Yksin kotona (ilman kyseistä elokuvaa), skool!

Elämän balanssi, mikäli sellaista edes on, on haastellisen saavutettavuutensa lisäksi ärsyttävän lyhytkestoinen ilmiö. Tänään on kuitenkin se hetki, jolloin tuntuu, että kaikki on letkeän maagisessa tasapainossa. Ehkä tämä tunne johtuu osittain siitä, että kirjoitan tätä tekstiä hienovaraisen, mutta ronskin samppanjan voimalla. Erinomaisen 0,375 litraisen Drappier Rose de Saigneen (anteeksi, en löydä luuristani juuri nyt oikeaoppisia heittomerkkejä) kuplivalla juhlafiiliksellä. 




Tänään on todella syytä juhlaan, sillä saan viettää viikonlopun omassa ylhäisessä yksinäisyydessäni. Saan valita kanavan, sen kuivimman historiadokumentin, syödä löytämäni suklaahipun itse ja nauttia luovasta hiljaisuudesta ympärilläni miljoonan kynttilän ympäröimänä. 

Tosin naapurin teinipoika on täyttänyt 15 vuotta, joten voitte arvella ulkoa kantautuvan pärinän lähteen. Se ei kuitenkaan horjuta mielenrauhaani. Olen syönyt hyvän, jälleen turmiollisen chorizopitoisen aterian, nauttinut hyviä juomia (sillä olihan minun pakko testata muitakin ruoka-juomayhdistelmiä kuin ainoastaan chorizo ja samppanja) ja pukeutunut Mikki-yöpaitaan kello 19.30. Kohta painan play-nappulaa. Dvd-masiinan sisällä on taattua laatua. Olen katsonut Beckit läpi viimeksi monta vuotta sitten uusimpia lukuun ottamatta, joten enää en muista kaikkia ensimmäisten jaksojen murhaajia. Jälkiruoaksi on yhä rosesamppanjaa, brietä ja kriikunahilloa. Jos maan päällä on taivas, olen siellä nyt. 

Kun olin taapero, tarhatädit olivat huolissaan erakkomaisesta luonteestani. He ihmettelivät, miksen hakeutunut muiden lasten seuraan, vaan viihdyin pitkiäkin aikoja yksin. Halusin piirrellä ja ihmetellä kevään ensimmäisiä leskenlehtiä ilman häiriötekijöitä. Vanhemmilleni ehdotettiin käyntiä kanssani lastenpsykiatrilla. Sitä päivää ei onneksi ollut näköpiirissä. 

Kun olin ensin elänyt vuosia yksin, yhtäkkiä alkanut symbioosi olikin yllättäen tervetullut muutos elämään. Kaksi taiteellista ihmistä saman katon alla on rikkaus, mutta yllättäen syttyvä tarve purkaa luovaa energiaa voi joskus myös tukahduttaa jompaa kumpaa. Minä olen se osapuoli, joka en yleensä ole koskaan kotona yksin. Yhteiselomme aikana esimerkiksi maalausharrastukseni on kokenut radikaalin inflaation. Tarvitsen häiriöttömän tilan ja paikan voidakseni keskittyä. Usein myös tarvitsen pitkäkestoisempaa yksinoloa, että pensseli tai kynä alkavat toimia niin kuin minun mielestäni pitäisi. Kuitenkaan en mistään hinnasta valitsisi mieluummin taiteellisuuden toteuttamista täysin yksin. 

Yhteisymmärrys, välitön palaute ja keskustelu solmukohdista saa usein solmut aukeamaan. Kahdesta pienestä tarinasta voi syntyä yksi suuri epookki. Esimerkiksi juuri alkuperäiset Beckit ovat pariskunnan, kahden luovan ihmisen energioiden yhteenhitsautunut taidonnäyte. Olemme usein miettineet, pitäisikö meidänkin kirjoittaa yhdessä jotain, vai seuraisiko siitä vain kolmas maailmansota. Ehkä jonain päivänä war is over, jos vain haluamme niin. 

Olen seurallinen ja kaikesta huvia löytävä ihminen, mutta erakko sisälläni kaipaa yksinoloa. Nyt, kun edellisestä erakkohetkestä on jo aikaa, olo tässä kotisohvalla on aika euforinen. 

Kokkasin kerrankin ohjeen avulla. K-ruoka-lehdessä on usein hyviä reseptejä. Halusin tehdä helpon ja nopean illallisen itselleni työviikon päätteeksi. Kahvihuoneen pöydällä lojuneesta lehdestä löysin tämän ohjeen:

https://www.k-ruoka.fi/reseptit/lammin-chorizo-omenasalaatti

Muokkasin ohjetta sen verran, että vaihdoin pähkinöiksi saksanpähkinät ja lisäsin joukkoon pihalta tuoretta rosmariinia ja timjamia. Pirkan chorizo oli hyvää, mutta kyllä oma sydämeni sykkii yhä eniten Lidlin mausteisemmalle makkaralle. Lämpimän chorizosalaatin kokonaisuus oli kuitenkin erittäin herkullinen. Olin varma, että yhdistelmä olisi täydellinen kypsän, hieman briossisen ja hyvällä tavalla käymishiivaisen rosesamppanjan kanssa. Yhdistelmä olikin hyvä, muttei täydellinen. Ehkä olisi pitänyt valita autenttisesti espanjalainen cava? Noh, sellaista ei löytynyt arkistoistani, joten avasin ruoanlaittoon varatun Faustino-minipullon (Riojan perushyvä punkku) ja löysin vanhat Ferreira 10:n jämät (valkoinen portviini, kylläkin väriltään meripihkankeltainen). Riojan punaviini toimi, mutta viinin sinänsä pehmeät tanniinit korostivat annoksessa omenankotamaista aromia. Ehkä joku voisi pitääkin siitä. Perusvarma, mutta ehkä kepeään olotilaani nähden liian tuhti yhdistelmä. Paras yllättäjä, joka ei ollut kuitenkaan oikeasti yllätys, oli Ferreira 10. Todella upea yhdistelmä makumaailmaltaan. Etenkin saksanpähkinän ja portviinin yhdistelmä oli huikea. Mutta hieman liian makea juoma omenaisellekin annokselle. Veikkaan, että puolikuiva Krohn Lagrima White Port olisi täydellinen tälle annokselle. Tai puolikuiva sherry tai madeira. Omenat ovat juomalle haastava lisä annoksessa. 




Ai niin, minähän ostin tätä ruokaa ajatellen uuden bretagnelaisen erikoiseräsiiderin nimeltä Aval... Onneksi ruokaa on vielä lisää. Ai niin, mutta täytyy jaksaa vielä jälkiruokabrie. Elämä on täynnä vaikeita valintoja. Ehkäpä pieni maistiainen lisää chorizosalaattia, pieni briensiivu, ja molempien kanssa vielä siideriä ja samppanjaa. Pahoittelen, tätä tekstiä ei ehkä jaksa lukea kuin toinen viini- ja ruokaholisti. 

Nostan maljan nyt itselleni, sillä minäkeskeisyys on muotia. Nostan maljan yhteisölliselle yksinäisyydelle, jonka keskeltä kirjoitan sanoja, lauseita ja tarinoita. Nostan maljan sille olemassaolon pakahduttavalle riemulle, joka pitkin elämääni on sanellut tieni suunnan. Kun kaikki on tässä ja nyt, tasapainossaan täyttymys, on hyvä syy juoda samppanjaa ja painaa play. Hyvät ihmiset, juokaa samppanjaa ja painakaa play - ennen kuin se on liian myöhäistä! 




Kommentit

Tämän blogin suosituimmat tekstit

Hautausmaiden hiljainen lumo

Luurangot kaapista

Kulinaristin Gdansk

Ihmisen lyhyt historia lyhyesti