Kaikki muumit ovat laaksossa (ja turistit)

Haluaisin kirjoittaa jostain muusta kuin itsestäni, palata niihin aiheisiin, joilla blogin aikanaan aloitin. Ensimmäinen kirjoitus taisi tosin koskea itseäni. Ja kaikki muihin aiheisiin liittyvät tekstit johtivat lopulta itseeni. Lopulta kirjoittaminen on todella itsekeskeistä, ellei kyse ole taloudellisesta tekstin takomisesta. Silloinkin kyse on usein besserwisseriydestä.

Ennen piuhat jäsentyivät pullapitkoksi, leteiksi jotka yhdistyvät. Nyt ne karkaavat eri suuntiin. Unohdin, jo nyt, mistä minun piti kirjoittaa. Minulla oli aivan selkeä visio, jonka tuo besserwisser aiheutti.

On lankoja, jotka johtavat jonnekin, itse olen vain päässä vastaanottamassa pätkiä. Miettimässä, mitä teen näille kaikille langoille. Toivien, ettei yksikään ole musta. 

Nyt muistin, mustasta langasta. Kuolema. Siitä tuli mieleen muumiturismi. 

Lisenssi on juuri päättynyt, toivottavasti sen myötä todennäköisyys nähdä tämä vastenmielinen antiylistys Naantalin historiaa kohtaan. 

Olen tätä aihetta käsitellyt paljon sellaisessa pitkässä pöytälaatikkoviritelmässä, jota en ehkä aiokaan minnekään koskaan lähettää. Mutta minut tuntevat kyllä tietävät, että vihaan brändättyä muumitouhua, joka on tappanut Kailon eliöstön ja halun edes käydä koko saaressa. En ole kuitenkaan se ihminen, joka on teipannut "muumit pois Kailosta" -tarroja kaikkialle. Kuka kyseessä onkin, hänellä varmasti on oikeus tehdä niin. Tämä on vapaa maa, mutta Naantali ei halua tahroja paperiinsa.

Kenelläkään on enää tuskin sitä vastaan budjettiylijäämäisessä Naantalissa, että muumit ovat laaksossa. Mutta tarvitseeko koko kaupunkia brändätä muumien mukaan? Kaupungin uusi, tai jo kolme vuotta vanha logo saa oksennuksen maun kurkkuun. Se on lähinnä säälittävä. Siinä ei ole mitään Naantalin historiasta (paitsi ehkä hiipunut aurinko), vain massaturismin muovaama todellisuus.

Liian väkeviä muistoja, liian hapokasta rakkautta tarjoili Neon 2. Tietysti myös kemiaa. Kiitos tästä. 

Aitoa naantalilaista massaturismia. Tästä lähdetään kotiin katsomaan uutiset. Syysaikaan tuulipuvut kahisevat, ja mennään kylpylään kuuntelemaan ilmaiseksi aulabaariin musiikkia. 

Olin viikonloppuna kuuntelemassa ilmaiseksi Neon kakkosta, kun oli Unikeonpäivät. Moni kommentoi ennen tai jälkeen muumiasiaa, sillä muumilaaksosta hermostunut oli kirjoittanut mielipidepalstalle (TS jonain päivänä), ja asukasyhdistyshän on jo pitkään vastustanut muumilandian laajentumista Kailon viimeiselle julkiselle rannalle. Itse lakkasin käymästä siellä jo silloin, kun muumimaailma oli rakennettu. Massaturismilla on upea kyky syödä ympäriltään kaikki aitous ja sielukkuus. Mitään ei jäänyt jäljelle, ei ainakaan helteisestä pussista syötyjä broilerpullia. Rantaevääni voisi nyt tarjoilla muumimaailman laajennusta halajaville.

Lisää turisteja ei tule sillä, että muumit saavat lisää elintilaa. Ihmiset eivät halua halata hahmoja, jotka vain odottavat pääsevänsä kotiin avaamaan kaljan. He haluavat lukea alkuperäisiä Tove Janssonin sarjiksia, joissa muumipappa ja markiisi MonGaga ovat kännissä, sitten veneen alla krapulassa (muumit Rivieralla). Brändätty muumius on niin sielutonta massaa, että sitä voisi käyttää ilmastointikanavan tulppaukseen.

Lisää raikkautta ei saada tuotteistamalla lisää, vaan palaamalla juurille. Pienen siivun Kailosta voi vielä pelastaa, vaikka suurin osa lajien monimuotoisuudesta on kadotettu. Mitä haluaisi Tove Jansson? Onneksi hän ei ole tätä näkemässä.

Minulle on turha lätistä Naantalin menestyksestä muumimaailman ansiosta. Ennen homman hoiti Uolevi Raade, Kekkosen kaveri nyt jo kuopatulla Nesteellä. Koko teollisuusalue aiheutti kymmenesosan koko Suomen teollisuuden ilmansaasteista. Se on valitettavasti niin, että tulovirroilla on aina kääntöpuolensa. Luolalanjärvi sentään on saatu kuplivan neonsinisestä lähemmäs normaalia, mutta Seinessä vaikuttaa olevan vielä työsarkaa.

Nyt ehtyy lankakerä, mutta jokin yhtenäisyys löytyi. Minä ja muumit.