Pimeydestä valoon - keväästä, Katariinasta ja kirjoittamisesta

Pitkästä aikaa tuli käytyä Turun tuomiokirkossa. Se näkyy kaikkialle, mutta harvoin tie vie sen uumeniin. Varsin uskovainen mummoni ehti elää koko elämänsä käymättä sisällä kertaakaan - paitsi yhden kerran hetkeä ennen kuolemaansa. Silloin hän vain totesi, onpa karu. 

Eihän vuonna 1300 käyttöön otettu Tuomiokirkko voi kultaglorialla lesoilla. Uskonpuhdistus piti huolen siitä, että muutkin kirkot putsattiin "turhasta krumeluurista". Rumat ne vaatteilla koreilevat ja sitä rataa. Näkyvintä luterilaisuutta on sirkkelipöly omakotilähiössä. Sahanpuru on suomalaisen kultaharkko ja jatkuva vasarannakutus osoitus yhteiskuntakelpoisuudesta. 

Mutta, osa meistä kaipaa kultaa ja gloriaa, jotain aivan muuta kuin skandinaavista minimalismia. Jotkut kaipaavat myös vahvempia siirtymäriittejä, sakramentteja, pyhän läsnäoloa (uskonnollisessa) elämässä juhlallisemmalla tavalla. Ortodoksikirkko saa jäseniä luterilaisista varmasti juuri näistä syistä. Muistan, että joskus oli vähän trendikin vaihtaa leiriä. Nyt se taitaa olla vain kirkosta ja muista uskonyhteisöistä eroaminen. 

Hiljattain luin erinomaisen Jenna Kostetin uutuusteoksen Kuuden Katariinan jäljillä, joka on narratiivisen kerronnan tietokirja Turun linnan naisista. Kostethan työskenteli itse linnan museokaupanhoitajana ja muissa tehtävissä kahdenkymmenen vuoden ajan ennen irtisanoutumistaan täyspäiväiseksi kirjailijaksi. Tätä tarinaa hän tuo esiin myös kirjassa, kuten muitakin elämäänsä kuuluvia asioita kesken tutkimus- ja kirjoitusprosessin. Näin koen itsekin, ei kirjoittamista ja muuta elämää oikein voi erottaa toisistaan. Etenkin Kostetin työtaustan takia pidän varsin perusteltuna kirjoittaa tietokirjaa tästä näkövinkkelistä, vaikka jotkut varmaan häiriintyvät oman elämän tuomisesta mukaan.

Teos tuli mieleen tuomiokirkossa, kun eteeni kasvoi yhden esitellyn Katariinan, Kaarina Maununtyttären hauta (Catharina Månsdotter, 1550-1612). Muistin heti turkulaisen tragikomedian hautapaikkaan liittyen. Hautahan sijaitsi ensin Tottin kuorin lattian alla. Mutta sitten tuli kansallisromantiikka ja 254 vuotta Maununtyttären kuoleman jälkeen arkku päätettiin kaivaa ylös. Tehdäänpä arkulle majesteettinen sarkofagi! Alkuperäinen arkku olikin jo pahasti vaurioitunut, todettiin. Maallisten jäännösten uudelleen sijoittamista varten perustettiin oikein komitea, jonka keräämällä fyffellä rahoitettiin uusi sarkofagi. Vajaat 10 000 markkaa saatiin kasaan. Voisin muuten hyvin kuvitella, että Ann Christin Antellin Puuvillatehtaan varjossa -kirjan rouvainyhdistys olisi voinut antaa rahaa tällaiseen tarkoitukseen. Rouvainyhdistyshän oli oikeasti olemassa Turussa, kuten miljoona muutakin tässä yhdistysten luvatussa maassa. 

No, kuinkas sitten kävikään? Sarkofagi saatiin tehtyä belgialaisesta mustasta marmorista (Kongon verirahoilla louhittua?), mutta mikä parasta, jalustan kiviaines on peräisin Turun Kerttulinmäestä! Mehän kaikki tiedämme, että siellä sijaitsi Turun keskiaikainen hirttopaikka (muistomerkki yhä jäljellä myös jossain blogijutussani). Korttelialueella sijaitsi myös ilotaloja ja nykyinen vanhainkoti pönöttää muinaisen Mätäjärven päällä. Turussa on aina osattu vertauskuvallisuus ja tietynlainen viihdyttävä syyntakeettomuus.

Koska en nyt jaksa näpyttää tähän pitkää sitaattien jatkumoa Kostetin teoksesta, jää osittain piiloon se huumori, joka teoksessakin on läsnä. Mutta eikös vain ole hyvin turkulaista tehdä asiat vaikeimman kautta, perustaa herrainkomitea ja ihailla sen jälkeen kättensä jälkiä? Ehkä Kaarina olisi vain halunnut levätä rauhassa alkuperäisessä haudassaan. Vaan olisiko mummollani ollut senkään vertaa Tuomiokirkosta sanottavanaan ilman näitä majesteettisia historian uudelleentulkintoja? 

Tuomiokirkko on minulle monin tavoin tärkeä paikka, kuten kirkot ja hautausmaat yleisesti. En ole uskovainen sanan luterilaisessa mielessä, mielestäni pyhyys ei ole dogmeihin tai edes tiettyyn uskontokuntaan sidoksissa oleva asia. Pyhyyttä joko on tai ei ole. Sen aistii joko läsnä- tai poissaolevana. Suurimman pyhyyden tunteen olen kokenut eri synagogissa Euroopassa, tietämättä varsinaisesti edes miksi. Tuomiokirkossa mietin enemmän poloisia keskiajan turkulaisia katsomassa monttu auki kohti kattoa. Silti, tällä kertaa jokin oli toisin. Johtuikohan siitä, että sain haahuilla kirkossa yksin? Sytytin kynttilän ja patoutumat purkautuivat. Juuri nyt, kun olisin kaivannut urkumusiikkia taustalle peittämään melodramaattisuutta, ei ollut edes somepäivittävien turistien meteliä. 

Alttaritaulun maalaajaa en jaksa nyt googlettaa, en muista nyt asiaa. En moniakaan rakennushistoriallisia yksityiskohtia, joita olen joskus opiskellut. Työelämässä merkittävintä kuitenkin on se, mitä seinien ja kuorien sisään kätkeytyy. Mietin usein, millainen kirkko on nykyisin työpaikkana. Varmasti se riippuu kovasti seurakunnasta, mutta voisin kuvitella työyhteisödiplomaateille olevan käyttöä. Ehkä sellaisia tarvitaan nykyisin vähän jokaisessa firmassa ja instituutiossa. Ihmiset voivat pahoin, työntekijät voivat pahoin ja purkavat sen toisiinsa. Saan allergian laupiaasta hymystä, jonka taakse kätkeytyy aiempi kiroilu sakastissa. Ihmisiä kaikki ovat ja teologien sitseissä ryypätään eniten. 

Minun pitäisi opiskella vielä teologinen osuus, jotta saisin myös uskonnonopettajan pätevyyden. Ei siinä varmaan paljon ole opiskeltavaa, ehkä jopa vain kirjatenttejä. Mutta suhtaudun koko tähän aihepiiriin ehkä liian tunteella. Ja jos minä en suhtaudu, joku toinen tekee sen puolestani. Harkitaan nyt kuitenkin tätäkin asiaa. 

Matkalla kirkosta kotiin päätin leikkiä hetken Pieter Bruegel vanhempaa ja taltioida hänen maalauksiaan muistuttavat kuvat luuriini. Oli viimeisiä kinospäiviä, nyt kaikki on sulanut pois. Oikeastaan vasta tänään. Valo lämmittää lumet, mutta koska ihminen hymyilee?

Näiden portaiden tilalta ei ole purettu mitään, mutta tässä oli ennen puutalon asujien pitkät pyykkinarut. Nythän kokonaisuus on yllättäen liipaisimen alla. Vasemmanpuoleiset vihreät talot myydään yliopistolta pois. Turussa se voi tarkoittaa kuolemaa ainakin puutalojen sisätiloille. Kuoret jätetään, sisin häviää. Kunhan on kuoret, ihmisyyden sarkofagit. 

Katsoin tätä näkymää toiselta puolelta kuolemansairaana, liian nuorena ymmärtämään, miten lähellä oli hengenlähtö. Olin niin sairas, etten muista ajasta juuri muuta kuin seisomiseni täyteen ahdetun sairaalan parvekkeella, katsoessa vilinää alas yliopiston portailta. Silloin sahasin niitä itsekin, mutten tullut tekemään näin moneen kuukauteen. 

Muisto tästä ajasta synnytti ensimmäisen kirjoittamani novellin, joka tietysti sisältää muutakin kuin omaelämäkerrallista shaibaa. On hienoa kirjoittaa omaa yksityistä väritettyä polkuaan, huomata samalla kuinka autofiktion suosio nousee, seuraavaksi on hype, aha, nyt se on jo passé. Tarinallisuus, omakohtaisuus on siirtynyt nyt tietokirjoihin. Jotenkin huvittaa trendit, genreytyminen, asioiden lokeroiminen. Fyysisiä kirjoja yhdistää se, että niillä on kannet, kuoret. Sen pitäisi riittää. Ei kenenkään muun tarvitse kertoa, mikä on nyt hienoa. Lukija päättää. 

Kun tuli korona, olin sairauslomalla. En koronan takia, vaan minulla oli järkyttävä migreeniputki. Sen kroonistumisen ehkäisemiksesi sain jopa kolmen viikon sairausloman. En ole koskaan ollut niin tuottelias kuin lääkittynä sängyssä, kädessä vain kynä ja paperi. Kirjoitin silloin putkeen novelleja tietyn teeman ympärille, kaikki käsin. Nyt nämä paperit ovat sekaisin ympäri kotia, enkä ole saanut aikaiseksi niitä metsästää. Mutta heti seuraavaksi, toivottavasti kesällä, yritän luoda siitä jotain, ehkä vain itselleni luettavaksi. Enkä jaksaisi kuulla, miten jonkun mielestä novellit ovat tai eivät ole trendikkäitä. 

Ihminen on trendikäs vain silloin, kun hän ei tiedosta olevansa trendikäs. Ihminen, joka ei ymmärrä koko lauseen merkitystä, on kaksijalkainen aidoimmillaan. Tai sitten hän on vain Trumpin kannattaja? 

Kevät, ollos armollinen. Aurinko, tule esiin. 

Rauhallista pääsiäistä kaikille!