Esmeraldan eetos

Viikonloppu on hellinyt meitä entisiä villakerrastokansalaisia toden teolla. Aurinko on lämmittänyt kotimme vihdoin pysyvästi 20-asteiseksi (kunnes lukema taas syyskuussa laskee horrostasolle). Lämmityskauden päätösbileet voisi pitää vaikkapa vappuna pallogrillin antimista nauttien. Täytyyhän sitä nyt johonkin tuli sytyttää, ettei tule vieroitusoireita tästä alkukantaisesta toiminnasta. Vappua ennen olemme juhlineet lämpöä kulkemalla sisällä puolinudisteina, koska kylmään tottuneena voin sanoa, että nyt on hiki! Silti on yllättävää, miten nopeasti ihminen tottuu uusiin, lusksusmaisiin olotiloihin. On jo täysin tavanomaista kulkea kotona hihattomassa paidassa ja nukkua ilman sitä seksikästä villakerrastoa. Niin ihanan normaalia ja vapauttavaa! On myös tutkittu juttu (siinä tutkimuksessa, jota en nyt Google-haulla löydä), että parisuhteen laatu kärsii merkittävästi huonelämpötilan laskiessa alle 18 asteeseen. Ihmekös tuo, kun kaikki energia kanavoituu siihen, miten saisi pidet...

Hiljainen viikko päättyi eilen lankalauantaihin. Omat hermoni tuntuvat olevan tämän viikon jälkeen kirjaimellisesti kuin langat, jotka saattavat katketa hetkenä minä hyvänsä. On jokseenkin traagista, että juhlapyhien alusaika on kiireinen sekä töissä että usein kotonakin. Puhumattakaan itse juhlapyhistä. Lehdet pullistelevat erilaisia ruokaohjeita ja pääsiäisen menovinkkejä, joita aikataulujen orjuuttamat, mutta kyseisen ilmiön yhä uudelleen maton alle lakaisevat ihmiset kirjaavat ylös aivojen to do -listalle. Tänä vuonna saan kuitenkin itse vain levätä kotona. Meillä ei ole ainuttakaan pakollista sukukinkeriä sovittuna, sillä lähisukulaisista osa on matkoilla ja osa valitettavasti sairauden kourissa. Luulisi siis, että kotona voisi tällä kertaa todella rentoutua. Mutta ei. Naapureiden pihoilla grillataan koko sukujen voimin, möykätään kovaan ääneen ja näyttäytyipä yksi setä kevätauringossa pelkissä kalsareissa laulaen humalaansa. Nauraisin tälle kaikelle, ellen olisi jo aiem...

Tämä ei ole muistokynttilä, vaan terveellinen onnittelukynttilä ilman kakkua. Tällä viikolla tuli täyttyneeksi kokonaista yksi vuotta blogihistoriaani. Se on jo saavutus sinänsä, sillä blogien keskimääräinen aktiivisuusaika on käsittääkseni vain hieman pitkäkestoisempi. Suurin saavutus kuitenkin on se, että olen jaksanut systemaattisesti, mutta kuitenkin ainoastaan inspiraation vallassa kirjoittaa minua kiinnostavista asioista ja ilmiöistä. Olen saanut myös vakiintuneita seuraajia tietyiltä sivustoilta ja löytänyt monia loistavia blogeja tämän oman kirjoitteluni ansiosta. Turhaan pelkäsin tai pikemminkin olin ennakkoluuloinen bloggausta kohtaan. Olin aiemmin liittänyt bloggaamisen muotimaailmaan, lifestyleen ja koko elämän paljastavaan henkilöbrändäykseen, mutta en ollut kuitenkaan lopulta perehtynyt todellisuuteen. Aika tyypillinen kuvio heille, jotka ovat ennakkoluuloisia asiaa X kohtaan. Ennakkoluuloista pääsemmekin sopivasti vaaliteemaan. Näistä eriarvoisuus- ja ilmaston...

Kuinka monta kertaa havahdut miettimään, mitä kuuluu jollekin aikoja sitten tapaamallesi ihmiselle? Tai takavuosien julkkikselle, josta media ei ole hiiskunut sanaakaan vuosikausiin tai -kymmeniin? Minulle käy näin aika usein, sillä mietin paljon (liikaa) ihmiskohtaloita jo yhden päivän aikana. Varsinkin silloin, kun pitäisi tehdä jotain muuta kuin pohtia elämää toimettomana. Istun kahvikupin äärellä keittiössä ja katselen kevätpäiväntasauksen jälkeistä lumisadetta, joka on peittänyt eilen optimistisena höyrynneen pallogrillin. Jostain tyhjästä mieleeni juolahtaa takavuosien tähti Tony Montana. Mitä ihmettä? Minulla ei ole muuta kontaktia häneen kuin nimikirjoituskortti, jonka olen saanut ruotsinlaivalla pyytämättä käteeni joskus 1990-luvun alussa. Minun on pakko selvittää, mitä Tonylle kuuluu nyt. Ilta-Sanomien alle vuoden takainen juttu  Muistatko iskelmätähti Tony Montanan?  kertookin kaiken tarpeellisen. Vuodesta 1979 lähtien (Suosikin Rock-kuningas -kilpailun...

Minulla on asiaa. Kuten jokaisella meistä, jotka kirjoitamme blogia. Jännitämme lukijamääriä eli sitä, montako ihmistä asiamme kiinnostaa. Näen tässä pienen yhtäläisyyden ajankohtaiseen ilmiöön eli vaalikojujen toimintaan. Jos eduskuntavaaliehdokas sattuu värjöttelemään räntäsateisen katoksen alla ihan itse (sen sijaan, että kioski pyörii kannatusjoukkojen kahvinkeiton voimalla), tuntuu varmasti raadolliselta huomata potentiaalisten äänestäjien jonottavan ilmaisen pullakahvin eikä asian perässä. Toki jonottajalla itsellään voi olla asiaa - seisoohan kojulla ilmaista kuuntelua tarjoava kansanpsykologi. Ei kuitenkaan ihan näin. Kyllä asia nimeltä politiikka kiinnostaa suomalaisia. Ainakin aiheet, joista politiikassa väännetään, koskettavat meitä kaikkia. Harvalla ei ole mitään sanottavaa esimerkiksi vanhusten kohteluun, ilmastonmuutokseen tai yhteiskunnan eriarvoistumiseen. On kuitenkin paljon heitä, joilla ei ole voimavaroja äänestää ja/tai luottamusta poliittiseen päätöksenteo...

Tulipa tehtyä pieni puolipäiväretki lapsuuteni kaarnavenekeitaalle Naantalin Luolalanjärvelle, joka on nykyisin tunnettu etenkin lintubongarien keskuudessa. Järven rantamilla ovat käyneet vähintäänkin kääntymässä monet harvinaiset lintulajit, kuten kuparisorsa ja harjakoskelo. Mustakurkku-uikun olen luultavasti nähnyt siellä myös omin silmin. En ole lintuekspertti, joten omia havaintojani ei voi pitää kovin luotettavina. Kuitenkin järvellä asustaa kolmattakymmentä lajia lintuja kaikkien "perusvierailijoiden" lisäksi, joita voi bongailla kahdelta eri lintutornilta. Luolalanjärvi on syvyydeltään varsin matala - maksimisyvyys on reilut viisi metriä ja keskisyvyys vain 1,6 metriä. Järvessä vielä 1950-luvulla uimassa käynyt mummoni (joka oli tuolloin läheisellä sokerijuurikastehtaalla töissä) kertoi, että sieltä sai joskus paljon rapuja, mutta ajat ovat muuttuneet  teollisuuden päästöjen ja järven rehevöitymisen vaikutuksesta. Linnut kuitenkin pitävät juuri tällaisesta matala...

Otsikko on John Lennonin ja Yoko Onon kappaleen nimi vuodelta 1972. Tänään on kansainvälinen naistenpäivä , jota vietettiin  YK:n julistamana ensimmäisen kerran vuonna 1975. Pitäisikö minun huolestua, kun heräsin tähän Lennonin ravistelevaan laulantaan herätyskellon sijaan? Kappale soi päässäni, unessani. Woman is the slave of the slaves... think about it . Katsoin eilen dokumentin  Valkoinen kuningas, musta kuolema , jossa kerrotaan, miten järkyttävillä tavoilla kongolaisia riistettiin kumiorjuudessa reilut sata vuotta sitten. Jokaisen pitäisi katsoa tämä dokumentti, koska aihe on edelleen aivan liian vähän käsitelty ja kuitenkin sen tapahtumat ovat aikaansaaneet ensimmäiset laajamittaiset ihmisoikeustaistelut sekä Belgian vaurastumisen. Todennäköisesti syöt Brysselissä torttua siinä rakennuksessa, jonka rakennusrahat ovat peräisin kongolaisten vereslihasta. Tästä aiheesta lisää tulevassa postauksessa. Eilisillan dokumentti ja keskustelu naistenpäivän mahdollisesta k...