Esmeraldan eetos

Olen pohtinut viime päivinä epätavallisen paljon sisustamisen käsitettä ja ihmisiä, jotka mainitsevat harrastuksekseen sisustamisen. Olen vieraillut kodeissa, jotka ovat kuin sisustuslehdestä. Myönnän poimineeni pudonneen hiukseni erään kodin lattialta, sillä se ei sopinut asunnon tyyliin. En voi välttyä lifestylelta edes kotonani, sillä rakas äitini on käyttänyt kotiamme ikuisen varastosiivouksensa mustana aukkona ja kärrännyt tänne tasaiseen tahtiin säilömiään sisustuslehtiä vuodesta 1997 lähtien. No, niillähän alkaa olla jo retroarvoa, mutta silti toimin lähinnä ihmisrobottina lehtikassin ja paperiroskiksen välillä. Äiti kiltti, ei ainakaan enää Viherpihoja eikä Kotivinkkejä vuodelta 2005. Olen kuitenkin hieman selannut lehtiä läpi ennen roskisrobottinappulan painamista. Hups, puolet päivästä vierähtikin, kuten aina "siivotessa". Onhan se mielenkiintoista nähdä, millaisia koteja ihmisillä on, muullakin tavoin kuin menemällä syksyllä lenkille pimeään aikaan. Aika ...

Kesä ja kärpäset. Tiskipöytä on taas täynnä, tiskikonetta ei ole Jumalan ihmeestä ilmestynyt ja arviolta kymmenen banaanikärpästä uhkaa olemassaoloani. Huomaan, että kolme niistä on löytänyt tiensä viinilasiini tässä lyhyessä näppäilyajassa. Koska lasissa on unkarilaista Pinot noiria, juon proteiinipitoisen lasin sisällön tyhjäksi (vaikka tämä ei vedäkään vertoja jopa orgastiselle Vulyan Pinot noir 2009:lle, jota ei tietenkään enää saa). Tarkoituksenani oli tiskata, mutta kas kummaa, käytettyäni viimeiset viime vuoden kuivatut suppilovahverot pastakastikkeeseen ja nautittuani aterian kera viinin, päätin vielä istahtaa nauttiakseni banaanikärpästen suosiosta ja trooppisesta illasta kodissamme (sisälämpötila enää 27,3 astetta). Kesä, kärpäset ja kymmenennen blogitekstin kirjoittaminem inspiroivat minua enemmän kuin tiskivuori. Siispä asiaan. Ympärilläni pörrää yleensä tauotta joko kirppis-, viini-, matka- tai laiskottelukärpänen - parhaimmillaan tai siippani mielestä pahimmil...

Entisaikojen valistuskirjat ovat hupaisaa ja aika usein myös provosoivaa luettavaa. Aina viime vuosisadan loppuvuosikymmenille asti monet ihmisyyteen jollain tavoin liittyvät neuvonanto-opukset ovat korostaneet vahvasti perinteisiä arvoja. Sukupuoliroolit ovat yhtä selvät kuin raittiusseuran jäsenet, ja elämän valinnat määrittyvät sekä määritetään lähes poikkeuksetta genitaalialueen mukaisesti. Nyt, kun Pride-kulkue ja romanttiset häät Helsingissä ovat tuoreessa muistissa (yritimme navigoida itsemme heterohäihin läpi sateenkaarikulkueen ja ihme kyllä onnistuimme siinä jopa korkeissa koroissa – jotka tosin oli vain yhdellä eli allekirjoittaneella, mutta yksi koroilla mukulakivikadulla koikkeloiva määrää koko seurueen tahdin), on ajankohtaista esitellä kirjahyllyni ehkäpä liian vähän käytetty timantti: Morsiamen kirja. Opastusta nuorille tytöille (1946, kolmas painos): Luin teoksen pitkästä aikaa läpi toukokuun korvilla, kun olimme viettäneet omaa hääpäiväämme ensi...

Lähellä kotiamme sijaitsee pieni, aivan ihastuttava metsä. Se on kuin sadusta puineen, puroineen ja kasvustoineen. Ihmettelen joka kerta polulla tallustaessani, miten näin lähellä teitä ja asutusta voi olla tällainen rauhan tyyssija, jossa voi jopa kohdata peuran iltapalalla. Olin juoksulenkilläni vain muutaman metrin päässä peurasta, joka mussutti ahnaasti keskikesän fine dinea iltaruskossa. En yleensä pidä puhelinta mukana lenkillä (vaikka varmasti pitäisi ihan turvallisuussyistä), mutta se ei silläkään kerralla harmittanut. Oli vain ihanaa tarkkailla peuraa lähietäisyydeltä ilman jaappanilaista Nikon-ilmiötä. Lopulta, vetäytyessäni pois bongauspaikaltani, peura huomasi minut. Se katsoi minua hetken suoraan silmiin, kunnes jatkoi murkinointia kaikessa rauhassa. En siis ollut vihollinen! Tästä kokemus sai jaetun ykkössijan taannoisen mäyrän kohtaamisen kanssa. Silloin juoksin saaristossa lähellä kaislikkoa, samanlaisessa iltaruskossa kuin satumetsässä. Mäyrä lienee harvinaisin ...

Sitä kaipaan päivittäin. Nyt, kun ilmat ovat hellineet (luontoa tosin rankaisseet), olen vain istunut töiden jälkeen puutarhassa raukeana. Kuunnellut puiden lehtien kahinaa, kimalaisten surinaa, omia väsymyksestä tyhjentyneitä ajatuksiani. Myös ruohonleikkuria, oksasilppuria, nurmikkotrimmeriä, istutussuunnitelmia, grillivertailuja, halonhakkuuta. Kaikkia käytännön elämän ääniä, joita naapuripihoilta kantautuu, halusin tai en. Meillä on sentään ihmisvoimalla käyvä ruohonleikkuri, jolla uskaltaa huristella sunnuntainakin muiden lähtiessä rautakauppaan tai megamarketiin. Mitä enemmän ympärillä tohistaan, kaseerataan, pengotaan ja istutetaan, sitä enemmän passivoidun itse. Istun ja ihmettelen. Tiskivuori ja vaateläjä (okei, monikossa piilee totuus) edessäni päätän laittaa oven kiinni ja astua ulos pihalle, joka on vihdoin tyhjentynyt mökille lähtijöistä, maalareista ja ikävä kyllä myös siileistä ja pupuista. Minua melkein nolottaa. Onko tänään tosiaan se päivä, jolloin ME läh...

Selittämättömät mysteerit, aaveet, rikostarinat ja spekulaatiot ”edellisten elämien” aistimisesta ovat aina kiehtoneet minua. Rakastamani Google-haku löytää 110 miljoonaa sivua, jonka aiheena on kummituskokemus ja vain vajaat 14 miljoonaa tärppiä selvittämättömille rikoksille. Joku muukin kuin minä on siis saanut tämän tieteellisesti relevantin tilaston aikaiseksi. En silti tunnusta olevani Alibi-lehden kestotilaaja enkä edes irtonumero-ostaja, vaikka muinaista Poliisi-TV:tä tuli seurattua tiiviisti. Juontaja Raija Pelli ja havainnollistavat näyttelijänsuoritukset lienevät jo legendaarisessa asemassa Suomen tv-rikoshistoriassa.  Viimeiset kymmenen vuotta olen panostanut Beckien ja Wallanderien suurkuluttamiseen sekä kirjallisessa että audiovisuaalisessa muodossa. Siihen vielä kylkeen väpättävä kynttilä, Ristoranten pakastepizza ja poistokorin viini, niin täydellinen ilta voi alkaa. Nykyisin kynttilän korvaa takkatuli, eineksen toisinaan tasokkaampi mättö tai ihan vain ...

Tässä on isoisoäitini Aune. Kuva on otettu ehkä 1910-luvun alkupuolella, mahdollisesti kiertävän valokuvaajan toimesta. Taustalla on virttyneen näköinen kangas koristeellisen maisemasermin sijaan, jollaisia käytettiin kaupunkien valokuvausstudioissa. Aune poseeraa kuvassa ehkä puhtaimmat tai juhlavimmat vaatteet yllään yhtä vakavana pikkusiskonsa kanssa. Kuvasta voi aistia, että poseeraustilanne on ehkä tullut eteen yllättäen. Olot olivat vaatimattomat, kuten hyvin usein tuohon aikaan porvariskotien ja pappiloiden ulkopuolella. Aunen rikkautena olivat kuitenkin luonnon antimet, käsistään taitavat ja toivottavasti rakastavat vanhemmat, sekä heidän rakentamansa punainen pieni kotitalo kauniissa maisemissa Iijoen varrella. Sen kuohuvilta koskilta tulisi Aunen tuleva sulhokin vielä löytymään. Aunella oli vain yksi sisarus. Kaksi lasta perheessä oli vähän 1900-luvun alun keskimääräiseen lapsilukuun verrattuna. En kuitenkaan tiedä, oliko lapsia alun perin mahdollisesti e...