Herääminen Yksin Papin rouvana

Vaikuttavimpien lukukokemusten saaga jatkuu. Otsikosta voinee päätellä, millaista on herätä todellisuuteen, joka on tosiasiassa vain jatkuva painajaisuni. Ihminen, joka tuntee jotain niin suurta, ei ehkä koettua vaan vasta aistittua, yksinkertaisesti kärsii vääränlaisten raamien sisäpuolella. Ihminen, joka joutuu mukautumaan sovinnaisuuteen, vanhoillisuuteen, siihen että on vain sukupuolensa edustaja kenties tahtomattaan. Tällainen ihminen kärsii erityisesti kohtaamattomuuden aiheuttamasta tunteesta, jota rakkaudettomuudeksikin kutsutaan. 

1800-luku oli suuri naisen emansipaation vuosisata, seuraavan ollessa jatkumoa sille. Edelleen 2000-luku osoittaa, missä on vielä kehitettävää. Minusta on hienoa, että voin niputtaa samaan julkaisuun sekä mies- että naiskirjailijan, vaikka 2000-luvulla heistä puhuminen sukupuolietuliitteillä lienee kyseenalaista. Ihmisyys ei katso sukupuolta, toisin kuin asenteiden omistajat. 

Juhani Ahon löytäminen on ollut minulle yksi upein asia kirjallisuusrintamalla. Olen lukenut monia Ahon teoksia, mutten vielä koulumaailmassa pelättyä Rautatietä. Niin yksitoikkoiseksi ja pysähtyneeksi sitä haukuttiin, etten ole tuntenut suoranaista kiirettä hypätä junan kyytiin. Mutta vaikea minun on uskoa, Ahon muita teoksia lukeneena, että Rautatie olisi pettymys. Ei sitä tiedä. 

Ensimmäinen kosketukseni Juhani Ahon kirjallisuuteen oli vuonna 1890 ilmestynyt Yksin. Se suorastaan riipi sieluni hajalle, jo silkalla kannellaan, jossa oli silloiseen elämäntilanteeseeni lohduttoman sävyn luoma sana Yksin sekä Eiffel-torni sen taustalla. 

Torni, johon en halunnut nousta kuin rakastuneena. Seisoin maassa keskellä neljää jalkaa, vasta eronneena, katsoen suurta rautakehikkoa yläpuolellani. En uskonut romantiikkaan, vaikka aistin sen siintävän edessä. Ja kun palasin kotiin, huomasin tämän teoksen Turun kaupunginkirjaston kirjahyllyssä. Vaikka se oli ohut, jostain syystä huomasin rivissä juuri sen. Tartuin kirjaan, lainasin, luin kerralla iltapalaksi. Itkin tyynyliinan märäksi aistiessani täysin sen kaiken saman, palattuani juuri Pariisista, jossa Juhani Aho ajan taiteilijahengen mukaisesti asui, tuntien suunnatonta yksinäisyyttä niin seurassa kuin sen ulkopuolella. Tai ainakin hänen kirjoittajaminänsä. Sen enempää ei minun kannata tätä teosta avata, sen voi vain kokea. Ja jollei koe mitään, ei omista samanlaista sielunmaisemaa kuin minä. 

Tämän jälkeen minun oli palattava kirjastoon ja luettava heti Juhani Ahon klassikkoteokset Papin tytär sekä sen jatko-osa Papin rouva. Minun pitäisi lukea nämä nyt uudelleen, tässä ajassa. En usko hetkeäkään, etteivät ne vaikuttaisi minuun yhtä vahvasti. Jatkan samalla linjalla kuin Khaled Hosseinin kohdalla: kyllä mies voi kuvata naisen sisäistä maailmaa siinä missä nainenkin. Ytimenä on ihmisyys, kaipaus toisen luo. Yhteisen kokemusmaailman jakaminen, näkyväksi tuleminen. Papin tytär ja Papin rouva ovat hämmentävän herkkä kuvaus ajan hengestä, joka yhtä aikaa on univeraali kaikessa ajattomuudessaan. Yksipuolinen rakkaus, kohtaamattomat toiveet, kuviteltu rakkaus, avioliitolla sinetöity järkiperusteinen tyytyminen. On monia tapoja tuhota ajattelevan romantikon elämä. 

Herkkyys, jolla Juhani Aho kuvailee ihmismieltä, tunteita, kaipuuta ja kesäistä luontoa, hakee vertaistaan. Tässä on syy, miksi en useinkaan innostu suomalaisesta nykykirjallisuudesta, jos tätä nyt mitenkään voi niputtaa omaksi genrekseen. Tätä herkkyyttä yhdistettynä viehättäävään ajan hengen mukaiseen ja silti uniikkiin ja pakottamattomaan korukieleen, ei vain enää ole. Se on kadonnutta maailmaa, josta onneksi voi vielä jälkikäteen lukea. 

Tämä ei olisi lainkaan itsestäänselvää naiskirjailijan kohdalla. Kate Chopinin Herääminen ilmestyi vuonna 1899. En ollut kuullutkaan hänestä, vaikka hän oli ennen tätä paheksuttua teostaan Yhdysvalloissa tunnettu kirjailija. Tartuin kirjaan niin ikään kannen ja nimen perusteella. Se oli nostettu hyllyssä erilliseen kirjanojaan tuona samaisena asiointikertana, kun huomasin Juhani Ahon teoksen Yksin. Samalla kerralla siis lainasin Heräämisen, joka kertoo Edna Pontellierista, äidistä, joka tuntee seksuaalista vetovoimaa (pahe numero yksi) ja syyllistyy aviorikokseen (pahe numero kaksi). Kuvio ei olisi ollut ehkä tuon ajan maailmassa ongelmallinen edes naisen kirjoittamana, mikäli tekoja ja ajatuksia olisi moralistoitu kristillisen etiikan näkökulmasta. Sen sijaan Chopin rakensi teoksesta toteavan ja kritiikittömyydessään ymmärtävän ajankuvan avioliitossa elävän naisen elämästä. 

Lienee sanomattakin selvää, että Chopinin kirjailijaura ei jatkunut enää tämän teoksen jälkeen. Mutta se oli merkittävä feministinen klassikkoteos, joka toistaa samaa tukahdutettua huutoa kuin papin rouvaksi muuttunut papin tytär. Kun saisi edes huutaa vapaasti, voisi ihminen vapautua tuskastaan. Tukahdutettu huuto on vankilamaisissa olosuhteissa lohduton, silti lukijalle silmiä avaava. 

Huomaan, että näiden klassikkoteosten lukemisesta on niin paljon aikaa, että tarkempaa analyysia varten pitäisi lukea ne uudestaan. Toisaalta en aina ole analyysien ystävä. Pidän lukukokemuksista sellaisenaan, niiden herättämistä suurista tunteista, joita ei aina tarvitse analysoida. Riittää, että on ajatteleva ihminen ja pyrkii olemaan parempi sellainen, myös rakkaussuhteessa. 

Onko mikään muuttunut reilun sadan vuoden aikana? Paljon, toki. Mutta olen todella huolissani siitä, miten valtavia yksinäisyydentunteita tälläkin hetkellä koetaan keskellä modernin maailman avioliittoja, tuoreitakin sellaisia. Miten vähän pariskunnat kysyvät toisiltaan mitä kuuluu, mitä ihan oikeasti tunnet. Miten vähän meitä kiinnostaa toinen ihminen, se kaikkein läheisin. 

Olen onnekas, että olen itse löytänyt pään takomisen jälkeen ihmisen, jolle nämä asiat ovat yhtä tärkeitä kuin minulle. Juuri siksi nämä teokset ovat erityisen syvästi vaikuttaneet. Nämä asiat, joista yli sadan vuoden takaisissa teoksissa kerrotaan, ovat edelleen riipaisevia ajankohtaisuudessaan. Vaikka maailma on eri, ihminen on aina sama.