Pelastukoon ken voi

Kun on riittävän pitkään toiminut flipperipallona kolmen työn ristipaineessa, alkaa silti tai juuri siksi tuntea jossain kohtaa tarvetta kirjoittaa blogiin. Päässä on lähinnä mustaa puuroa, joten intuitiivinen kirjoittaminen toimii parhaiten. Aloitin sen kolumnilla, varmasti väärä järjestys vailla suodatinta. Jatkan blogilla  jäsentelemättömämmin - ja ah, vailla merkkirajoitusta. 

Pelastukoon ken voi syntyi otsikoksi tiedostamattomista syistä (ei nyt kovin pitkälle päästy pelastusveneestä). Muistan lukeneeni lausahduksen Aku Ankasta jo hyvin nuorena. Olisivatko Tupu, Hupu ja Lupu olleet pulassa? Toisaalta kommentti kuulostaa eniten Aku Ankalta, yhteiskuntamme antisankarilta. Margariinitehtaan epäonninen työntekijä on voittanut inhimillisyydellään joka vuosikymmen lukijoiden sydämet. Siihen harva yritysjohtaja pystyy. 


Kupittaan juna-aseman betoniseinä kuvastaa hyvin kirjailijoiden työtilanteen näkymiä. Kuva on toisellakin tavalla ajankohtainen. Vain päivä työkeikkani päätepysäkiltä poistumisen jälkeen lehdessä oli lööppi, kuinka junan asiakas soitti hätänumeroon päästäkseen pois Kupittaalta. Tämä on toki ymmärrettävää, mutta seuraavaa ei voi ymmärtää: kyse oli hissin rikkoutumisesta, eikä pyörätuolilla matkustavaa asiakasta saatu muilla keinoin pois asemalta kuin pelastuslaitoksen avulla. 


Viime aikoina lukeminen on ollut paljon tapetilla. Sen inflaatio on myös valikoitunut töissä aiheisiin, joita on sitten lähdetty tavalla tai toisella edistämään. Mietin, mitä olisi oma elämäni ilman Aku Ankkaa. Olisiko minulla edes lapsuutta? Akua luettiin minulle kuva-analyysin avulla ennen kuin opin lukemaan. Muistan nauraneeni Akun pyrstöön tarttunutta maalipalettia, herra Ankan leikkiessä jonkin sortin renoiria. Taiteellisissa pyrkimyksissäni samaistun edelleen Akuun. 

Opin lopulta lukemaan sanomalehdestä alle kouluikäisenä. Muistan yhä riemun, kun ymmärsin Turun Sanomien otsikon. Se ei ollut Olof Palmen murha tai muukaan ikimuistoinen otanta menneisyydestä, sillä olen unohtanut sisällön. Mutta muistan miltä tuntui ymmärtää esikoulussa enemmän kuin muut. 

Edelleen lukutaito on valtaa. Jollet ymmärrä lukemaasi, kuinka voit hallita elämääsi? Lukutaidon heikkenemisestä niin määrällisesti kuin laadullisesti on syytä huolestua vakavasti viimeistään nyt.

Kaukana ovat ne ajat, jolloin yliopistolla valitettiin tenttivastausten huonoista käsialoista. Nykyisin kirjoitetaan kaikki koneella, ja luettavaa on kuulemma liikaa. Yksikin lyhyt artikkeli peruskoulun tunnilla voi olla liikaa somen pikselöittämien aivojen keskittymiskyvylle. Se ei ole ihme etenkään, jos vanhemmat eivät koskaan lue muuta kuin kännykkää. Homo digitalis on jo menettänyt ryhtinsä, mutta aivosolujen rappiota on vaikea huomata ennen kuin niitä ei enää ole. 


Sain muutaman aivosolun takaisin syysloman ainoana vapaapäivänä Karunassa. Luonnossa haahuilua olisi kiva lisätä vastapainoksi pikselöitymiselle, jos vain olisi aikaa. Sentään poljen edelleen kaikki työmatkat, jos suinkin mahdollista.  


Kyllä keskittyminen on itsellenikin paljon vaikeampaa kuin joskus. Mutta pidän syynä ennemmin palautumattomuutta. Tosiasia on, että multitaskasin itseni kanveesiin yli kaksi vuotta sitten. Huomaan yhä kuormittuvani hyvin nopeasti, jos joudun tekemään monta asiaa yhtä aikaa. Olenkin todennut, että mikään muu työ ei enää sovi minulle kuin päätoiminen kirjailijuus sugardaddylla höystettynä. Juuri tätä pohtiessani isäni ilmoitti viestitse ravintolaillallisesta lisäyksellä pappa betalar. Pitääkö vihdoin uskoa kohtaloon?

Paljon eivät vitsit naurata kirjallisuudesta kolehtia keräävien keskuudessa. Jos sattuu olemaan se kirjailija, joka saa haaviinsa keskimääräisen 1713 euron vuositulon kirjamyynneistä, täytyy olla jokin toinenkin tulonlähde. Yleensä monta. Marjatta tästä aiheesta juuri kirjoittikin osuvasti blogissaan. Jollei ole perintöä tai apurahaa, hyvästä mielikuvituksesta voi olla hyötyä. 

Nuorempana minua on luultu maksulliseksi naiseksi jopa kahteen otteeseen. Toinen tilanne tapahtui Hamburger Börsin baaritiskillä, olihan minulla vastikään Liettuasta ostetut korolliset saappaat. Minua luultiin opiskelutuloja etsiväksi escortiksi, odotinhan drinkkiä todella erehdyttävästi baaritiskillä. Sen sijaan porilaisessa diskossa hintaa kysymään tullut vanhapoika saa anteeksi jo porilaisuutensa tähden. 

Kirjailijoiden surkea toimeentulo on palauttanut mieleeni nämä hämmentävät kokemukset. Ei huolta, en edes harkitse. Mutta mietin, miten järkyttävän moni joutuu turvautumaan maailman vanhimpaan ammattiin edes hetkellisesti, jollei mistään saa rahaa. Suomalainen sosiaaliturva on monissa muissa maissa täysin utopistinen kuvitelma. 

Sielunsa voi kuitenkin kirjailijakin myydä monin tavoin. Pitäisi olla kaupallista ja mukavaa somessa, (tästäkin kirjoitin aiemmin), pitäisi olla jotain muuta kuin itse langat käsissään pitävä auteur. Eipä heitä elokuva-alallakaan enää monia ole. Jörkan kuoleman myötä Suomeen ei jäänyt ketään. Maailmalla ehkä enää Woody Allen saa aina tehdä mitä haluaa - siitä huolimatta, että elokuvat toistavat itseään. Aina löytyy katsojia, aivan kuin tietyn nimisille kirjailijoille lukijoita. 


Syksyn parhaita lukukokemuksia. Jos pelkäät Kingin olevan kauhua, lue tämä!


Mennään siis vihdoin lohdullisempiin aiheisiin. Olen vihdoin menettänyt King-neitsyyteni. Tartuin  Stephen Kingin teokseen Billy Summers, joka ei edusta millään mittarilla kauhua vaan taidokasta ja koskettavaakin draamaa ripauksella jännitystä. Ymmärrän nyt todella, mihin Kingin maine perustuu. Hän on loistava kirjoittaja, täysin pakottamaton. Ehkä Billy Summers on ainakin kannen mukaan yksi viime vuosien parhaista teoksista, mutta yhtä kaikki King saa aina kirjoittaa mitä haluaa. Hänen maineensa on sitä luokkaa, ettei hänen tarvitse monien suomalaisten kirjailijoiden tavoin pyydellä anteeksi olemassaoloaan. 

Kirjailija pääsee kukoistamaan vasta, kun voi keskittyä täysillä työhönsä. Ehkä yksi päivä tölkkipyramidin latomista viikossa voisi toimia hyvänä vastapainona tai jopa inspiraationa parhaiden hahmojen luomiseen. Kingin luoman kirjailija-palkkamurhaajan Billy Summersin ajatuksia vapaasti lainaten totuus on aina tarua väkevämpää. Jopa palkkamurhaajaan voi samaistua, kun tarina on samaistuttava. (Kirjoitan tätä naapurin led-poron ilmestymistä pimeyteen odotellen, sitä ennakoi sähköllä toimiva kiukkuinen kurpitsalyhty)

Enää en voi pelastautua jäätelöveneiden avulla, sillä ne on syöty pois jo aikapäiviä sitten. Myös kaikki muut sokeripitoiset herkut kaapeista vaivaamasta mieltä. Taidan vain olla hetken onnellinen tänä ainoana vapaapäivänä viikossa. Minulla on kuitenkin silpputyö sekä vähän apurahaa ja aivosoluja jäljellä. Kirjailijathan ovat kärsijöitä, mikäli Instagramissa teettämäni gallupin tulos pitää paikkansa. Loput äänestivät etuoikeutettua, vallankäyttäjää ja uhria. Kirjailija on tietysti näitä kaikkia, mutta minua kiinnosti totuuden totuus. Koska kirjailijaidentiteetti on aina kärsimykseen ja 1800-luvun melankoliseen taiteilijaprofiiliin liitettävä, lienee vain lohdullista, että palkka on edes vajaa kaksi tonnia vuodessa. Sillähän keittää jo monta pussillista sipulikeittoa. 

Parasta toki on kirjoittaa tämä juttu vailla ensimmäistäkään valmista kirjaa. Mutta saada apuraha ilman sitä antaa toivoa, kuten myös erään sanotaanko nyt vaikka mentorin kannustavat viestit juuri silloin, kun olen heittämässä hanskoja naulaan. Ilman sisukkuutta ei yksikään kirja tulisi kirjoitettua. 

On sääli, ettei tuota ominaisuutta ole enää niillä lukijoilla, jotka haluavat kertakäyttöviihteen heti silmien eteen rävähdettäväksi. Itse en muista ainuttakaan klippiä somesta, mutta muistan ne kirjat, jotka jättivät lähtemättömän jäljen. Kaikki merkittävimmät elämykset kulttuurin parissa liittyvät painettuun kirjaan, teatteriin, elokuvaan, musiikkiin. Näiden alojen ihmisiä yhdistää surkea palkka ja heikosti nautittu poliittinen arvostus. 

Apurahoja ei taida heruta enempää PS-johtoisessa hallituksessa. Mutta pitäkäämme me kansalaiset huolta siitä, että luemme kirjoja. Jollei ole varaa ostaa, voi lainata kirjastosta. Käytetään kulttuuria, tuota ensimmäistä asiaa, joka maanviljelyn ympärille rakentui. Se on olemassaolomme peruskivi, paleoliittinen Venus. Ja mehän tiedämme, ettei sikiäminen pyhästä hengestä ole oikeasti mahdollista. 

Arvostus on yhtä kuin rahassa maksettu palkka. Fakta, jota on turha väistellä. 



Kommentit

  1. No nyt on Billy Summers luettu! Viikonloppuna puimme sitä sitten lukupiirissä. En ole ikinä aiemmin Kingiä lukenut enkä välttämättä tule enää lukemaankaan, mutta kyllähän tämä sujuvasti meni. Lopussa alkoi olla jo liikaa kostomeininkiä, alussa minulla säilyi jännitys paremmin. Lisäksi Alicen hahmo vähän vaivasi mieltä – onko tämä nyt ihan uskottavaa? Mutta mutta, mitäpä sitä ei jännitysviihteen nimissä tekisi, oli varmaan King miettinyt ja pisteet hänelle todellakin juonen vetävyydestä! Aika paksu kirja on kyseessä, mutta olihan se ihan pakko lukea loppuun.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Jee, kiitos palautteesta! Minusta jopa Alice tuntui uskottavalta hahmolta juurettomana Tukholman syndroomasta kärsivänä seuralaisena. Vetävä juoni tosiaan joka tapauksessa. Itse innostuin tämän pohjalta lukemaan muutakin Kingiltä, mutta toistaiseksi tämä on ainut luettu. Tämä on ollut tämän syksyn paras lukukokemus minulle :D

      Poista

Lähetä kommentti

Arvostan kommenttiasi!

Tämän blogin suosituimmat tekstit

Kriikunalikööri - helppo herkku kärsiväll(isell)e

Mystinen metsänpeitto - unohtumaton kokemus

Tarot - itsesi peili

Miten taiteen hinta määritellään? Mitä sinä maksaisit taiteesta?

Kiipeily- ja seikkailupäiväkirja osa 568: Muikunvuori

Kirppistelyä - ehkä ostin, ehkä en!