Rampa puutarhuri

Tämä voisi olla elokuvan tai kirjan nimi, mutta kyseessä olen minä. Tämä postaus voikin olla kuin kohtaus elokuvasta, sillä elän (taas kerran) laina-ajalla muutaman päivän takaisen onnettomuuden jälkeen. Näpytän tätä tekstiä pääosin vasemmalla kädellä, jonka sormien säikeet ovat jo rasittuneet ylenmääräisestä rikkaruohojen poiminnasta ja kaikesta siitä toiminnasta, jota keksin kyllästyttyäni makaamaan sängyssä. Mikä tunne onkaan pystyä nousemaan sieltä!

Ennen sanoin migreenissä, että tuntuu, kuin olisi jäänyt jyrän alle. Mutta nyt tiedän, miltä se oikeasti tuntuu! Sanonpahan vain, että pyöräilijä ja jalankulkija jää aina kakkoseksi asfalttiviidakon petojen kynsissä.


Ei minun pyöräni eikä puutarhani, vaikka kävinkin lomalla tämän aution tilan pihalla etsimässä villiyrttejä. 

En voinut kuvitellakaan ohittaessani pyörällä pari viattoman näköistä parkissa laiduntavaa peltilehmää, että toisen sisällä on ihminen, joka ei katso kadulle avatessaan autonsa oven. Minä siis paiskauduin kunnon vauhdissa pyörälläni kohti tuota avattua turmion ovea ja kimposin siitä välittömästi keskelle autotietä suoraan liikkuvan auton eteen, jonka kuljettaja oli onneksi heränneempi kuin oven avaaja. Äkkijarrutuksen ja onnensekunnin ansiosta selviydyin onnettomuudesta ilman teho-osastoa tai arkkua.

Tästä äärimmäisen kiitollisena ihmettelen, miten nopeasti ihminen unohtaa lähimenneisyyden ja kiukuttelee yksin kantositeelleen tai hyvää tarkoittavalle puolisolleen, joka vastaa nyt kodin ruoka-,  pyykki- ja tiskihuollosta. En juuri koskaan valita pahimmissakaan migreenituskissa, joten tajusin tämän nykyvalituksen johtuvan siitä, että tilaani en aiheuttanut minä itse eikä sitä aiheuttanut lopulta edes sattuma, vaan toisen ihmisen äärimmäinen ajattelemattomuus liikenteessä

Jokainen autokoulun käynyt tietää, että autosta ei nousta katsomatta sivupeiliin tai edes ikkunaan päin. Ei ole myöskään mikään selitys, että kuljettaja itsekin aina yrittää varoa, ettei näin kävisi - ja siinä samalla esittelee omia täriseviä käsiään sen sijaan, että olisi auttanut minut maasta ylös. Ymmärrän kyllä, että kuljettaja oli siinä kohtaa pahemmassa shokissa kuin minä itse - minulle tuo tila iski vasta tilanteen jälkeen. On inhimillistä, että tarkkaavaisuus voi olla alentunut eri syistä, mutta voi apua, silloin ei saa lähteä liikenteeseen. Kuinka monet ylistressaantuneet ajavat päin punaisia joka päivä, eivätkä huomaa suojatielle astunutta jalankulkijaa. Samaan aikaan soimasin hetken itseäni: miksen huomannut ajoissa? Ja miten minulla voi käydä tällainen tuuri, vieläpä toisena työpäivänä lomaltapaluun jälkeen?

Tajusin nopeasti, että oman itsen syyttely on aivan turhaa. En olisi itse voinut mitenkään huomata naista auton sisältä, sillä hän oli samaan aikaan, avatessaan oven, kyyristynyt hansikaslokeron suuntaan. Luulin ohittavani tyhjän, parkeeratun auton. Toiseksi, minkään asian syyttely tai voivottelu on turhaa. Elämä on sarja tapahtumia, joidenkin mielestä ennaltamäärättyjä tai ennaltamääräämättömiä kohtauksia, jotka johtavat seuraaviin. "Pyöräily on vaarallista", olen kuullut jo monen suusta. Itse olen kuitenkin enemmän sitä mieltä, että ihminen on vaarallinen. Kaikkialla, missä kuljemme, ei ole menopelillä lopulta väliä vaan sillä, kuka sitä ohjaa ja kenet hän kohtaa.

Nyt vain toivon, että jo liikkuvan olkapään rutina lupaa hyvää, vähän kuin mustan rintakehän värjäytyminen keltaiseksi. Kunhan välttäisin leikkauspöydän ja pystyisin suht nopeasti palaamaan normaalin liikkumisen pariin. Ainakin jalkapöytä kestää jo hyvin astumista eikä turpoa meloniksi, kuten ensimmäisenä iltana. On erikoinen asia, ehkäpä adrenaliinista johtuva, että heti onnettomuuden jälkeen mikään paikka ei varsinaisesti sattunut. Jouduin kunnon lihamyllyyn vasta mennessäni nukkumaan, vaikka kipulääke tuota kokemusta ilahduttavasti lievensikin.

Leikkaukselta eivät kuitenkaan ole välttyneet pihamme horsmat, oksat ja ruusut. Eilen pystyin jo olemaan ulkona pystyssä, joten hyötykäytin aurinkoisen ajan laittamalla lierihatun ylle ja tarttumalla vaaleanpunaisiin oksasaksiin. Etsin pihalta kaikkea vasemmalla kädellä leikattavaa, kuten kuivuneita ruusunmarjoja ja ylipitkiä syreeninoksia. Alan vihdoin ymmärtää, miksi monet tylsistyneet eläkeläiset tai koronakaranteenatut keksivät tikusta asiaa. Tikulla todella on asiaa!

Pihamme ei ole koskaan ollut näin huoliteltu kuin nyt, mutta se johtuu kyllä aiemmasta lomastani. Ehdin juuri saada verannankin puolivalmiiksi sekä ajettua nurmikon perinteisellä käsikäyttöisellä "nurmimankelilla". On aika ihana tunne, ettei ole mitään muuta tekemistä kuin odotella yrttien, kesäkurpitsan ja hopeasipulin kasvua. Toivottavasti edes jokin niistä tuottaa satoa. Viime vuonna kokeilin tomaattia, joka ammensi meille jopa yhden vihreän tomaatin. Vaikka piha on aurinkoinen, sen pitäisi olla myös vähätuulinen tällaisille lajeille. Mikäli tämä kesä ei tuota tulosta, täytyy tyytyä jatkossakin pelargonioihin.

Sen pituinen se oli tämä "elokuva". Ei ollut sentään dramaattista päätöstä. Jos kaipaat parempaa elokuvaa ja tehokkaampaa lopetusta, valitse Ramman puutarhurin sijaan Uskollinen puutarhuri. Se, Manhattan ja Cinema Paradiso kuuluvat tämän kuun parhaisiin elokuvakokemuksiin. Minulla on vieläkin silmät turvoksissa itkemisestä Cinema Paradison ehkä yhden kaikkien aikojen upeimman loppukohtauksen jälkeen. Sen rinnalla shokki-itku onnettomuuden jälkeen oli pientä!

Toivon kuitenkin että seuraava kuukausi sisältää hieman vähemmän henkilökohtaista draamaa ja vielä enemmän tv:stä esitettyä laatudraamaa.

Kommentit

  1. Kamala juttu :( Onneksi ei käynyt pahemmin, ja toivottavasti toivut nopeasti.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos, toivotaan parasta! Jatkossa olen kyllä entistäkin varovaisempi liikenteessä.

      Poista

Lähetä kommentti

Arvostan kommenttiasi!

Tämän blogin suosituimmat tekstit

Nokkospesto ja nokkospasta, sesongin makunautinnot!

Kiipeily- ja seikkailupäiväkirja osa 568: Muikunvuori

Kuusi viikkoa koronaa, loppuelämä sairautta

Mystinen metsänpeitto - unohtumaton kokemus

Laimean kirppiskauden mahtilöydöt

Korona-arjen rahansäästövinkit