Lukurauhattomuuden päivä (Napolin sietämätön keveys & kirjoittamisen paino)

Hyvää lukurauhan päivää kaikille. Elämme yhteiskunnassa, jossa jokaiselle päivälle on jokin oma viettoaiheensa, hashtag jotain tai turhuuden markkina. Lukemista ja lukutaitoa on kuitenkin syytä juhlistaa, vaikka vuoden jokaisena päivänä. 

En ole edes katsonut, mitä lukurauha varsinaisesti sisältää. Ilmeisesti samaa kuin joulurauha. Ei saa häiritä, pitää olla nätisti, saa keskittyä vain lukemiseen. Mutta onko meillä ihan oikeasti lukurauhaa? Vai olemmeko vain tekniikan, uutistulvan, somen ja ponnahdusikkunoiden hallitsemia sätkynukkeja, jotka ovat menettäneet keskittymiskykynsä hyvänkin tekstin äärellä? Tältä tuntuu yhä useamman kanssa aiheesta juteltua. 

Mietin tätä usein lukiessani aamulehteä eli Turun Sanomia. Tuntuu, että ennen uppouduin helposti artikkelien aiheisiin, ainakin pidempiin ja kiinnostaviin sellaisiin. Mietin pitkään, onko journalismin taso laskenut - edelleen olen myös tätä mieltä - kunnes tajusin: minusta itsestäni on tullut sätkynukke. Minulle on jäänyt päälle jatkuva multitaskaaminen, tietynlainen suorittaminen rauhallisuudenkin keskellä. Lehdenluku on minulle yhä enemmän nautinnon sijaan suorite. Luen lehden viedäkseni sen lehtiroskikseen noin parin viikon säästämisen jälkeen. Luen miettien jo seuraavaa askelta, vaikka lukemisen pitäisi olla kaikin tavoin algoritmivapaa vyöhyke. 


Lukulamppu, kirjoituslamppu, idealamppu. Peräisin puretusta talosta.


En voi olla väittämättä, etteikö tähän liittyisi (tavoitteellisen?) kirjoittamisen ies. Kun räpiköin töissä viimeisillä voimillani, sallin itselleni täyden löysäilyn kotona. Oli vain bonusta, jos kirjoitutti. Nyt, kun olen täysin löysä, olen... löysä. Tästä olen jo riittävän monessa tekstissä kirjoittanut. Mutta alan ymmärtää yhä enemmän ihmisiä, jotka touhottavat pihalla jokaisen korren ja kärryn perässä. He eivät uskalla vain olla, siihen uppoaa kuin jousensa menettäneeseen sohvaan. 

Olemisen sietämätön paino on tietoisuus kuolemasta, kaiken rajallisuudesta. Olemisen sietämätön keveys on taas ehtaa Kunderaa. Ahmin sitä hiljattain audiovisuaalisena, eli kenties taidepläjäys oli vähintään puoliksi Philiph Kaufmania ja loistavia näyttelijöitä. Milan Kunderan teos kuitenkin  löytyy kirjana hyllystäni. Sen ostin nuorena opiskelijana antikvariaatista parilla eurolla. Sanottakoon nyt, että kyllä tämä teos kuuluu top kymppi -listaan, vaikkei minun pitänyt sitä vielä paljastaa. Se oli ensimmäisiä selvästi filosofisempia dadaromaaneja, joita luin. Tämän jälkeen kiinnostuin muistakin Kunderan teoksista. 

Aion lukea Olemisen sietämättömän keveyden kohta uudelleen, mutta ensin jatkan kirpparilta löytämäni David Lagercrantzin Se mikä ei tapa -teoksen lukemista. Sehän on tehty saman henkilögallerian pohjalta kuin Stieg Larssonin Millennium-trilogia, josta pidin silloin lukiessani kovin. En tiedä, iskisikö se nyt yhtä voimakkaasti. Olen joskus kertonut, mitkä tapahtumat lisäsivät pelkokerrointa ja toivat varmasti oman lisänsä lukukokemukseen. Tavallaan voisin siis vastata Millenniumien kuuluneen vaikuttavimpien top kymppiin, mutten kuitenkaan näin tee. 




Lukurauhan päivänä lienee oikein myös nostaa tuoreempia, lahjakkaita kirjailijoita esiin. En ole vielä lukenut ainuttakaan Iida Rauman teosta, mutta uskon, että tuoreesta Hävityksestä on hyvä aloittaa. Jos johonkin uuteen ostoon käytän rahani, niin siihen. Onko parempaa takakantta (joita muuten en juuri koskaan lue ennen lukukokemusta) olemassakaan?

"Ihmisestä, joka melkein tuhottiin, 

kaupungista, joka on tuhottu moneen kertaan, 

planeetasta, jota tuhotaan juuri nyt."

Kumpikin teema, Turun hävitys ja koulumaailman julmuus, liittyvät aika läheisesti myös omiin kirjoittamiini teksteihin. Tämä toki lisää kiinnostusta lukea teos, toisaalta kehottaa välttämään sitä hyvän tovin. En ole lukenut viime aikoina juuri mitään Turkuun liittyvää. En edes kotimaista kirjallisuutta, joka on minulle muutenkin aina pieni haaste. Pirkko Saision Passio jäi toistaiseksi kesken, vaikken olisi halunnut. Todella hyvä varmasti, mutten pystynyt keskittymään sen vaativalla hartaudella. Aloin himoita dekkaria. Mistä tämä kertoo?


Ne jotka lähtevät ja ne jotka jäävät 

Elena Ferranten Napoli-sarjaa olen ahminut ykkösellä alas, tuntien yhä teosten lämmittävän sisintäni kuin paras laatukonjakki. Vai pitäisikö sanoa grappa, italialaisempi nimi pontikalle. Napoli-sarjassa tuodaan hyvin vähän esiin ruokaa ja viiniä, mikä on aika yllättävää italialaisen salakirjailijan ollessa kyseessä. 

Olen pantannut neljättä osaa Kadonneen lapsen tarina. Uskon lukevani sen viimeistään, kun lumet sulavat. Näin olen onnistunut venyttämään Napoli-sarjan lukemisen koko vuodelle. Innostun niin harvoin mistään kirjasta tai kirjasarjasta näin paljon. Halusin säännöstellä tätä herkkua. Kuin jakaisi Neuvosto-Virossa banaanin neljään osaan (huono vertaus, sillä banaani tummuu, ellei sitä syö heti).

 




Muistin tänään, etten ole kirjoittanut mitään blogiin kolmannesta osasta Ne jotka lähtevät ja ne jotka jäävät. Ehkä elin tätä otsikkoa omassa elämässäni niin väkevällä tavalla todeksi, etten muistanut kirjoittaa. Toki luettua tulee paljon vailla kirjoitustarvetta, mutta Ferranten aiemmista osista olen kirjoittanut täällä ja täällä

Olen sekä lähtenyt että jäänyt, löytänyt uuden maanosan ja jäänyt sen tutulle maaperälle. Ehkä siksi jo otsikko näyttäytyy minulle dramaattisena kohtalona, joka hilasi odotukset tappiin kahden aiemman täydellisen lukukokemuksen jälkeen. Olin kyllä tullut "varoitetuksi", että kolmas osa ei ehkä ol ole enää ihan yhtä hyvä. 

Luettuani teoksen takakannen nyt jälkikäteen totean taas kerran, että siinä olisi mainittu liikaa. En halua tietää kirjasta ja sen kulusta mitään muuta kuin aihepiirin ennen lukukokemusta. Siksi pidän Iida Rauman teoksen takakantta erityisen hyvänä. Se on tarina itsessään, muttei kerro kirjasta mitään muuta kuin pääteemat. Toivottavasti teos on hypetyksen arvoinen, ja varmasti on. Mutta toivon innostuvani siitä myös itse. Mutta palataan Napoliin, enkä tarkoita nyt Turun pizzeria Napolia (toivon, ettette kuole nauruun). 

Kolmannessa osassa Elena ja Lila aikuistuvat erillisiksi ja kohtaavat tämänkin elämänvaiheen tuomat kipupisteet yhteiskunnallisen ja poliittisen murroksen polttopisteessä. Kuitenkin, kuten juuri parhaillaan Kiovassa, perheenäidit imuroivat, kenties nyt jo isätkin, lapset tappelevat keskenään ja kaikki on uhkaavan sodan keskellä kuin ennenkin. Elena Ferrante taikoo tutun vahvan tunnelman napolilaiseen ja firenzeläiseen arkitodellisuuteen. Ferranten draaman taju pitää imussa ja tekee imuroinnistakin kohtalokasta, ihmissuhteista todellista. 

Olinko yhtä vaikuttunut Napoli-kolmosesta kuin aiemmista? Ensin olin vaipua, kenties kirjan puolivälissä, lievään masennuksen. Minulle tuli hetkellinen lukujumi, mutta se johtui varmasti omista prosesseista ja työtaakasta. Jatkoin hetken tauon jälkeen lukemista ja se palkittiin. Kirjan loppu on kaikessa maailmanlaajuisessa tavanomaisuudessaan (ihmisten toimintaa tarkoittaen) niin väkevä, että nyt on kyllä suuria vaikeuksia olla lukematta neljättä osaa heti perään. Mutta haluan väliin muuta.

 

Sanojen paino (lukulistalla sekin)

Lukurauhan päivänä jatkan hetken Lagercrantzin parissa, ehkä sen jälkeen kirjoitan. Pääsin vihdoin tilaan, jossa alan nähdä pitkän tauon jälkeen tekstissäni ansiot puutteiden sijaan. Pitäisihän minun tajuta, ettei kokonaisuus ole vielä valmis. 

Tunnistan myös yhä tarkemmin, mitkä ovat vahvuuteni kirjoittajana. Niin sanotussa perinteisessä dekkarikerronnassa ei pääse juuri kielellä kikkailemaan, toisaalta hyvä niin. Mutta liian graafisessa ja jännitteisessä kerronnassa piilee omat vaaransa, tekstistä tulee herkästi ainakin omaan makuuni liian suoraviivaista ja siten minun itseni mielestä vähemmän kiinnostavaa. Tätä saatetaan kutsua myös sokeudeksi omalle tekstilleen. 

Minun mielestäni hyvä teksti on jatkuvaa aaltoliikettä. Kuin vuorovettä, jossa on välillä tilaa hengittää hukkumatta, kunnes taas sukelletaan kohti merkityksellistä purtavaa. Joskus taas vedessä poreilee ehta aivopieru, mikäli tarina sen sallii (minusta lähes aina sallii), välillä taas rantakivikko riippii rikki koko kehon. Ja kuitenkin kokonaisuus on aina jossain kohtaa karannut ulottumattomiin, ollen täysin turha tekele. Seinään paiskottava simpukka, joka jää rikkoutuneenakin korviin kohisemaan.  

Tunnistan, mitkä osat tekstistä ovat jo nyt sellaisenaan hyviä, en usko että tulen niitä muokkaamaan ainakaan omasta tahdostani. Mutta tieto esilukemisesta sekä tarjonnan valtavasta määrästä saa minut hetkittäin hyvin epävarmaksi kaiken muun paitsi tarinan suhteen. Tarinan kertomistapa on kuitenkin tärkeä. Joskus hyväkin tarina on vesitetty kerronnalla, joka ei pidä otteessaan. Tai joka ei salli tarinan kaikkia mahdollisuuksia. 

Huomaan, että Instagramin kirjoittajatilien valtava lukumäärä alleviivaa neulansilmää heinäsuovassa. Ehkä tänä lukurauhan päivänä suon rauhan itselleni olla vertaamatta itseäni muihin. Enhän ole niin tehnyt koskaan aiemminkaan. Tietenkään kaikki kirjoittajat eivät ole edes aikeissa saada julkaisujaan läpi. En tiedä, olenko minäkään varsinaisesti aikeissa, tämä on vain mennyt näin, enkä voi enää perääntyä. Kun lähtee matkalle, on "vaarana", että sille jää. 

Sen tiedän, etten pysty mihinkään, ennen kuin olen itse tyytyväinen. Siihen voi hyvin mennä vielä vuosia. Mutta tyytyväisyys on muuttuva käsite. 

Gradun kohdalla huomasin, että jossain kohtaa ei vain jaksa enää välittää. Kun sain kirjallisen palautteen, ainut selkeä nootti siinä oli alkuperäislähteiden vähäinen määrä, vaikkei niitä ollut saman maan sisällä saatavilla juuri enempää. Ei olisi siis auttanut yhtään, että olisin hiulannut ja viilannut itse tekstiä lisää. 

Ja lopulta on hyvä muistaa, että juuri kukaan ei lue gradua myöhemmin. Siksi sen voi vallan hyvin laskea käsistään. Tällä lohdutetaan gradun tekijöitä, mutta kirjailijalle moinen kohtalo olisi varmaan painajainen julkisueuforian jälkeen. Minulle kyllä oma pokkari Prisman alelaarissa olisi enemmän kuin olen koskaan edes toivonut. 

Gradun kirjoittaminen oli merkittävä harjoitus sellaisen kokonaisuuden kirjoittamiseen, jonka imu säilyy loppuun asti. Graduni on lukenut kokonaan vain mieheni, ystäväni mies sekä ainakin kaksi siihen viitannutta tutkijaa uudemmissa julkaisuissa. Isäkin sai oman niteensä, mutta hän nukahti sen alle muistaakseni kolmannen sivun kohdalla. On hyvä muistaa, että imu on suhteellista, etenkin jos imuteho on laskenut lukijasta johtuvista syistä. 


Möykky sisälläni, edessä oleva työtaakka vai kaikkien aikojen Pallivaha, josta en ole edelleenkään kirjoittanut vaikka lupasin. Kiinnostaako mikä tämä tällainen vaha on?


Sanottakoon vielä, pohdittuani aiemmin elämän vaikeimpia töitä. Kirjoittaminen on sekä helpoin että vaikein. Liukuhihnalla, tehdastyössä ja mainostoimistossa voi polttaa itsensä monin tavoin loppuun, mutta vapaan näppäimistön edessä kotona revit hiukset päästäsi vain siksi, että olet itse päättänyt tehdä niin. Silloin on parasta kirjoittaa styrox-kypärä päässä, välillä jotain uutta, välillä vanhaa. Näin olen tehnyt, ilmeisen toimiva metodi. Mutta yksikin vuoroveden uusi ilmestyminen lannistaa, jättää minut maakravuksi rannalle haukkomaan henkeäni. Silloin ei jää muuta vaihtoehtoa kuin kipittää kiireen vilkkaa kohti yksinäisyyttään tärisevää sipsikulhoa ja kuljettaa se saksien yllä sohvan turvakaukaloon.

Mitä kirjoja sinä olet lukenut tänään, vaiko kenties tv:n tekstitystä?

Kaikki lukeminen on hyvästä. En haluaisi siteerata lapsensa hyljännyttä Jörkkaa, mutta teen sen silti: lukeminen kannattaa aina. 


Kommentit

  1. Tunteet ja itsevarmuus vaihtelevat kirjoittamistyössä. Kuvaat sitä prosessia hyvin.

    Tunnistan tuon keskittymiskyvyn heikkenemisen, vaikka olen eläkkeellä ja vapaana velvoitteista. Nyt olen alkanut lukea aamun sanomalehdet kokonaan (kaiken minkä aionkin lukea) enkä säästä pitkiä artikkeleita toistaiseksi, koska olen huomannut kasautumisen vaaran. Puhelimen houkutus on suuri. Pitäiskö laittaa itselleen ajat milloin sitä vilkuilee?

    Luin eilen Karin Smirnoffin trilogian kolmososaa Sen for jag hem. Kesti aikansa ennen kuin pääsin tekstin rytmiin 'på svenska' , koska Smirnoffin kieli on aika persoonallista (omia keksittyjä sanoja ja murretta, välimerkkien puuttuminen, yhdysssanojen omanlainen muodostaminen ja isojen kirjainten välttäminen erisnimissä). Luen kirjan kyllä myös suomeksi, kun se ilmestyy.

    Hyviä lukemisia, kirjoittamisia ja olemisia sinulle!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos Marjatta ja jälkikäteen hyvää ystävänpäivää! Jollei muu luista, voi kuvailla itse ongelmaa. Pitää myöa paikkansa, että mikä tahansa kirjoittaminen on hyvästä. Se saattaa ratkaista tulevan ongelman tai jumin.

      Puhelin on kyllä tosi huono keskittymisen kannalta. Itse alan nykyisin etsiä herkästi lisätietoa jostain lukemastani asiasta, ja sitten unohdankin palata lehden pariin. Kärsin myös tuosta samasta kasautumisongelmasta. Huomasin, että minulla on muutama yli vuoden takainen lehti kasassa. Nyt tietysti mietin, pitäisikö ne säästää muistona korona-ajasta :D

      Kuulostaa kiinnostavalta teokselta. Hienoa kun luet niin paljon myös muilla kielillä. Ehkä minäkin vielä innostun, jos tulee tarpeeksi mehevä aihe kohdalle.
      Lukemisen ja kiireettömyyden iloa myös sinulle!

      Poista
  2. Olen juuri lukemassa tuota Iida Ruoman teosta, enkä myöskään ole lukenut häneltä aikaisemmin mitään. En osaa vielä sanoa tarkempaa arviota tai mielipidettä, mutta jotenkin vangitsevaa tekstiä eli jää vain lukemaan eteenpäin (vaikka kappaleet ovatkin pitkiä).
    Turku-kuvaus on mukava lisä, kun paikat ja monet jotkin tapahtumatkin ovat tuttuja. En tosin tiedä, jaksaisinko lukea jostain vieraasta kaupungista vastaavaa kuvausta, mutta Turkuun liittyvänä tämä on vain plussaa.

    Olisi kiinnostava lukea ajatuksiasi tästä kirjasta! :)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Oi, kiinnostavaa! Turku-kuvaus on kyllä aina bonusta ja kuulemma siellä mainitaan Kullannuppukin 😃 Olin jo mennä tänään ostamaan kirjaa, mutta liukas todellisuus vangitsi minut kotipihaan. Yleensä en osta uusia kirjoja heti, mutta tämän ajattelin ostaa sekä DDR-fanina Sinun, Margot. Kerron kyllä heti ajatukseni Hävityksestä, mikäli onnistun myös lukemaan teoksen pian sen ostettuani! Vangitsevuus kuulostaa kyllä lupaavalta!

      Poista
  3. Sain kirjastosta just Turussa asuvan Anna Soudakovan Mitä männyt näkevät -esikoiskirjan ja odotan lukukokemusta kovasti - odotukset korkealla toki myös. Gradusta tuli mieleen, että mä tuudittauduin aikoinaan myös ajatukseen, että tekelettä ei lue kukaan, kunnes törmäsin gradun teon jälkeen R-kioskilla keikkalippujonossa ihmiseen, jonka kanssa aloin rupatella. Oli suht kuumottavaa tajuta, että kyseinen henkilö oli just menossa johonkin yo:n seminaariin ja oli lukenut just mun gradun jonain analyysi-työnään. No, sönkötin siinä sitten jotain ja mietin, että miten voi olla tällainen tuuri. Toinen graduni on nykyään verkossa (eka ei siis ole) ja en koe samanlaista ahdistusta asiasta, mutta en ole myöskään törmännyt sen lukijoihin ainakaan tietääkseni. Loppuun vielä: ihanaa, että sulla on yksi Ferrante vielä takataskussa!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Oi wau, sinähän olet niittänyt oikein mainetta tieteellisillä ansioillasi! Tuo R-kioskikokemus on kyllä parasta antia mitä voi kuvitella!

      Mitä männyt näkevät kiinnostaa myös, otsikko on tosi hyvä myös. Ja todella panttaan nyt vielä hetken viimeistä Ferrantea. Tai viimeistä Napoli-osaa, meninhän hankkimaan alesta koko Ferranten tuotannon! 🙈😃

      Poista

Lähetä kommentti

Arvostan kommenttiasi!

Tämän blogin suosituimmat tekstit

Kriikunalikööri - helppo herkku kärsiväll(isell)e

Kirppistelyä - ehkä ostin, ehkä en!

Mystinen metsänpeitto - unohtumaton kokemus

The Happy Worker ylpeänä keittää: apurahakahvit!

Nurmikon historia ja siilien tulevaisuus

Kesätauko (ehkä), muttei rikoksista