Esmeraldan eetos

Sain suosituksen lukea toimittaja Meri Eskolan esikoisteoksen kaunon saralla, joka käsittelee yksinkertaista kysymystä: äiti, rakastitko minua yhtään? Eskolan äiti teki lööppeihin päätyneen itsemurhan vuonna 1981. Helsingin kaasuräjähdyksessä tuhoutui kokonainen osa talosta, samalla lapsen oikeus äitiinsä. Kokonainen tulevaisuus. Monen ihmisen elämä. Ehdin rakastaa häntä  (WSOY 2023) on vaikuttava, paikoin vahvan alleviivaava teos tuskasta, jonka keskellä itsemurhan tehneen lapsi joutuu elämään. Jossain muistaakseni kritisoitiin tätä kirjaa liiallisesta valituksesta, elämän pitää jatkua, ynnä muuta. Jos kaunokirja on ainut tapa saada muut kuulemaan hätä, ainut tapa prosessoida ulkoisesti menestyvän ihmisen näkymätöntä surua, joka raastaa sisintä jokainen hetki, eikö ihmisellä ole oikeus tehdä niin? Julkaistavan teoksen kohdalla etenkin, jos osaa kirjoittaa, pukea tunteensa sanoiksi. Tässä teoksessa alleviivaus todella toimii. Ei ole muuta kuin kysymykset vailla vastauksia, syytöks...

Ivan heräsi hangesta ja kysyi, miten ruusut voivat. Kesti hetken havahtua todellisuuteen, jossa pommitetut ruusutarhat ovat jääneet tuhansien kilometrien päähän kuravelliksi näivettymään. Vuosikymmenten työ, sekunneissa menetetty. Ivan tökki vaimoaan Josefaa, jonka huulet sinersivät kylmyydestä. Josefa avasi silmänsä, jotka heijastivat suomalaisten lipun värit. Kyyneleistä samentuneet pupillit voivat yhtä aikaa näyttää kirkkaammilta kuin koskaan. Josefa kysyi hätääntyneenä, missä Iris on. Eikä aikaakaan, kun he huomasivat tyttärensä kadonneen. Kun Ivan ja Josefa kertovat tarinaa kehnolla englannilla heidät pelastaneen suomalaisen maatilallisen olohuoneessa, isännän vaimo ei saa itkua lakkaamaan. Ivanista tuntuu, että hänen pitäisi vaimoa lohduttaa, kun isäntä on jähmettynyt kaikkea kuultua pureksimaan. Lopulta heidän tyttärensä Aliisa pitää huolen tunnelman kevenemisestä. Tämä vetää Iriksen mukanaan niin suuren taulutelevision eteen, jollaista Ivan ei ole nähnyt edes Tanskassa työs...

Vuosi lähenee loppuaan. Jostain syystä ihmiskunta tahtoo aina tehdä tiliä menneen (vuoden) kanssa, oppimatta siitä välttämättä mitään. Ihminen, joka lukee, oppii todennäköisesti enemmän. Ainakin pohtii ja prosessoi projisoimisen sijaan. Jollei joku tiedä mitä tuo psykologien lempisana tarkoittaa, se on vaikkapa pahan olon potkimista teräskärkisillä maihareilla valittuun kohteeseen. Tänä vuonna on tullut hakattua päätä seinään. Läpikin olen ajanut, useammin vain ohittanut harmaan kiven. Se on kaikkein kannattavinta. Kunpa katujengien toivot ymmärtäisivät, että lukeminen on paras ase myös siihen kuuluisaan vee itutukseen, josta on nyt tehty tieteellinen tutkimus.  Tähän liittyy yksi tuoreimmista lukukokemuksistani, jonka valitsen Q4-lukutuloskauden parhaimmistoon Tommi Liimatan Rautanaulan (2013) lisäksi. Arttu Tuomisen Vapahtaja (2023) kannattaa etenkin tässä ajassa lukea. Vaikket lukisi dekkareita, lue tämä jo kodittomuuden kuvauksen takia. Teoksen teemat ovat vaivanneet myös min...

Katsoin loistavan elokuvan Mississipi palaa ( Mississippi Burning ). Se sai ensi-iltansa miltei päivälleen 35 vuotta sitten, vuonna 1988. Elokuvassa käsitellään tositapahtumia Yhdysvaltain rotusorron kulminaatiopisteessä. Vuonna 1964 tuomittiin myös poliiseja viharikoksista, jotka tehtiin vain ihonvärin tähden. Veri, jota vuodatettiin, on koko ihmiskunnalla yhtä punainen. Saman värinen. Elokuvan dialogi on kerrassaan vaikuttavaa, kuten myös Gene Hackmanin ja Willem Dafoen näyttelijänsuoritukset. Kaikessa koskettavuudessaan on yhtä aikaa järkyttävää, miten ajankohtainen elokuvan sanoma on. Viha vähemmistöjä, kansallisuutta ja ihonväriä kohtaan vain yltyy. Historia toistaa itseään, eikä siinä ole mitään uutta ihmiskunnan taivaan alla. Kuinka kukaan kuvittelee täällä pääsevänsä taivaaseen? Nekin uskovaiset, jotka taivaspaikkaa kiivaimmin julistavat, sortavat usein ihmisoikeuksia yhteisössään, kääntävät selkänsä eri tavoin ajatteleville, hylkäävät oman lihansa ja veren. Yhdysvalloissa mu...

Joskus päätin kirjoittaa blogijutun tunnissa. Syntyi teksti Suomen tilasta. Muistaisinpa otsikon, niin löytäisin sen suosta. Nyt aion kirjoittaa blogitekstin kännykällä, jossa on 12 prosenttia akkua jäljellä. Sitten kun se hyytyy, ladataan luuri seuraavan kerran halvan sähkön aikaan huomenna, jolloin aion mennä myös saunaan. Kärpäset ovat jo kuolleet, joten ne eivät voi pörrätä ympärilläni. En usko, että habitukseni myöskään erottuu puberteettihiestä, jota olen nuuhkinut pitkin syksyä. Kunhan nyt koronalta välttyisi ainakin ennen joulua. Tuli tuossa kuvattua neljän ruuhkaa. En ole ehkä maininnut aiemmassa ärsyttävät sanat -julkaisussani, että pop upin lisäksi minua ärsyttää myös termi ruuhkavuodet. Ruuhkaahan tämä koko elämä on. Aina joku haluaa jotain ja jollei halua, vaatii. Minä en anna, ellei huvita. Neuvottelen lisäaikaa tai lamaannun muumioksi. Juuri päätin, että karsin loppuvuodesta yhden työn pois, en jaksa. Käytän tuon ajan ja rahanmenetyksen sohvalla lojuiluun normaalilla hin...

Tunnen keuhkoissani painon. Olen yskinyt sitkeää limaa sisuksistani jo toistamiseen tänä syksynä, mutta vasta nyt rintaan on pesiytynyt raskas ahdistus. Päätinhän sairausvuoteessa katsoa vihdoin välttelemäni Politiikka-Suomen seitsemännen jakson  Ikuinen lama . Tiesin, että suomalaisen politiikan ja yhteiskunnallisen kehityksen draaman kaarta mustaava jakso painaisi myös mielen matalaksi. En silti osannut odottaa, mitä tekee jo tunnin mittainen dokumentti alkuperäisellä kuva-aineistollaan. Leipäjonot uudelleen silmien edessä, tuntemattomien nuorten hakkaaminen teräskärkisillä maihareilla, vihatun Viinasen joulushoppailun veitsenterävä loppukaneetti, kaikkensa menettäneen perheenisän silhuetti ulosmitatussa kiinteistössä, jonka huoneessa on jäljellä enää toivottomuuden sinetöivä avioerohakemus.  Tämän saman painon rinnassa koin silloin, seuratessani vierestä yhteiskunnan murentumista, jakautumista voittajiin ja häviäjiin. Nyt digitalisaatio jatkaa siitä mihin lama jäi (tätä Noo...

Kun on riittävän pitkään toiminut flipperipallona kolmen työn ristipaineessa, alkaa silti tai juuri siksi tuntea jossain kohtaa tarvetta kirjoittaa blogiin. Päässä on lähinnä mustaa puuroa, joten intuitiivinen kirjoittaminen toimii parhaiten. Aloitin sen kolumnilla, varmasti väärä järjestys vailla suodatinta. Jatkan blogilla  jäsentelemättömämmin - ja ah, vailla merkkirajoitusta.  Pelastukoon ken voi syntyi otsikoksi tiedostamattomista syistä (ei nyt kovin pitkälle päästy pelastusveneestä ). Muistan lukeneeni lausahduksen Aku Ankasta jo hyvin nuorena. Olisivatko Tupu, Hupu ja Lupu olleet pulassa? Toisaalta kommentti kuulostaa eniten Aku Ankalta, yhteiskuntamme antisankarilta. Margariinitehtaan epäonninen työntekijä on voittanut inhimillisyydellään joka vuosikymmen lukijoiden sydämet. Siihen harva yritysjohtaja pystyy.  Kupittaan juna-aseman betoniseinä kuvastaa hyvin kirjailijoiden työtilanteen näkymiä. Kuva on toisellakin tavalla ajankohtainen. Vain päivä työkeikkani pä...

Aiemmin kirjoitin blogiin julkaisun  Onko Suomi luokkayhteiskunta?  Siinä dadalyseerasin Katriina Järvisen ja Laura Kolben ansiokasta teosta Luokkaretkellä hyvinvointiyhteiskunnassa (Kirjapaja 2007) omia havaintojani vasten peilaten. Saman kirjoittajaparin teos Sopivia ja sopimattomia - Lempi, luokka ja parisuhde (Kirjapaja 2019) jatkaa samalla linjalla. Jopa niin samalla, että huomaan jonkin verran toistoa sisällössä. Samat havainnot myös koskevat tämän teoksen antia kuin aiemman: erityisesti Järvinen on loistava kirjoittaja, jolta lukee mitä tahansa hetkessä imaisten. Edes oman napanöyhdän kääntely ei tunnu niin kiusalliselta kuin se voisi, vain luontevalta tämän teoksen aihetta koskien.  Onkin aika vaikea analysoida parisuhteisiin keskittyvää teosta avaamatta samalla omia "valintojaan". Siksi mietin hetken, haluanko edes tästä teoksesta kirjoittaa. Kuitenkin pidän aihetta niin tärkeänä, kuten teoksen kirjoittajatkin, että haluan aihetta blogissani käsitellä. Järvise...