Asuminen tapetilla - kotoilua historiassa, museossa ja lähiöissä

Viime aikoina olen nuuskinut yhtä sun toista lukaalia, betonikolmiota ja talo-opusta, käynyt myös Naantalin museon asumisnäyttelyssä sekä tuttuun tapaan kolunnut lähiökukkuloita pieteetillä. Mistä moinen innostus? 

Jyrkkälä, taitaa parhaillaan olla ehdolla Pohjoismaiden parhaaksi lähiöksi. Mennään tähän kohta!

Noh, mitään uutta tässä ambitiossa ei ole, harrastinhan jo kersana asuntojen pohjapiirustusten taiteilua ruutupaperille ja suunnittelin oman palatsini. Minusta asuminen oli todella kiinnostavaa, sehän sisältää koko pienen ihmisen elämän. Tajusin kuitenkin nopeasti, ettei minusta tulisi arkkitehtiä tai raksa-ammattilaista vaan asumistutkija. Valtuutin aivan itse itselleni tämän tittelin juuri sekunti sitten! Sitä kuitenkin teen, tutkin kuinka ihmiset asuvat. Siinä on sekä visuaalinen että stalkkeriaaninen ulottuvuus, heh. Pikemminkin minua kiinnostaa asumisen yhteiskunnalliset ja sosiaaliset ulottuvuudet. Tämä on myös jonkinlaista taustatyötä - näin oikeutan itselleni harrastaa vanhaa ambitiotani nuuskintaa entistä intohimoisemmin. 

Joku voi pohtia, mikä vie minut Jyrkkälän Ö-rappuun. Se on totisesti vielä olemassa, vaikka taloja ei enää tunnista samoiksi julkisivuremontin jälkeen. Alue rakennettiin vuosina 1968-1974. 

Jyrkkälän sanotaan olevan viihtyisä, yhteisöllinen, puutarhamainen. Hyvin pohjoismainen. En nyt sitten tiedä, mutta mukava oli istua kivelle juomaan termarikahvia ja tutkia raunoita, jotka kielivät ajasta ennen näitä taloja. 

Ehkä joku kerrostalokyylä näki minut kuvaamassa taloja ja juomassa kahvia. Ihmetteli kenties, miksi joku tulee tänne juomaan kahvia. Todennäköisempää kuitenkin on, ettei ketään kiinnosta. Me ihmiset kuvittelemme usein, että kaikkia kiinnostaa oma tekemisemme. Toisaalta, kerrostalokyyliä kiinnostaa aivan kaikki. 

Enää ei pystyisi sisällyttämään aivan suoralta kädeltä seuraavan kuvan sohvaa näihin taloihin, sillä ne eivät ole enää rehdin 70-lukua. Mutta tämä sohva on universumin mukavin ja se löytyy kaikkien rötvättävänä Naantalin museon Tervetuloa meille -näyttelystä (Asuminen ja rakentaminen Naantalissa teemana). Kannattaa käydä katsastamassa tämä näyttely, jos asut lähistöllä. Museo on avoinna syysaikaan keskiviikkoisin. Sen jälkeen voit mennä vaikkapa Kala-Trappiin syömään lehtipihvin maustevoilla tai jotain muuta ajankuvaan sopivaa. 

Tällaisessa sohvassa löhöilin kaverin luona Ruonan betonilähiössä, Naantalin ensimmäisessä. 

Samaistun myös hyvin vahvasti molempiin kuviin. Ystäväperheellä oli juuri tuollainen sohva, mutta telkkaria saattoi toki katsoa esimerkin mukaisesti lattialla. 

Museon hauska yksityiskohta oli kuvaputki-tv, jota tietenkin tuolta sohvalta katsotaan. Siinä oli tarjolla kuvan klassikkonäkymän lisäksi naantalilaisten haastatteluja asunnoissaan. Valitettavasti volume-nappi ei tainnut toimia, ei niistä haastatteluista kuullut oikein mitään, mutta näki jotain. Tuttuun tapaan viidenkin perheen otantaan mahtuu myös tuttuja. 

Asukkaita Naantalin vanhakaupungin huvilassa. Ehkä vain kesäasukkaita?

Monelle ei-naantalilaiselle lähiögettoelämä Naantalissa saattaa olla vierasta, sillä kaupunkia markkinoidaan niin vahvasti vanhankaupungin kautta. Ja nykyisin muumien, hohhoijaa. Muumeilla ei ole mitään tekemistä naantalilaisuuden kanssa. Kuitenkin, oli virkistävää, että tästä näyttelystä muumit loistivat poissaolollaan ja esiin pääsi elämän polaarisuus ja inhimillisyys. On herrasväkeä ja huvilaa, tölliä ja rintamamiestaloa ja sitten aiemmin jopa kadehdittua betonilähiöasumista. Olihan mahtavaa päästä kolmeen huoneen ja keittiöön lorisuttamaan vettä hanasta ja istumaan valkoiselle posliinille kylmän huussin sijaan. Tätä oli asuminen vanhassakaupungissa ennen viemäri- ja vesiverkostoa. Jopa vielä 1970-luvulla merkittävä osa Suomen puutaloista oli vailla tällaisia mukavuuksia. En nyt muista tarkkoja lukemia, mutta ne mainitaan esimerkiksi yhdessä suosikkikirjassani, Minna Sarantola-Weissin Reilusti ruskeaa. 

Kirja sisältää oikeastaan kaiken 1970-luvusta. 

1970-lukuun mennessä oli lanattu urakalla Naantalia, kuten myös Turkua. Turun tauti on tunnetumpi, Naantalin menneestä loistosta ei moni edes tiedä. Mutta eihän keskusta näyttänyt yhtään samalta kuin nyt. Ei liioin Puistokadun seutu. 

Nämä miltei kaikki talot on purettu. 

Kirjastostakin, siis museostakin, ikkunat vaihdettu. Se vielä sallittakoon, vaikka kamalaa sekin on näin vanhoissa kohteissa. Alkuperäinen sydänpuu säilyy upeana, jos ikkunoita huoltaa. Mutta ymmärrän kyllä näinä sähkön hintoina, miksi niistä halutaan eroon. Niitä ei kuitenkaan saa sitten enää koskaan takaisin. 

Museokortilla pääsee myös Naantalin museoon. Tosin hinta ei päätä huimaa, kolme euroa ei-sesonkina. Syksyllä ei pääse Hiilolan puolelle, wanhusmuseo on talviteloilla. 

Kuitenkin voi talsia aivan ilmaiseksi vanhankaupungin rauhassa, jossa ei ainutkaan muumituristi kävele vastaan. Eipä juuri kukaan muukaan. Olisiko ollut kaksi vastaantulijaa, joista toinen sanoi hei. Asuminen on usein toisille juuri tätä: kuolemista pystyyn kaupungissa ja kodissa, jossa asiat toistuvat samanlaisina päivästä ja vuodesta toiseen. Siksi kannattaakin keksiä kivoja ambitioita arkeensa, kuten villi päiväkävely. 

Palataan jälleen Turkuun. Kuvassa Turun lähiöt -kirjasta napsittu otos tuoreesta Hannunniitusta. Nämä ovat yhä saman näköisiä, juoksin juuri tuosta pihalta läpi. Kuutiot näkyvät kauas horisonttiin. Ei niiden rakentamista vastustettu, vaikka Kuralan Kylämäki on lähellä ja uudisrakentaminen rikkoo maisemallisen eheyden. Enemmänkin asukasyhdistyksessä harmiteltiin, että joku talo tulikin jonkun eteen ja jotain johonkin väliin, toisin sanoen maisema ei ollutkaan niin väljä kuin piti. Tämä alkoi olla 70-luvulla todellinen ongelma Turun lähiöissä, joista yksi kruunu on puutarhamaiseksi alunperin kaavailtu Varissuo. 

Vanhat mainokset lähiöasumisesta haaveileville olivat kyllä uskomattoman - vanhoillisia. Arava-asuminen kukoisti ja sellaiseen taloon taisin itsekin syntyä. Tai ainakin siirtyä pian syntymisen jälkeen. Kyllä jo lapsi aistii lähiöiden kolkkouden, vaikka siellä olisikin paljon kavereita. Itse en kyllä muista ainuttakaan. Muistan vain maanneeni yksin hiekkalaatikolla ja katsoneeni paikallaan olevia pilviä, joita vasten kerrostalo liikkui. Kai siinä on täytynyt äidinkin pyöriä jossain ympärillä, mutta viihdytin itseäni laulamalla tuu tuu tupakkirulla. Ylistys Rettigille, sen ymmärsin vasta paljon myöhemmin. Käsitykseni ja kokemukseni lähiöasumisesta ei ole kuitenkaan samaistuttava tähän mainoskuvaan, vaikka lapsia olikin kaksi ja vanhemmat kunniallisesti (lainankin saamiseksi) naimisissa. 

En muista olenko jo esitellyt tämän kirjan täällä blogissa, mutta kiinnostava katsaus Turun lähiöasumiseen se on. Suosittelen hankkimaan tai lainaamaan, jos yhtään syrän sykkii Turun betonille ja poliittisille hyvävelijärjestelmälle. Tosin jälkimmäiseen ei nyt varsinaisesti oteta kantaa, sitä ammentaa muutenkin enemmän Rauno Lahtisen Turun puretut talot -kirjasarja. Helpompaa ehkä olisi vain sahata rannetta kuin lukea ne kirjat putkeen. Sen jälkeen mikään ei ole kuin ennen. Ennen oli ja ei ollut kaikki paremmin. 

Erilaisia otantoja tarjoavat lähes päivittäiset kävelyt, pyörä- tai juoksulenkit pöpeliköissä, joita lähiöiden vierustat tarjoavat kiitettävästi. Toista on nykyisin, kun täydennysrakennetaan tai luodaan uusi asuinalue aivan superahtaisiin talokarsinoihin. Nykyinen halpahallikerrostalorakentaminen on kaikessa gettomaisuudessaan kammottava. Talot näyttävät samoilta kuin harmaat pelto-Tokmannit, mutta vain kerrostalon muotoisina. Usein niihin lisätään jokin koristekuutio ja lajitellaan ikkunat epäsymmetriaan. Tämä on olevinaan hienoa, muttei lainkaan uniikkia. Kaikki talot ovat toisensa kopioita. Uudisrakentaminen masentaa minua paljon enemmän kuin lähiöbetonin nuoleminen. Se väljyys, joka sentään vielä pahimpana elementtibetoniylistyksen aikakaudella säilytettiin, on nyt muisto vain.

Suomessa rakastetaan kyllä yhä elementtirakentamista ja nimenomaan betonista. Mutta jopa kuutiot voivat olla hienoja, kun ne on sijoitettu fiksusti. Olenkin mitä kummallisimmalla tavalla alkanut kaivata takaisin lähiöön, joskus, aivan hetkittäin. Myönnän katsoneeni, millä hinnalla saisi Varissuolta rivitalokolmion. Siitä sentään saa jo maksaa lähes saman verran kuin omakotitalosta vähän syrjempänä, mutta kerrostalokolmio niissä ankeimmissa "murhataloissa" (tai niiden vieressä, murhatalot kun ovat vuokrataloja) maksaa 75 000 euroa. Hyvänen aika. Jos muuttaisi siihen ja myisi tämän, saisi huononakin maailmanaikana varmaan ainakin sadan tonnin voiton elämiseen. 

He, jotka ovat lähiöissä alusta asti asuneet, ovat maksaneet itsensä jo ajat sitten "kuiville". Vain yhtiövastike ja siihen sisältyvä sähkölasku elinkustannuksina plus tietenkin lähiökauppalasku. Yksi hyvän lähiön merkki on, että siellä on yhä oma hyvä kauppa. Mielestäni. Mutta kyllä niitä silloin rakennusvaiheessa saatiin usein odottaa. Kaikenlaista lieveongelmaa oli, mutta ihmiset ovat sopeutuvaisia. Mietinkin, miksi minua ihmisyys ja asuminen niin kovasti kiinnostavat, kun luokittelen itseni kuitenkin lähinnä ihmisvihaajaksi karrikoidusti sanottuna. Suurin kuvitteellinen asumisnautintoni olisi asua korvessa, josta kuitenkin näkyisi meri, ja jossa lähin naapuri asuisi vähintään kilometrin päässä. Siksi kai, kontrastina tälle tarpeelle, minun on kirjoitettava täydestä vastakohdasta ja nuuskittava jokainen neliömetri näissä ihmisyyden näyttämöissä. 

Nuuskin myös autiotaloja. Tämän kohtalo on surullisempi kuin jonkun toisen, kenties. 

Millaisesta asumisesta sinä pidät? Ymmärrätkö kaipuun betonilähiöihin vai pakenisitko sellaisten ääreltä henkesi edestä?