Summausta (luku)vuodesta 2023

Vuosi lähenee loppuaan. Jostain syystä ihmiskunta tahtoo aina tehdä tiliä menneen (vuoden) kanssa, oppimatta siitä välttämättä mitään. Ihminen, joka lukee, oppii todennäköisesti enemmän. Ainakin pohtii ja prosessoi projisoimisen sijaan. Jollei joku tiedä mitä tuo psykologien lempisana tarkoittaa, se on vaikkapa pahan olon potkimista teräskärkisillä maihareilla valittuun kohteeseen.


Tänä vuonna on tullut hakattua päätä seinään. Läpikin olen ajanut, useammin vain ohittanut harmaan kiven. Se on kaikkein kannattavinta. Kunpa katujengien toivot ymmärtäisivät, että lukeminen on paras ase myös siihen kuuluisaan vee itutukseen, josta on nyt tehty tieteellinen tutkimus. 


Tähän liittyy yksi tuoreimmista lukukokemuksistani, jonka valitsen Q4-lukutuloskauden parhaimmistoon Tommi Liimatan Rautanaulan (2013) lisäksi. Arttu Tuomisen Vapahtaja (2023) kannattaa etenkin tässä ajassa lukea. Vaikket lukisi dekkareita, lue tämä jo kodittomuuden kuvauksen takia. Teoksen teemat ovat vaivanneet myös minua aina, joka olen myös läheisesti ollut tekemisissä asunnottomien ihmisten kanssa. Valitettavasti myös se on tullut nähtyä, miten julmasti heihin suhtaudutaan. Vaihtoehtoisesti heitä ei nähdä ollenkaan. Jokaisella on tarina kerrottavanaan. Se voi olla sinun tarinasi. Elämä on vain valinnut toisen suunnan, kysymättä siihen lupaa.


Blurraus ja ikonit liittyvät sisältöön. Toki halusin myös peittää taustalta oman signeerauksen, vaikka anonymiteetin repeäminen on ollut vain ajan kysymys. 


Inhimillisyyden puheenvuoroja tarvitaan, ei vain kirjallisuudessa. Kaikki eivät valitettavasti lue. Eivätkä kaikki lukevat anna mahdollisuutta dekkarigenrelle, koska olettavat sen olevan groteskia, mässäilevää, mautonta, juonenkäänteissään epäuskottavaa. Yleensä totuutta ei siitä tietämätön uskoisi todeksi. Rikokset ovat myös näyttämö yhteiskunnan ongelmiin, joihin on puuttuttava. Yksi pahimmista on kyvyttömyys empatiaan.

Koska Arttu Tuominen tarttuu tähän ja kodittomuuteen Vapahtajassa, nivoen hyvin rakennettua ja kirjoitettua tarinaa yhteen Verivelan kanssa, tästä tuli ehkä Delta-sarjan suosikkini ensimmäisen lisäksi. Kuudetta odotellessa tietää, että laatua pukkaa. Jokaisessa teoksessa on jokin yhteiskunnallinen ongelma tai epäkohta kantavana teemana. Mielenkiinnolla odotan, mikä se on Delta-sarjan päätösosassa.


Jörkasta kertovan tai pikemminkin avioliittoa tirkistelevän Philip Teirin J & B -kirjan kuuntelin, mutta se ei päässyt lähellekään Jörkan valokuvanäyttelyn ammentaman elämyksen tasolle. Yhteiskunnallisen ongelman perään valitsin tämän kuvan, koska Jörkalla oli kunnon toimittajana kirjaimellisesti silmää niille. Katsoin juuri myös Jörkan elokuvat Perkele - kuvia Suomesta, myös osan kaksi. Oli Jörkasta mitä mieltä hyvänsä, Suomi menetti viimeisen auteurinsa. 


Kausi Q3 oli koko vuoden tapaan runsaslukuinen. Ihmettelijöille tiedoksi, että Q3 on sijoitusmaailman termi, kolmas quarter vuodesta. Käy hyvin lukukatsaukseenkin. Viime vuoden parhaiden kokemusten listaus rönsyili niin pitäksi, että yritän pitää näin mukana vain mieleenpainuvimmat kirjat. Se ei tarkoita, etteikö joku muu luettu olisi yhtä hyvä. Mutta sitä ei ehkä prosessoi yhtä paljon jälkikäteen juuri siinä elämäntilanteessa. 

Näemmä tutkailen vuotta käänteisesti, tästä hetkestä taaksepäin. Kuten kirjoja luetaan tietyillä kielillä meidän näkökulmasta "väärin päin" , joka puolestaan meidän lukujärjestyksemme on heille. Miksemme voi kaikessa ajatella, tavat ovat yhtä oikeat? Koska ihminen kääntää vierauden itseään vastaan, näin se on ollut aina ja tulee aina olemaan. 


Vuoteeni jälleen tiiviisti kuulunut Poliisiopisto ei petä nobelistikatsojaa uusinnoillakaan. Näissä pelataan juuri vieraan pelolla, "heille" ja "muille" naureskelulla. Stereotypioilla, joista vitsailu ei menisi enää nykyajassa läpi. Toisaalta Borat meni, seinän sijaan läpi käärijänvihreiden (nyt virallinen termi) uikkarien. 


Kolmannen vuosivartin parhaassa teoksessa palkkamurhaaja suostuu toimeksiantoon vain pahojen ihmisten kohdalla. Kuten Vapahtajassa, ihminen itse arvioi oman moraalinsa pohjalta, kenellä on oikeus elää, kenellä kuolla. Kuolemaakin on nykyaikana tulkittu oikeutena, eutanasia päättää epäinhimillisen kärsimyksen. Mutta eutanasia on väärissä käsissä vaarallinen ase. Näitä mieleltään sairastuneita hoitajia kutsutaan murhaajiksi. 


Hikilenkiltä kirjastoon on ollut syksyn selviytymismetodini sairastelujen ulkopuolella. Lenkkejä tuli historiallisen vähän, lainoja onneksi enemmän. Lina Bengtsdotterin kirjat ovat myös olleet ihan hyviä. Niistä tulee mieleen Piikkiö ja Lapua, kadonnut tyttö, henkisesti kadonneiden nuorten kohtalo. 


No, Billy Summers on rehti murhaaja, vaikkei haluaisi olla. Muistaakseni kirjoitin jo teoksesta blogiin, joten en turhaan toista itseäni. Stephen Kingillä on upea kerronnan ja kirjoittamisen lahja. Olen iloinen, että vihdoin käsitin hänen kirjoittavan muutakin kuin kauhua, jota en uskalla lukea. Dekkari- ja draamagenressä aion kyllä lukea kaiken, mitä Kingillä on tarjota. Billy Summers on aihepiiristään ja hahmoistaan huolimatta (vaiko juuri siksi?) humaani romaani, jonka äärellä liikuttuu ja viihtyy alusta loppuun asti. 




Kesä oli kuuma, juoksin kaduilla, laahustin öisin unettomana. Voisi kuvitella, että Hävitys olisi noussut vaikuttavimpien teosten joukkoon, kuten se tekikin. Mutta silti nostan Q2-menestyjäksi Noora Vallinkosken Koneen pelon. Se on tinkimätön läpileikkaus sekä jatkumo Perno Mega Citysta digitalisaation eriarvoistavaan voittokulkuun, joka jakaa kansakunnan voittajiin ja häviäjiin. Harvoin myöskään innostun yhtä paljon niin hiotusta ja harkitusta tekstistä, jonka Vallinkoski taitaa astumatta tekotaiteellisuuden kuoppaan. Ihminen, joka on ollut kuopassa, osaa kyllä kertoa sieltä asiansa tavalla ja toisella. Mutta se on eri asia, kuinka moni pystyy ja jaksaa. 


Ostin Koneen pelon omaksi Booktorista, kuten myös Millenium-trilogian kovakantisena. Ehkä ensi syksynä tulee luettua se uudelleen. Mutten usko, että ensimmäistä lukukokemusta silloisine pelkotiloineen (kirjoitin joskus mystisestä öisestä ovikellon soittajasta) voi kokea uudelleen. 


Kuoppahan on Aukko, joka ei muka ole Perno. Jälleen kyseinen lähiö on noussut uutisaiheisiin, kun poliisi harvinaisesti pyysi yleisön apua kadonneen äidin etsintään. Rappukäytäviinkin ilmestyi KRP:n pyyntöjä, lopulta sanomalehtiin. Missä on kuvauksen mukainen silta, josta paloiteltu ruumis viskattiin jokeen? Yleensä paloittelu liittyy aina huumeisiin, näin mututuntumalta arvioituna. Ainakin vakaviin psyykkisiin ongelmiin ja pahoinvointiin, jossa tekijä on täysin turta. Ehkä, kun on itse osittain tähän johtavaa elämää nuorena ympärillään aistinut, Vallinkosken kuvaama fiktiivinen todellisuus uppoaa kuin veitsi voihin. Liittämättä mitenkään Vallinkoskea ja tutkinnan alla olevaa murhatapausta toisiinsa. Aukkoa ja Pernoa. 


Onko Salo 40 kilometriä Turusta? Skaala, josta poliisit siltaa hakevat. Ihmettelen, miten Saloon voi olla niin pitkä matka. Paras vuoden kirppisturnee osui näiden Anttilan kärryjen työntöretkelle Salon Second Hand Marketiin. 


No mennäänpä sitten leppoisampiin aiheisiin kortteli ykkösessä. Isoisän ja lapsenlapsen suhde toisiinsa. Aivan ihastuttavaa luettavaa, dialogin ilotulitusta, nerokkuutta, kysymyksiä jälleen kerran nimestä Elena Ferranten takana. Tietenkin Domenico Starnonen Kepponen yltää vuoden parhaiden luettujen joukkoon. Ostin tämän myötä heti muitakin Starnoneja alesta, vaikka ennakko-oletusten mukaan Kepponen on paras. Tästäkin teoksesta kirjoitin blogiin, joten en toista itseäni. Kerron vain, että riemastuttava näkökulma toimii, samoin lapsen elämän ja ajattelun tuominen tällä tavoin esiin. Starnone on loistava kirjoittaja, hämmentävästi kyllä hyvin saman tyylinen kuin muuan Elena. 

Koska en näemmä löydä kirjasta kuvaa, korvaan sen tyypillisillä isoisä-lapsenlapsikuvilla, joissa itse olen ollut ilman isoisää ja lastenlasta. 


Tässä lähestymme vuoden alussa löytyneen Ilpo Härmäläisen löytämisen mahdollistanutta tukimastoa. Mikäli oikein tihrustan, horisontissa siintää Naantalin Tupavuori. Ainakin sen ohi tuli pariin otteeseen veneiltyä. Alue liittyy myös isovanhempieni historiaan. 



Tässä vietettiin ystävän 50-vuotisjuhlia. Entisaikaan silloin oli jo tukevasti kiikkustuolissa istuva isoisä, kädessä ehkä villi snapsi ja takana kukkameri. Nyt on jäljellä villitys. Tässä sai jokainen valita oman kappaleen Spotifysta, minulla se oli tietenkin jo täällä aiemmin esittelemäni elämäni biisi. Värilamput sopivat tunnelmaan. 



Nyt en jaksa etsiä enempää kuvia, vaikka vuodesta saisi koottua vaikka minkälaisen kertomuksen. Ehkä intuitiivinen on osuvin. Erinäisiä mysteerejä, joita on pitänyt myös töissä tutkia, omia ambitioita ja kirjoja, juoksemista paikkaan ja toiseen. Katoavaa nuoruutta, jota voi sitten vanhana muistella. Mitä meistä jää, kun ei isovanhempien maisemasta kiveäkään? Jonnekin me haihdumme, katoamme. Siinä välissä voi yrittää tehdä jotain järkevää, kuten vaikka kirjoittaa. Kohta alkaa viikon aika sille. 

Jollen tänne ennen joulua enää kirjoita, toivotan rauhaisaa sitä kaikille teille lukijoille! Onko toiveissasi pukilta kenties joku esittelemistäni kirjoista, vai onko ne luettu jo? 


Kommentit

  1. Kepponen (loistava), Hävitys (myös loistava) ja J & B (turha) on tullut luetuksi. Kiinnostuin lukemaan lisää Stephen Kingiä ja tutustumaan Arttu Tuomiseen.
    Hyvä, että pääset kohta joululomalle.
    Toivotan rauhallista ja kaikin puolin antoisaa joulun aikaa!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Tiivistit osuvasti J&B:n! Raadollista, mutta totta. Ei Seiskaa tarvitse kirjoittaa romaaniksi, ellei kyseessä ole Seiskan historia.
      Kiitos Marjatta, onneksi tosiaan saa kohta levätä. Hyvää ja antoisaa joulua myös teille!

      Poista
  2. Meillä on paljon yhteisiä hyviä luettuina. Koneen pelko, Hävitys, Delta-sarjaa (Vapahtaja kohta tulossa minullein), Starnone... Tuota Teirin Donner-kirjaa en ole lukenut enkä lue. Suosittelen sinullekin Kai Ekholmin elämäkertaa Kuinka te kehtaatte, Jörn Donner, se on monipuolinen kulttuurihistoriallinen kuvaus Donnerin ajasta Suomessa - ja Ruotsissakin.

    Mukavia joulun pyhiä!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos, samoin toivotan sinulle!
      Et kyllä menetä mitään jättäessäsi Teirin väliin. Jotenkin odotin tältä paljon enemmän. Kiitos, tuo Ekholmin teos kiinnostaa todella! Jo otsikko aivan loistava. Olen huomannut, että meillä on aika sama kirjamaku!

      Poista
  3. On hienoa, kun puolustat dekkareita! "Rikokset ovat näyttämö yhteiskunnan ongelmiin" on niin totta. Silti minulle tuo genre on usein liian pelottava ja ahdistava, jotta tulisin dekkareita lukeneeksi. Ja kyllä, rikokset ovat ahdistavia, joten en tiedä, mikä puolustus tämä on olevinaan (paitsi, että priorisoin hyviä yöunia kaikessa)! Cozy crime on kaiketi ainakin sanana (mikä se edes on suomeksi?) uusi, enkä ole sen edustajia lukenut enkä kyllä luekaan. Niistä kai se "ongelmallisuus" ja ahdistus on siivottu pois.

    Lukemistasi kirjoista minulle ovat tuttuja vain Starnonen kirjat (luepa seuraavaksi Paljastus, se oli minusta niin huono! tai siis iso pettymys ainakin) ja Billy Summers. Sinulla on usein tosi mielenkiintoisia yhteiskunnallisia lukuvalintoja, joista saa jotain muutakin irti kuin vain juonen tason pohdinnat.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Niin ja luovaa ja antoisaa joulunaikaa piti tietenkin vielä toivottaa! ⭐

      Poista
    2. Voi kiitos! Minua ei jotenkaan varsinkaan dekkarit kiinnosta, ellei niissä ole rikoksen lisäksi myös yhteiskunnallista ulottuvuutta tai tiettyä monigenreisyyttä. Ennenhän en lukenut dekkareita juuri lainkaan. Kymmenen pientä n-poikaa ym piti lukea koulussa, se oli kyllä todella hyvä. Silloin luin vähän Agatha Christietä, mutta sitten genre jäi. Vasta kun aloin miettiä, miksi niin iso osa myöhemmin lukemistani dekkareista on niin huonoja, aloin lukea näitä enemmän. Että pakko on olla hyviäkin. Mutta kyllä sellaisia neljän viiden tähden lukukokemuksia on tosi vähän. Vapahtaja kyllä kuuluu niihin. Eikä minusta näistä lähde vielä yöunet. En myöskään pysty mitään liian rankkaa lukemaan. Yrsa Sigurdardottir oli liikaa, esimerkiksi.
      Ja kiitos, oikein antoisaa joulua myös teille Italiaan! Täytyypä tuo Paljastus piakkoin lukea!

      Poista
  4. Kepponen on minulla kirjaston jonossa ja Hävitys myös. Ehkä uskaltaudun Arttu Tuomisen äärelle, vaikka dekkareihin harvemmin tulee tartuttua. En tietoisesti jätä lukematta dekkareita, en vain näköjään lähes koskaan lue niitä - ehkä siksi, että ei vain oikein tiedä, mistä edes aloittaa.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Minusta Arttu Tuomisen kirjat (Deltassa siis Verivelka ensimmäinen osa) on hyvä otanta genreen suomalaisista kirjoittajista. Milka Hakkaraisen tyylistä tykkään myös (Ei verta rantaa rakkaampaa). Minulla on kans joitain genrejä kohtaan tuo sama, etten vain jostain syystä tartu niihin. Scifi ja fantasia. En voi sanoa, ettenkö tykkäisi niistä, kun en koskaan lue niitä. Ei vain tee mieli lukea, vaikka voi menettää vaikka mitä!

      Poista

Lähetä kommentti

Arvostan kommenttiasi!

Tämän blogin suosituimmat tekstit

Kriikunalikööri - helppo herkku kärsiväll(isell)e

Mystinen metsänpeitto - unohtumaton kokemus

Tarot - itsesi peili

Miten taiteen hinta määritellään? Mitä sinä maksaisit taiteesta?

Kiipeily- ja seikkailupäiväkirja osa 568: Muikunvuori

Kirppistelyä - ehkä ostin, ehkä en!