Kun maailma lamaa (P nimeltä painajainen)

Eilen, katsoessani aamusta iltaan uutiskuvaa ja analyysia Venäjän hyökkäyksestä Ukrainaan, kuulin yhtä aikaa korvissani Procol Harumin A Whiter Shade of Palen. Näin silmissäni kantaaottavan musiikkivideon Vietnam-kuvastolla kuin lohduttomana toisintona ihmiskunnan oppitunnista numero yksi: emmekö me koskaan opi?




Ehkä tällä kertaa kysymyksen voi muotoilla yksiköksi, eikö juuri yksi tietty P-alkuinen henkilö, jota jo H-alkuiseen verrataan, opi koskaan. 

Valitettavasti vakaa uskoni on, että vielä sittenkin, kun P-alkuista ei ole enää olemassa, yhä uudet ja uudet ihailijat käyvät katsomassa häntä mausoleumiin palsamoituna. Toisaalta eiliset Ukrainan tapahtumat pakottavat yhä useamman kannattajan kyseenalaistamaan kaiken, jota tämä P-alkuinen on valheiden verkostossa rakentanut. Mutta kuten on aikojen saatossa huomattu, ihmiselle voi olla raskasta myöntää tosiasiat. Se mihin on uskonut, ei olekaan ehkä ollut olemassa sellaisena kuin kuvitteli (liittyen juuri lukemaani Meri Valkaman teokseen Sinun, Margot. Tästä myöhemmin lisää). 

Ennen Ukrainan kahdeksanvuotisen sodan eskaloitumista suoraksi Venäjän joukkojen hyökkäykseksi luin Arvo Tuomisen kirjan P-alkuisesta painajaisesta. Ostin sen venäläisesestä kirjakaupasta Helsingistä juuri ennen koronapandemian jylläämistä. Tuolloin mietin, osuisinko tuurillani sen ainoan suomalaisen koronatartunnan saaneen viereen istumaan joko paluujunassa tai kahvilassa. En, minun vierelläni matkasi huomattavasti vaarallisempi seuralainen. 

Olisikin P-alkuinen vain kirja kansien välissä, helposti suljettavissa ja unohdettavissa oleva tapaus. Mutta ei. Unohdus olisi hänelle pahinta, maailman ja venäläisten unohdus. Usein on niin, että vanhenevan ja suosiotaan menettävän machon viimeinen pyrkimys päästä naisten suosioon on kouria heitä estottomasti tai saalistaa mahdollisimman nuorta vallallaan, mutta kun kyse on maailmasta, ei auta kuin pistää panssarivaunujen piiput tanaan. 

Minun ei pitänyt kirjoittaa blogia vaan aivan muita juttuja. Huomattuani, että tekstini on tasoa "hauki on kala", päätin hetkeksi luovuttaa. Kirjoittaa turhautumistani ulos tänne vapaan assosiaation alustaan. Ajatella, vapaan assosiaation. Todennäköisesti en joudu tilille kirjoittamastani, vaikka Google tekstini omistaakin ja suosittelee minulle nyt someen Jalotofu-reseptejä (mainitsinhan tämän ainesosan viime kirjoituksessani). Mainonnan uhriksi joutuminen on kuitenkin pieni murhe sen rinnalla, että joutuisi teksteistään vankilaan. Oikeutuksen keinoin P-painajainen kahlitsee sananvapauden ja hyökkää itsenäiseen maahan, pyrkien alistamaan sen osakseen nukkehallituksen avulla. 


Gorby doll, syytön nukkeuteensa. 


Vain muutama päivä sitten pidin kädessäni Gorbatshov-nukkeani. Olen esitellyt Gorban aivan blogiurani alussa. Joka kerta, kun Gorba jostain komeron uumenista ilmestyy, on hänen mahaansa painettava ja kuunneltava, mitä hänellä on sanottavaa. 




Ihan samaa kuin vanhalla nallellani. Gorby on jotenkin lutuinen, eikä minulla ole juuri kielteisiä muistikuvia hänestä valtionjohtajanakaan. Varmasti länsimaalaisten mielestä venäläistä parhaimmistoa. Mutta Gorbatshovin ja Jeltsinin tekemät päätökset ovat juuri niitä, joita P haluaisi mielellään kumota. Paluu imperialismin aikakauteen. P haluaa enemmän, hän on Venäjän aurinkokuningas. Ainakin haluaisi olla.


Kuninkaallisille ei saa pyllistää, siksi on usein paras kumarrella joka suuntaan. 


Huomaan olevani jo toista päivää niin lamaantunut, että ajatusten jäsentäminen on vaikeaa. Eilen julkaisin somessa kuvan hiihtoladulta, jossa metsän siimeksen läpi siivilöityvät auringonsäteet. Ladun viereinen penkki oli lumen peittämä. Kirjoitin kuvan kylkeen tekstin, johon minulla ei ole oikeastaan mitään lisättävää: 

Toivon, että maailman suuruudenhullut imperialistit istuisivat tälle jäähypenkille nauttimaan keväisistä auringonsäteistä ja huomaisivat, miten ihanaa on elää rauhan keskellä, ystävyydessä jokaisen ohikulkijan kanssa.

Minä sain hiihtää latuni yksin. Katsoin penkkiä ja mietin omaa tietäni pusertaessa, miten kansa taisteli. Talvisodassa ei ollut penkkejä, oli jäätyneistä sotilaista tehtyjä tienviittoja. 

Historiasta on vaarallisen vähän aikaa. Koko elämäni olen pelännyt kolmatta maailmansotaa, johtuen varmasti myös ylisukupolvisista sotatraumoista. Niitä aiheutetaan tänään Ukrainassa, on aiheutettu holodomorin ajoista lähtien. Osittain sen jälkeisissä geopoliittisista siirroista on sodassa kyse. Myös kysymyksestä, voiko historiaa hyvittää. Valitettavasti itänaapurimme kasvoton mies on oppinut oikeutuksen monet keinot, joissa musta valkoisella ei tarkoita muuta kuin panssarivaunua lumisella taistelutantereella. 

En voi kuin ihailla ukrainalaisten sitkeyttä puolustautua tilanteessa, joka on maailmanlaajuinen painajainen. Toivon ja rukoilen, että heräämme kauniimpaan yhteiskuntaan. Ojennan kasvottomalle amaryllikseni pujotettavaksi panssarivaunun piippuun. Toivotan voimia kaikille, jotka pelkäävät, siten myös itselleni. 

***

Lisätään kuitenkin perään aina yhtä ajankohtainen performanssi viikonlopun ja maailmanrauhan kunniaksi:




Kommentit

  1. Aivan samoissa tunnelmissa. Käytin omassa kirjoituksessani samaa sanaakin "lamaantunut".
    On se hurjaa, kun tietää, ettei ole jättänyt tarpeeksi isoa jälkeä historiaan ja yrittää saada sen aikaan sodalla.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Vastasinkin juuri kirjoitukseesi huomattuani yhteisen kirjoitusaiheen ja totisesti lamaannusta myöden. Maailman historia on valitettavasti usein hullujen historiaa. Se mitä kouluissa yhä opetetaan, suuruudenhullut diktaattorit saavat liian suuren sijan. Myös televisio-ohjelmissa, kirjallisuudessa. Tarvitsemmeko me heidän nostamista jalustalle? Unohdus olisi muuten paras, ellei siten myös unohdettaisi liikaa. Tuntuu, että moni Pohjoismaissa on jo tuudittautunut "ikuiseen rauhaan". Valitettavasti aina tulee joku tuhoamaan kuvitteellisen lintukodon.

      Poista
    2. Tämä viikko on ollut epätodellinen, musertava suorastaan. Paljon ajatuksia pyörinyt päässä. Historia toistaa itseään. Toivottavasti loppuu tämä mahdollisimman pian.

      Poista
    3. Todella, musertava on osuva termi monin eri tavoin. Tuntuu, että Suomessa on ollut aika vääristyneet kuvitelmat siitä, mihin Venäjä pystyy. Se on erikoista, kun tiedämme mitä tapahtui 1939 ja mitä on tapahtunut Baltian maissa myöhemmin. Historia todella toistaa itseään, mutta toivotaan että historiasta myös opitaan jonain päivänä ja nyt mielellään mahdollisimman pian.

      Poista
  2. On kyllä aivan uskomattoman ahdistavaa ja loppua ei näy. En oikein pysty sanomaan muuta. Historia todella toistaa itseään ja on myös tosi vaikea uskoa, että P:n sekoilu jäisi viimeiseksi. Kohti parempia aikoja, niihin täytyy yrittää uskoa, vaikka se vaikeaa onkin.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Joo, pahemmaksi näyttää vain menevän päivä päivältä. Mutta se on jo jotain, että jo nyt on keskusteltu tuomioistuimesta rikoksista ihmisyyttä vastaan. En usko, että P voi kovin kauan jatkaa enää samalla linjalla. Kenties jo talouspakotteista kärsivä "sisäpiiri" suunnittelee asioita, joilla maailmanpolitiikka muuttuu kertaheitolla toiseen suuntaan. Jää nähtäväksi. Ei auta kuin uskoa parempaan huomiseen.

      Poista

Lähetä kommentti

Arvostan kommenttiasi!

Tämän blogin suosituimmat tekstit

Kriikunalikööri - helppo herkku kärsiväll(isell)e

Kirppistelyä - ehkä ostin, ehkä en!

Mystinen metsänpeitto - unohtumaton kokemus

The Happy Worker ylpeänä keittää: apurahakahvit!

Nurmikon historia ja siilien tulevaisuus

Kesätauko (ehkä), muttei rikoksista