Odottavan (maratoonarin) aika on pitkä

Tämän elämänviisauden on varmasti itse kukin kuullut lukuisia kertoja. Vai onko se edes viisaus? Ehkä enemmän lannistava toteamus.

Ihminen jaksaa kovaakin puserrusta, jos tietää sen päättyvän ajan X kuluessa. Aivomme haluavat hahmottaa tilanteen ennalta, jotta ne pystyvät mukautumaan psyykkisesti ja/tai fyysisesti rankkaan suoritukseen. Suomen Kuvalehden päätoimittaja Matti Kalliokoski liitti samaan ajatukseen osuvaksi vertauskuvaksi maratonjuoksun viimeisimmässä pääkirjoituksessaan (SK 10/2021).

Moni tuntee paloa lähteä mukaan tähän itsensäylittämissarjaan, vaikka ensimmäinen maratonin juoksija Feidippides kuoli rasituksen uuvittamana. Hän varmasti tiesi suunnilleen, miten pitkä on matka Marathonista Ateenaan, muttei ollut valmistautunut uuvuttavaan voitonviestin viemiseen edes kokeneena kestävyysjuoksijana (tarkemmat detaljit aiheesta löytyvät esimerkiksi täältä). Maraton vaatii pitkällistä kehon sopeuttamista suoritukseen, vaikka aina toki löytyy näitä sankareita, jota yrittävät selviytyä siitä lähes kylmiltään. Feidippidekseltä ei kysytty, hänet valittiin. 


Marathon de Montpellier tai me kaikki juoksemassa koronaa pakoon?
Lähde: World´s Marathons.


Kalliokoski vertasi koronatilannetta maratonjuoksuun, jonka maali kaikkoaa koko ajan kauemmas. Olemme käsienpesun, maski-imppauksen ja erakoitumisen uuvuttamat, eikä loppua näy. Meiltä ei ole kysytty, meidät valittiin kestämään tämä kaikki - kuten muutkin maailman yllättävät tapahtumat ja vastoinkäymiset. Toki voimme aina tarkastella omaa osuuttamme tapahtumien sarjassa, mutta hyödyttääkö se enää tässä kohtaa mitään? Tulevaisuuden ennaltaehkäisyjen kannalta toki, mutta iso sormi kohdistuu myös valtiotason linjauksiin ja sopimuksiin. 

Oma henkilökohtainen takaisku (kuten nyt kaikkien muidenkin) taitaa olla se, että riskiryhmien rokotukset menevät tauolle. Maali loittonee taas kerran. Vain ikäihmiset rokotetaan. Noh, Astra Zenecan rokotus on kieltämättä herättänyt täällä kotona aikamoisia pelkoja veritulppariskin takia. Ei kai sellaista voi antaa ihmiselle, joka syö jatkuvaa lääkitystä uusien tulppien ja infarktien ennaltaehköisyyn? Ilmeisesti enää ei. Ihmettelen, miksi kyseinen rokote sallitaan yhä Suomessa. 

Elämä eristyksissä siis jatkuu, vaikka maratoonarit ovat jo ajat sitten siirtyneet juoksusta kävelyyn. Ehkä se onkin järkevintä. Vaikka muistan ajatelleeni aikoinaan, nähdessäni Sari Essayahin voittoisan pikakävelyloppukirin, että mikä ihmeen järki tuossa on. Tämän jälkeen leikimme kavereiden kanssa pikakävelyä kotikadullamme. 

Lapset kääntävät kyllä aina kaiken voimavaraksi. Ystäväni, joka on muuttanut pysyvästi Afrikan mantereelle, kertoi lastensa leikkivän mellakkaa. He ottivat mallia aikuisista ja alkoivat leikkisästi sohia toisiaan kepeillä. Oikea mellakka meni onneksi nopeasti ohi. Suomessakin korona ilmestyi lasten leikkeihin välittömästi. En ole sen tarkemmin perehtynyt asiaan, mutta minusta tuntuu, että paluu lasten perusleikkeihin on jo koettu. Itse taidan jäädä jumiin tuon Sari Essayah-näyn kanssa. Saako rokotteen nopeammin, jos pikakävelee rokotuspaikalle lenkkareissa ja heiluttaa valkoista lippua olallaan? 


Sari Essayah Barcelonan olympialaisissa vuonna 1992.
Kuva: Ari-Veikko Peltonen/IS.


Korona-aika on lisännyt monia lieveilmiöitä asiakaspalvelu- ja viranomaistyössä. Mielenterveysongelmat ovat räjähtäneet käsiin ja työkyvyt alentuneet, vaikka samaan aikaan puhutaan etätyön tehokkuudesta. On kuitenkin muistettava, että etätyö on vain tietyn kansanosan mahdollisuus. Meidän asuinalueellamme on miltei eniten koronavirustartuntoja koko kaupungissa, sillä täällä asuu paljon pienempituloista väkeä, jolle etätyön tekeminen ei ole mahdollista. Kauemapana sijaitsee myös maahanmuuttajavaltainen lähiö, jossa maskin käyttö yleisesti on yhä haaste. Paikallisessa kaupassa asioineena olen kuitenkin ilahtunut siitä, että yhä useammalla on maski, vaikka se sitten roikkuisi korvasta tai paljastaisi sieraimet. Maskilla on kuitenkin jonkinlainen tunnustettu funktio, jopa nykyisin bussissa! 

Minulla on ollut hyvä tuuri altistumisten kanssa (kopkop, vain yksi karanteeniin johtanut vuodessa), sillä olin ensin kirjoituslomalla, sitten kuukauden töissä, kunnes paloin taas loppuun. En todellakaan olisi sairauslomaa itse pyytänyt, mutta se minulle kouraan iskettiin. Ensimmäisen viikon lähinnä nukuin, toisena jo kirjoitin 25 sivua tekstiä. Yllättävän nopeasti ihminen palautuu ainakin päällisin puolin. Mutta kaikkialla eletään vellit housuissa, kun kukaan ei jaksa ja terveydenhuolto yliluormittuu. 

Minulla olisi perusteet saada väliaikaisesti kevennetty työviikko, mutta Kelassa on yllättäen ruuhkaa ja minulla ei ole varaa minkäänlaiseen ansionmenetykseen. Silmät siis kiinni ja takaisin töihin! Itse asian piti kuitenkin olla se, että minun ei ole tarvinnut varoa jokaista liikettäni, kun olen voinut olla kotona! Osittain voin tehdä etätöitä, mutta kyse ei ole niin merkittävästä määrästä, että se "pelastaisi" tilanteen. Enkä voi migreenini takia käyttää tietokonetta aamusta iltaan viisi päivää viikossa. Muuten olisin jo ehkä pyytänyt siirtoa kokonaan etätöihin. Mutta terapoinnilta en voisi silloinkaan välttyä! 

Jos tästä tilanteesta jotain positiivista voi hakea, niin kirjoittava ihminen ammentaa kyllä meheviä yksityiskohtia totuudesta, joka on aina tarua ihmeellisempää. Ehkä juuri minulle sopii työpäivät, jotka ovat usein tragikoomisia. En haluaisi vaihtaa johonkin kirjanpitoon tai muuhun supertylsältä kuulostavaan ammattiin. Odottavan aika on pitkä myös alanvaihtajalla, etenkin jos  tuleva ala liittyykin kaunokirjalliseen maailmaan. 

Minun piti liittää tähän tekstiin jokin teemaan sopiva teos, mutta tajusin jälleen kerran lukeneeni viime aikoina vain sanomalehtiä. Suomen Kuvalehteä luen sängyssä, mikäli äitini tänne kärräämät sisustuslehdet vuodelta 2017 on jo luettu tai viety suoraan lehtiroskikseen. Olen kyllä lukenut vuodenvaihteessa muutamia teoksia, joistain kirjoista tein luonnoksiin jututkin. Olin kontekstoinut uusnatsismista kertovan, yhä ajankohtaisen Exit-teoksen Trumpin Amerikkaan, mutta koko juttu on osittain jo LUOJAN kiitos vanhentunut! Täytyy vähän muokata sitä, jos sen saisi julkaistua. 


Kuva elokuvasta Poliisiopisto (Police Academy, 1984)


Sitä juttua ja koko elämää voi odotella vaikka katsomalla Poliisiopistoja. Poliisipäällikkö Lassard näyttää melkein Trumpilta golfkärryssään, mikäli olisi oranssimpi eikä niin hyväntahtoisen näköinen.

Löysimme itsemme jälleen kerran ääliöhuumorin parista, joka jaksaa aina nolosti naurattaa. Instagramiin tekemäni gallupin mukaan muistaakseni 91 prosenttia vastanneista seuraajistani myöntää katsoneensa ja nauranneensa Poliisiopistoja. Tämä aihe liittyy niin moneen mielessäni hautuvaan asiaan, että laitetaanpa pollaritkin luonnosnaftaliiniin. 

Tämän kirjoituksen yhteenvedon piti kai sisältää jotain sellaista, että korona-ankeus saa meidät turvautumaan ääliöhuumoriin, uutisiin, tosi-tv:hen ja ylipäätään takertumaan telkkariin. Odotus ei tunnu niin pitkältä, kun turruttaa aivot passivoivalla hölötyksellä tai antiviihteellä. Mutta miksi on niin vaikea vaihtaa TV kirjaan? Ehkäpä juuri siksi, että kirja vaatii keskittymistä, toisin kuin telkkari. Näemmä pystyn kyllä keskittymään omaan tekstiini, mikä tuntuu hyvin ristiriitaiselta. Mutta henkireiältä. 

Mitenkäs on sinun odotusaikasi sujunut? Juostaanko yhtä aikaa isoksi ryhmähalikasaksi ja poltetaan maskit uusioenergiaksi? 


P.S. En ole juossut itse maratonia, enkä todennäköisesti tule koskaan juoksemaankaan. Pisin juoksemiseni on ollut noin 15-18 kilometriä. Yli sen, tai liian kovaa, niin tulee takuulla migreeni. Ehkä olen kilvoitellut itseni kanssa riittävästi jo ilman maratonia. Onnea kuitenkin teille kaikille, jotka olette maratonin juosseet tai jotka olette hilanneet itsenne vain sohvalta jääkaapille!


Kommentit

  1. Ikävä kuulla, että olet ollut sairauslomalla, mutta onneksi työnantajasi kuulostaa siltä, että on kiinnostunut terveydestäsi. Toivottavasti saat pian tehdä osa-aikaista työtä, jottet pala taas loppuun. Onneksi ihminen tosiaan palautuu aika nopeasti, mutta toki, jos ongelmat pitkittyvät, on myös palautuminen haastavampaa ja vie enemmän aikaa. Oma työni on tosi vaihtelevaa. Syksyllä olin lähellä palaa loppuun, nyt on taas ehkä jopa vähän liian kevyttä. Vaikka oma työni on sellaista, että ison osan pystyy tehdä etänä, alkaa jo kovin kaivata normaalia kanssakäymistä ihmisten kanssa. Täytyy kuitenkin olla kiitollinen pienistäkin asioista ja toimia itse parhaansa mukaan, että tämä joskus menisi ohi. Koronan pitkäaikaisvaikutukset ihmisiin ja yhteiskuntaan kyllä huolettavat.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos, tosiaan nyt on ihan eri tavoin suhtauduttu tähän kokonaisvaltaiseen kuormitustilaani kuin vielä vuosi sitten. Uskon, että monet työnantajat ja tietysti myös terveyspalveluiden tarjoajat ovat heränneet vuoden aikana tikittävään aikapommiin. Ja nimenomaan sen ymmärtäminen on ratkaisevaa, että työhyvinvointiin kuuluu myös se elämä työn ulkopuolella. Jo se tieto, että voin hyvin mielin jäädä pois tai osa-aikaistaa hommia, jos siltä tuntuu, helpottaa kummasti.

      Ikävä kuulla, että sinullakin on ollut liiallista kuormitusta töissä. Ymmärrän todella, miten kuormittavaa tuo etätyökin voi pahimmillaan olla. Itse olen fyysisestikin aivan rampa sellaisten työpäivien jälkeen.

      Normaalius saisi todella tulla jo osaksemme sekä optimistinen kevätaurinko rokotteineen :) Kiitollisuus on tosiaan paras lääke odotukseen!

      Poista
  2. Esme

    Luepa sarjana miltä tuntuu olla juoksun sisällä:
    http://hikkaj.blogspot.com/2017/11/halki-nykin.html

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Wau!!! Kova saavutus juosta maraton vieläpä Nykissä :D ei varmasti unhoitu koskaan! Nyt tuli vähän sellainen olo, että pitäiskös sittenkin... Nykiin ainakin joskus, vyölaukun kanssa 5th Avenuelle!

      Poista
  3. Kyllähän tämä melkoista maratonia on. Koita jaksaa ja kestää, Esmeralda!

    Poliisiopistot ja Johnny English -leffat ovat joskus ihan paikallaan. Olen nauranut kippurassa pojanpoikien kanssa Rowan Atkinsonin agenttihahmolle Johhny Englisheissä.

    Minun pisin juoksemiseni on ollut varmaan puoli kilsaa joskus nuorena. Uidessakin pysähdyn aina kun olen uinut yhden altaan mitan. Epäilen, että olen jotain muuta lajia kuin maratoonarit ja kilometrin kerralla uivat. No, ilmeisesti synnyin niin keskosena, että keuhkorakkuloita jäi avautumatta. Keskoskaappinani toimi uuninpankko, kypsyin siellä hyvin lampaankarvan alla, keuhkot vain jäivät hieman puutteellisiksi.

    Odotusaika alkaa pitkästyttää. Oli niin tarkoitus tavata Turun pojan perhettä pääsiäisenä, mutta ei se onnistu. Kymsote sai THL:ltä muitutuksen, että pitäis alkaa rokottaa jo muitakin kuin päälle 80-vuotiaita ja kävi ilmi, että siellä oli pidetty jemmassa kakkospiikkiä terveydenhoitohenkilöille, vaikka rokotusväli on yli kolme viikkoa. No, nyt oli sitten patistelun ansiosta avattu ajanvaraus päälle 75-vuotiaille.

    Mies kertoo juuri minulle omalta koneeltaan, että Suomi on taas maailman onnellisin maa. Hän sanoi, että kyllä se kuules näin on, ihmiset ei aina ole niin onnellisia, mutta Suomi on.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos Marjatta ja voimia teillekin maratonin toivottavaan loppurutistukseen! Tylsää tosiaan, ettette pääse pojan perheen luo, mutta eipä täällä Turussa uskalla kohta ulos astua ainakaan uutisistakin tutun yo-kylän läheisyydessä... Ymmärrän kyllä nuorten biletyshalun!

      Liikuttavaa, että olet ollut keskonen ja saanut noin hienoa hoitoa! Mitä jostain maratonista ja puolesta kilometristä, pääasia että elää, nauttii ja hengittää.

      Ja onneksi Suomi on onnellinen, silloin me ihmisetkin ehkä vielä olemme! Ja jollemme, niin sitten ääliöhuumoria kehiin.

      Poista

Lähetä kommentti

Arvostan kommenttiasi!

Tämän blogin suosituimmat tekstit

Kriikunalikööri - helppo herkku kärsiväll(isell)e

Mystinen metsänpeitto - unohtumaton kokemus

Tarot - itsesi peili

Miten taiteen hinta määritellään? Mitä sinä maksaisit taiteesta?

Kiipeily- ja seikkailupäiväkirja osa 568: Muikunvuori

Kirppistelyä - ehkä ostin, ehkä en!