanoen: Esmeralda, älä kulje onnesi ohi. Minä kuitenkin kuljin, enkä suinkaan tanssien vaan kirjapainoista jo täysin ryytyneenä. Aloin miettiä, kuinka paljon väsymys vaikuttaa ostopäätöksiimme. Olisin todennäköisesti ostanut sekä tämän että elämän esipuheen, mikäli ne olisivat osuneet näköpiiriini ensimmäisinä, myöskin ennen noin sadan euron köyhtymistä taiteen ja kirjallisuuden hyväksi. 




Se toinen Turku-teos painoi tässä kohtaa juuri hankittuna hartioilla. Rauno Lahtisen Murhia ja hirmutekoja Turussa. Oli ihan pakko ostaa, vaikka kysyin itseltäni, onko. Kuten monen kirjagrammaajan kanssa juttelimme jälkikäteen, tästä saisi varmasti oivaa inspiraatiota dekkareihin. Jos omani on joskus valmis, joku varmasti kysyy, mistä keksin idean. En oikeasti tiedä, se tuli jostain alitajunnan syövereistä valmiina kertomuksena. En mieti kovin aktiivisesti murhia ja rikoksia, mutta kuin tahtomattani ne hiipivät olohuoneeseen erinäisten laadukkaiden ja huonompien sarjojen ja elokuvien muodossa. Siksi minua vähän jännittääkin tämän lukeminen. Että miten sen sisältö vaikuttaa. Kiinnostavaa on myös, että saa tietää tarkkaan kaikki kadut ja talot, joissa rikoksia on tapahtunut!


Tätä kuvaa ottaessa mietin, onkohan joku kuollut joskus tämän verannan portaikolla. Päinvastoin! Sain hetki sitten kuulla syyn verannan luovalle energialle ja suorastaan magneettiselle zen-pisteelle, jolla usein kirjoitan ja luen. Tällä verannalla on syntynyt uusi ihminen, joka on nyt noin minun ikäiseni (kummitusten jälkeläinen suoraan alenevassa polvessa). Ihan käsittämätön sattuma, että sain häneen kontaktin! Mietin, että tämähän on aika ergonominen synnytyspaikka. Ja nyt minä luen tällä murhatarinoita, hrr. 

Uskoakseni olen esitellyt nyt lähes jokaisen ostamani kirjan jollain tavalla, mutta ainakin yksi puuttuu. Mieheni on tehnyt kestotilauksen: aina pitää ostaa, jos halvalla saa jonkun teatteri- tai elokuva-aiheisen kirjan, jota meillä ei entuudestaan ole. Minua hävettää myöntää, etten ollut kuullutkaan Jack Witikasta. Miehelleni hän on tietysti el classico -ainesta, kuten myös "Witikan talliin" kuuluneet luottonäyttelijät. Viidellä eurolla sain otettua näin romanttisen kuvan, jossa Witikka miltei kysyy vilpittömästi, minne vanha kunnon teatteri- ja elokuvataide on hävinnyt. Ja minne verannan kunnostaja on karannut ilmeisesti pysyvästi!





Luulin, että olin kirjoittanut tämän jutun loppuun ja lisään vain kuvat. Ilmeisesti tallennus ei ole pelittänyt tai olen vain ollut lääkeharhainen. Vaikka olin juuri toista viikkoa sairauslomalla, olen saanut näistä kirjoista luettua vasta tuota Jeesus-teosta ja selaillut vähän Turku-teoksia. Lukeminen ei voi olla suorite, vaan sille on aikansa ja paikkansa ajassa, jota ei aina ole. 

Jatkuvien kirjagramin ja blogien kirjaesittelyiden takia tunnen joskus painetta, että pitäisi lukea vähän tiuhempaan tahtiin. Mutta toisaalta minähän luen vain itseäni varten. En julkaistakseni kirjoista analyysejä, siksi tämä ei varsinainen kirjablogi olekaan. Tämä kirjamessupostaus on siis vain bonusta, josta kiitän nyt itseäni kunnon pullakahvilla. 

Kiitos kun luit tänne asti, kiitos seurasta. Ja kerrohan ihmeessä omat kirjamessukuulumisesi! Tai mitä kirjoja olet hankkinut tai lukenut viime aikoina, jollet messulla ole päässyt vierailemaan. Juuri nyt taitaa olla käynnissä Helsingin kirjamessut, josta tekee kuulemma vielä parempia löytöjä kuin Turussa. Huh, onneksi minulla ei ole enempää rahaa eikä aikaa!

Kommentit

  1. Kiitos! Olipa kiva lukea näistä messuista. Jätin vieläkin molemmat kirjamessut väliin. Löysin tekstistäsi yhteisiä aiheita. Joenpellon Lohja-sarja on minullakin suunnitelmissa. Murhia ja hirmutekoja oli tosi mielenkiintoinen historiapläjäys Turusta!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiva, kun saatoit näin vierailla messuilla "minun nahoissani"! Minäkin olin kahden vaiheilla, lähdenkö vai en. Kiva, kun olet lukenut tuon murhateoksen (olipa absurdi kommentti 😂), odotan innolla senkin kunnollista lukemista. Ja Lohja-sarjan eritoten!

      Poista
  2. Kivan postauksen olet kirjoittanut. Kyllä oli ihana juttu, että messut toteutui. Ei ollut meillä yhtään samaa kohdetta. Olihan siellä todella paljon valinnan varaa.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos! Myös sinun postauksesti olivat jälleen oikein kiinnostavat ja informatiiviset. Huomasin, ettei kommenttinik toiseen ollutkaan mennyt perille vaan hävinnyt bittiavaruuteen. Kommentoin siis jo silloin heti, kun sen ekan osan kirjoitit. En enää muista, mitä kaikkea kommentoin, mutta valinnanvaraa messuilla tosiaan riitti. Paitsi ruoka- ja viinipuolella oli kyllä aika kehno tarjonta, ilmeisesti pelasivat varman päälle. Onneksi saimme nauttia kirjamessuista kunnolla.

      Poista
  3. Ah, kirjamessut! Minä odottelen Helsingin kirjamessuja, mutta osittain outo kokemus se kyllä saattaa olla näiden eristyneiden aikojen jälkeen...

    Tosi kiinnostavaa, että keräilet Turku-aiheisia kirjoja! Minä olen tainnut kaunokirjallisuudessa lukea Turusta vain Riku Korhosen kirjoista (vuosia sitten, en tiedä, onko hän viime aikoina julkaissut mitään) ja hiljattain Susanne Mauden esikoisteoksesta.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Ai että, antoisaa Helsinki-messua sinulle toivotan! Uskon, että sinäkin totut väkimäärään yllättävän nopeasti.

      Minulla on tuo Turku-kokoelma painottunut nimenomaan Turun historiaan, tietokirjoihin ja arkkitehtuuriin. Mutta löytyy myös Korhosta ja muutama muu kaunokirjallinen teos. Itse asiassa Topeliuksen teokset ulottuvat 1800-luvun puolelle asti, Sulhaskirjeissä muistaakseni kuvataan hyvinkin tarkkaan Turun kiehtovaa seurapiirielämää ja Snellmanin kanssa kupitusta 😂 Kiitos tästä kommentista siksikin, että alkaisin jatkossa lisätä näitä kaunokirjallisia Turku-teoksia kokoelmaan!

      Poista

Lähetä kommentti

Arvostan kommenttiasi!

Tämän blogin suosituimmat tekstit

Mystinen metsänpeitto - unohtumaton kokemus

Tylsä (hyvä?) sijoittaja

Miten taiteen hinta määritellään? Mitä sinä maksaisit taiteesta?

Elämä on täynnä salattua magiikkaa

Luukku 3: Joulupasteijat lihaliemellä ja ilman

Euforia