Elämäni biisit

Korona-ankeuden keskellä lienee oikea hetki julkaista jotain kepeää. Mikäpä olisi parempaa todellisuuspakoa kuin töllö ja musiikki - etenkin, kun nämä kaksi ihmeparantajaa isketään samaan pakettiin! 

TV-sarjat, joita tällä hetkellä seuraamme, ovat enemmän tai vähemmän noloja, mutta lauantai-illan Elämäni Biisi -ohjelmaa ei voi laittaa tähän kategoriaan. Tässä kirjoituksessa osallistun omakohtaiseen elämäni biisi -kappalearvuutteluun, mutta mennään ensin tuikitärkeisiin taustatietoihin.

Ehkä hyvin moni lukijakin on nähnyt ainakin pätkän ohjelmasta, mutta kerrataan silti: tarkoitus on, että viisi vaihtuvaa vierasta arvuuttelee toistensa elämän biisejä ehkä Suomen hauskimman naisen Katja Ståhlin johdolla (oikeasti, Katjan tilannekomiikka on iso syy seurata sarjaa). Kappaleet esittävät neljä kovaa artistia (Pepe Willberg, Diandra, Irina ja Jarkko Ahola) kukin vuorollaan tai eri kokoonpanoissa. Musiikkiesitykset ovat lähes poikkeuksetta järisyttäviä, kuten Aholan veto Queeniin Who Wants to Live Foreverista ja Pepe Willbergin tulkitsema Tehosekoitin-klassikko Hetken tie on kevyt. Juuri tällaista ohjelmaa kaipaa lauantaina töiden jälkeen, kun alan kuitenkin aina kuorsata sohvalla pidemmän elokuvan puolessa välissä.

Viime ja edellislauantaina pysyttelin hereillä jollain ihmeen konstilla. Ehkä musiikin taialla? Aloimmekin pohtia mieheni kanssa, mitkä ovat omat elämämme biisit intuitiivisesti ajateltuina. Ne voivat todellakin olla jotain aivan muuta kuin oma yleinen musiikkimaku. Elämän biisit nivoutuvat vahvasti yhteen hetkeen ja muistoon, joka on voinut määrittää jopa koko elämän kulun. Tai olla vain selittämätön menneisyyden kaiku, joka on jäänyt korvamatona soimaan päähän. Omat elämäni biisit tulevat tässä, monikossa, sillä yksi kappale olisi aivan liian vähän. Jos olisi ihan pakko valita, niin valitaan ensimmäinen:

A Day in the Life - Beatles

Kuulin tämän kappaleen ensimmäisen kerran jo lapsena, jolloin se iski välittömästi tajuntaani. Kuten varmasti myös 1960-luvun yleisön, olihan tämä jotain aivan muuta kuin mihin Beatlesin kohdalla oltiin totuttu. Psykedeelinen kokeilu, joka muuntautui taideteokseksi. Nähtyäni 1990-luvulla esitetyn Beatles Anthology -sarjan tv:stä ja tämän kappaleen tekoon liittyvän kuva-aineiston, aloin harjoitella sen soittamista pianolla. Onneksi asuimme omakotitalossa...

Ei tämä silti tähän lopu. Ollessani 17- tai 18-vuotias, olin ystäväni mökillä. Ystävä oli kesätöissä mökin lähellä, ja hänen oli pakko tehdä vuoro juuri kyseisenä päivänä. Jäin yksin siksi aikaa yksin mökkiin keittämään sydäntä ystäväni koiralle. Kyllä, keittämään sydäntä! En unohda ikinä tuota järkyttävää lemua, joka levisi keitinvedestä koko mökkiin. Samaan aikaan päässäni soi A Day in the Life, totisesti.

Illalla mökille tuli ystäväni kavereita, joista osaa en ollut ennen tavannut. Myös ystäväni saapui töistä mökille siis! Yhdellä pojalla oli mukanaan oikein kuulkaas cd-soitin. Hän laittoi sen sisuksiin Beatlesin cd:n muiden lähtiessä lämmittämään saunaa. Kaiuttimista räjähti soimaan A Day in the Life istuessani pihapöydän äärellä kahden tuon pojan kanssa, joka kiehtoi minua näin jälkikäteen ajateltuna ehkä eniten siksi, että hän valitsi juuri tuon kappaleen. Hän kertoi innoissaan sen merkityksestä itselleen - kohtalo! Minä näin edessäni vain suudelman, jota ei tapahtunut, sillä poikaa kiinnosti eniten musiikki.

Kuva: Rolling Stone -lehti

Tämä muisto kuvastaa täydellisesti sitä, millaista on elää epävarmaa nuoruutta haaveillen rakkaudesta ja jostain muodottomasta, jota voi kutsua tavoittamisen tarpeeksi. Kun halusi olla osa jotain suurempaa ja konkreettista, ja parhaan väylän siihen tarjosi ihmissuhteiden sijaan musiikki. Tämän muiston jälkeen ei mennyt kauan, kun kuuntelin eurodancea tulevan pitkäaikaisen poikaystäväni autossa. Musiikki ei meitä yhdistänyt eikä lopulta moni muukaan asia!

Mutta aina, kun kuulen A Day in the Lifen, alan elää.


Angel - Shaggy

Eurodancea tämä ei ole eikä myöskään yhtään musiikkimakuni mukaista rallatusta, mutta ne muistot! Tämä oli hitti sinä kesänä, jolloin seikkailin toisen ystäväni kanssa Bulgariassa. Vietimme aikaa tietenkin turistirannoilla etsien kaksi drinkkiä yhden hinnalla -rantabaareja, mutta lähdimme myös minibussilla Bulgarian vuoristoalueelle. Tai vuoristosta en tiedä, mutta ainakin ikkunasta näkyi hampaattomia mummoja, kukkuloita ja kerjäläisiä. Kun minibussin rengas hajosi, kaikki saartoivat meidät.

Lopulta, perillä Burgasissa, juoksimme pakoon skeittilaudan päällä käsillään vauhtia ottavaa rampaa, joka yritti saada meiltä rahaa. Kun pääsimme tästä lähes irrationaalisesta seuraajasta eroon, jäimme katubulevardin baariin juomaan gin tonicit. Radiosta soi tämä kappale. Fiilis oli: missä olemme, mitä tapahtuu ja olemmeko mekin siellä?

Tässä iässä matkaan kuuluu tietenkin myös Sinä & Minä -romantiikka. En ymmärrä, miten onnistuimme löytämään itsemme yhtäkkiä juttelemasta saksalaisen ja jugoslaavin kanssa, jotka eivät tunteneet toisiaan, mutta he molemmat halusivat tuntea meidät. Taustalla soi yhä Shaggy. Korostan viattomuuttani mainitsemalla, että lankapuhelinlinja kävi kuumana lähes puoli vuotta, kunnes tajusin, ettei etäsuhteesta tulisi mitään. Näin jälkikäteen mietin myös, kiinnostiko minua eniten se, että kyseinen poika kilpaili shakinpeluussa. Miten aatelista! 

Kuva: Bulgarian Sunny Beach, Apollomatkat. 

Eikä tarina tähän lopu! Ihan jo aikuisena, ennen mieheni tapaamista, olin Pori Jazzeilla ekan tarinan ystävän kanssa. En ollut edes muistanut, että esiintyjien joukossa oli Shaggy! Tuo keikka oli aivan mieletön, yksi parhaista ikinä! Pukumiehetkin tanssivat riehakkaasti ja käärivät lahkeensa, niin kuuma oli tunnelma. Kun Angel räjähti soimaan, nauroin ja tanssin vain hysteerisesti syöden samalla omatekoisia aleksanterinleivoksia.

Tämän show'n jälkimainingeissa älysin etsiä "shakkipoikaystäväni" suhteellisen tuoreesta innovaatiosta Facebookista. Profiilikuvassa hän istui pianon edessä ja hänellä oli kihlasormus sormessa. Ihan sama, kaveriksi voi pyytää. Muistojemme kunniaksi hän esti minut! Ymmärrän toki, että kymmenen vuoden jälkeinen lähestyminen voi kuulostaa epätoivoiselta etenkin kohteen mustasukkaisen vaimon mielestä. Olisin vain halunnut tietää, mitä kuuluu!

Tässä kohtaa järkytyn, kun huomaan, miten vahvasti elämän biisit ovat sidoksissa a) Sinä & Minä-romantiikkaan ja b) teini-iän ja varhaisaikuisuuden tunteenpaloon. Samassa iässä runosuoni sykki, sävelet syntyivät kuin itsestään ja maailma olisi pitänyt valloittaa. Eikö mikään kosketa yhtä vahvasti enää myöhemmällä iällä?

Ilmeisesti ei juurikaan, sillä tämäkin muisto liittyy - sentään jo vähän vanhempaan ikähaitariin.


Laulu rakastamisen vaikeudesta - Kristiina Halkola (miksei Bloggeriin saa liitettyä tätä Halkolan laulamana?!)

Myönnän, olen laulanut tämän kerran karaokessa ja ainakin sata kertaa pianon äärellä. Pahoittelut silloisille naapureille, joita en tosin koskaan vuosien aikana nähnyt! Pianon seinän takana taisikin olla oman elämäni symboli, hissikuilu (minun kuilustani tosin puuttuu hissi).

Tästä laulusta uhkuu uhma ja viattomuus, sekä tietysti kappaleen nimen mukainen sanoma. Apua, tämänkin laulun kuulin kuitenkin ensimmäisen kerran teininä katsoessani legendaarisen elokuvan Käpy selän alla sellaisen poikaporukan joukossa, joka aloitti katselukokemuksen vaihtamalla kovaäänisesti elokuvan nimen ensimmäisen koon hooksi.

Käpy selän alla (1966) sisältää monia ikivihreitä. 

Katselin aikoinaan paljon 1960-luvun elokuvia ja soittelin Kaj Chydeniuksen kappaleita. Tämä kappale on jäänyt soimaan päähän, joten kai se silloin on yksi elämäni biisi. Olen yhä huonoina päivinä sitä mieltä, että tässä kaupungissa on vaikeaa, vaikka muut asiat olisivat muuttuneet kohti parempaa!

Mietin pitkään oliko neljäs intuitiivinen valinta Pelle Miljoonan Hyvää yötä maailma vai CMX:n Ruoste. Jälkimmäisen olen soittanut lukion aamunavauksessa saaden kappalevalinnasta pelottavan rehtorimme kehut. Tämä kappale toimi tavallaan myös avaimena dekkarikäsikirjoitukseen, jonka idean sain eräällä syksyisellä lenkillä. Tämä soi silloin päässäni, kuten hyvin usein muutenkin. Ja jos jotakuta kiinnostaa: olen nolannut itseni tämänkin kanssa ruotsinlaivan karaåkessa! Joku silti taputti, ellei se sitten tullut nauhalta.

Posti se vain pitkittyy, mutta valitsin sittenkin neljänneksi kappaleen *siirappivaroitus*:


Always - Bon Jovi

NOLOA! Mutta tämän kappaleen ilmestymisaikaan kyseinen siirappi sulatti tuhansien ja miljoonien teinityttöjen aivot. Jopa minun, joka kuuntelin jo aiemmin Bon Jovin varhaisempaa tuotantoa, josta rokimmaksi ei sitten koskaan päästykään. Myönnän, huoneestani löytyi Jon Bon Jovin karvaisesta karvattonaksi muuttunut rintakehä sekä c-kasetti, johon olin äänittänyt kyseisen kappaleen ennen kuin sain sen cd:llä. Tuo c-kasetti on ainoa äänellinen muisto koiravainaastamme. Ovikello soi KESKEN kappaleen äänityksen, joten koiramme haukut jäivät ovikellon äänen lisäksi ikuisiksi ajoiksi tahdittamaan rätisevää siirappia.

Lähes ensimmäinen Ruisrock-kokemukseni oli myös melkein pääsy festivaalialueelle Bon Jovin ollessa päätähtenä. Satuin vain olemaan kotiarestissa jostain täysin mielivaltaisesta syystä enkä onnistunut pakenemaan ikkunan kautta kuin korttelin verran, jolloin ymmärsin itse palata takaisin rahatonna ja aika railakkaasti alaikäisenä. Muistaakseni seuraavana tai sitä seuraavana vuonna Ruisrock toteutui minunkin kohdallani ja loppu olikin historiaa...

Tässä olivat intuitiviiset elämäni biisit, joita toki tulisi koko ajan miettimällä lisää. Mutta viidennen kohdalla oli jo pakko sammuttaa valot myös aivotoiminnasta.

Mitkä ovat sinun elämäsi biisit ja mitä muistoja ne tuovat mieleesi?

P. S. Jos joku miettii, miksei minulla ole mitään aviomieheeni liittyvää siirappikappalemuistoa, niin niitä on aivan liikaa yhdistettäväksi tähän samaan postaukseen! Ehkä se sitten joskus erillinen, mikäli vakavat aiheet loppuvat maailmasta kesken! 

P. P. S. Tämä oli se kaivattu nolo postaus, joka ei mieheni mielestä ole nolo, mutta minä taidan siitä huolimatta blurrata pääni :D