Hidasta elämää

Sinäkin ehkä tunnet vähintään jonkun linkittämänä kyseisen sivuston tai olet kuullut slow life -ilmiöstä. Hidastamisesta, elämän leppoistamisesta, itsensä kuuntelusta. Se toimii vastapainona kiireiselle elämänrytmille ja usein myös ulkopuolelta tulevan haitallisen ohjailun vaikutusten välttämiselle elämassämme. Hitailu, löysäily, himmailu ja itse käyttämäni zen-elämä voi ulottua myös kokkailuun ja sisustamiseen. Tanskalainen hyvän elämän synonyymi hygge on meidän kaikkien (hyväosaisten) ulottuvilla, jos vain annamme sille mahdollisuuden. 


Viinitilalla elo voi vaikuttaa täydelliseltä hitailulta, mutta tosiasiassa kaikki maataloustyö on rankkaa ja hektistä. Ehkä kuitenkin terveemmällä tavalla kuin toimistossa?



Mutta hei? Milloin meistä tuli ihmisiä, jotka pyrkivät ohjaamaan elämänsä suuntaa erillisellä ajatustuotteistamisella? Miksemme voi vain rentoutua, jos siltä tuntuu, kiireenkin keskellä? 

Olisipa se näin yksinkertaista. 

Saattaa olla jopa tutkittu, että tavoitteisiin on helpompi sitoutua tekemällä suunnitelma tai koko elämänalueesta erillinen "juttunsa". Usein koko lähipiiri ja kaupan kassakin tietää, mikäli henkilö on vaikkapa ketogeenisellä dieetillä tai on muuttanut jollain tavalla elämäntapojaan. Jakamalla tietoa muille voi saada tarpeellista tukea ja näin lisämotivaatiota pyrkimyksiin. 


Oon mä juonut viinii Wienissä...



Kiireeseen on vielä helpompi solahtaa takaisin kuin suklaaseen. Ahmiessamme mieheni kanssa viikonloppuna sohvalla sipsiä, kokista ja Fazerin sinistä työviikkoni päätteeksi (alkuruokana toki juustolautanen ja viiniä, heh), mietimme, mistä herkusta luopuisimme mieluiten. Mietin tätä jo kollegani kanssa töissä todettuani, että karkista voisin luopua mutten sipseistä. Mieheni ei kyennut valitsemaan näin jyrkästi, mutta valitsisi kuitenkin seurakseen ainakin sen juustolautasen. 

Tällä vertauskuvalla valitsemme elämäämme ne tarpeellisimmat asiat. Huomaamme, että niitä onkin lopulta aika paljon. Lopulta huomaamme, että monet tarvitsevamme herkut ovat näennäistarpeita, joilla täytämme jonkinlaista tyhjiötä. Ovathan sipsit ja karkit hyviä, mutta miksi niitä tekee aina mieli työviikon pätteeksi kuten viiniäkin? Siksi, että ne lohduttavat ja kertovat meille, että elämässä on muutakin kuin työ. Elämässä on nautintoja, joita voi parhaimmillaan saada parin euron panostuksella ja kuulemma niitä parhaita jopa ilmaiseksi. 


Ei nyt mitenkään itävaltalainen annos, mutta herkullinen kantarelli-kanapasta ravintolan omalla vadelma-sitruunalimonadilla. Joskus muutakin kuin viiniä!



Ahmiessamme herkkuja saatamme plärätä samalla somesta visioita siitä, miten joku on toteuttanut haaveensa ja luopunut kaikesta kävellen samalla Hangosta Utsjoelle. Toinen taas elää täydellistä perheonnea perinnepuutalossa itsellisenä yrittäjänä. Me emme kuitenkaan hetken stalkkauksen perusteella tiedä, miten haastavaa heidän on elää erityislapsen ja epäromanttisen nettiaddiktipuolison kanssa. Varjopuolet hiipivät mukaan myös hitaaseen elämään, mutta siinä ehtii harjoitella rajanvetoa. Ehkä juuri hidasta elämää viettävä huomaa, mitkä asiat tarvitsevat oikeasti muutosta, jotta elämä voisi jatkua laadukkaampana. Voin kertoa, että kolmas sipsipussi viikon sisään ei ole paras lääke. Mutta silti ihan paras siihen nimenomaiseen hetkeen!

Oma jaksaminen on ehkä suurimpia syitä hidastaa tahtia. Länsimainen yhteiskunta on sairastunut kiireen tunteeseen. Ellemme ole oikeasti kiireisiä, olemme näennäiskiireisiä. Minua ainakin ahdistaa jo nyt, että vapaata on jäljellä enää alle vuorokausi. Minun pitäisi ehtiä toteuttaa itseäni kirjoittamalla sekä hakea vapautusta toisenlaiseen elämään utopistisen työhakemuksen väsäämisen kautta. Verantaprojektin edistyminen on jo suuri vitsi, mutta olen todella oivaltanut, että tärkeintä on istua siellä rapisevien maalien keskellä ja lukea kirjaa. Viimeksi luin kaupungin kirkollista lehteä, josta bongasin entisen sielunhoitajanaapurini. 

Mietin elämääni verannalla (ja sen ulkopuolella). Täällä minä istun ja luen retriiteistä, joissa länsimaiset ihmiset hakeutuvat yhteen tilaan ja ovat siellä yhdessä tai erikseen hiljaa. Mikä juttu tämä on? Okei, itämaista virrannut tuhansia vuosia vanha nerous, josta olen kirjoittanut aiemminkin. Mutta voimmeko me niin huonosti, että meidän on pakko järjestää itsellemme meditaatiotila? Miksemme osaa höllätä ja hiljentyä keskellä normaalia arkea? Miksi ahtaudumme kuntosaleihin juoksemaan juoksumatolla, kun voisimme juosta ulkonakin? 

Emmekä enää sielläkään ilman jatkuvia kehonkoostumusmittauksia. Kuulun varmaan nykyään vähemmistöön, sillä minua ei kiinnosta, mikä sykkeeni on juostessa. Valtaosaa tuntuu kiinnostavan kaikki kerätty oman kehon data. Ensimmäisiä näistä on painokäyrä. Sitä tuijotetaan neuvolassa kuin mitäkin jännitysnäytelmää ja lopulta aikuisina seisomme vaa'alla etenkin ennen rantasesonkia. Mutta tämä touhu kuuluu vielä analogiseen aikaan. Nykyään on unimittarit, vireystilavalvojat ja kaikki sellaiset sovellukset, joiden käytöstä olen kuullut, mutta joita en juuri nyt onneksi muista.


Valitsetko sovelluselämän vai menetkö köynnöksen alle odottamaan rypäleen putoamista suuhun?



Uskon, että luopumalla näistä kaikista elämämme näennäishelpottajista eläisimme hieman hitaampaa elämää. Vasta pystyessämme irtautumaan itsemme helposti haitalliseksi muodostuvasta tarkkailusta, irtaudumme myös aikataulutetusta elämästä. Mitä teet miljoonalla sovelluksella ja laskurilla, kun niitä ei kuitenkaan tarvita normaaliin elämään? Miksi pidät ilmoituksia kännykässä päällä, kun sinun ei ole pakko reagoida jokaiseen viestiin ja tykkäämiseen nanosekunnissa? Kaikella tällä koulimme itsestämme vapaaehtoisesti tekniikan orjia. 

Hitaan elämän suosio on kasvanut räjähdysmäisesti älypuhelinaikana, mutta terminä se on huomattavasti vanhempi. Kaikki sai alkunsa slow food -liikkeestä Italiassa jo vuonna 1986 vastalauseeksi pikaruokakulttuurille. Huvittavaa, sillä olin siinä uskossa, että vielä tuolloin italomammat väänsivät patoja tuntikausia peräkammarissa vartoville pojilleen. Mutta ei. Juuri katsomassani Rick Steinin loistavassa sarjassa Ruokamatka Ranskaan mainittiin, että hitaasti kokkailu on jäänyt länsimaisen työvelvoitteen alle. Vain rikkailla on nykyään mahdollisuus kokata ajan kanssa kuten ennen vanhaan. Työssäkäyvät turvautuvat eineksiin ja muihin nopeisiin helpotuksiin. 

Suomessa ja maailmalla nuoret eivät enää ehkä osaakaan kokata, vaikka haluaisivat. Muistan hämmentyneeni, kun opetin aiemmassa työssäni sellaisenkin sivuseikan (mutta tärkeän pääasian), kuinka perunat keitetään. En osannut edes ajatella, ettei se olisi loogisesti pääteltävä itsesäänselvyys.  On kuitenkin selkeästi havaittavissa, että paluu ruokaperinteiden juurille on alkanut kaikissa ikäpolvissa. Se on hienoa, vaikka samaan aikaan polarisaatio ajaa ihmiset hifistelijöihin ja uusavuttomiin. 

Ymmärsin tätä kirjoittaessani, miksen ymmärrä, että hitailusta pitää tehdä erillinen juttu. Minähän olen itse aina rakastanut hidasta kokkailua ja kulkenut auton sijaan pyörällä töihin. Jälkimmäinen ei ole vain ollut riittävä palautumismuoto, vaikka maisematkin ovat rentouttavat. Harrastan myös päämäärätöntä juoksemista ilman syketavoitteita ja liikun paljon luonnossa. Elämäni on ollut niin sanotusti hidasta elämää aina, työn ulkopuolella. Aiemmalla työsavottamökilläkin osasin aina pysähtyä ja nauttia elämästä viinilasin kera. Miksi rehkiä itsensä uuvuksiin vapaaehtoisesti? Ei mitään järkeä.


Vain täällä lomailussa oli järkeä. 



Ainut ongelma onkin se työ. Siellä on rehkittävä palkkaa vastaan, vaikka toki jokaisessa työyhteisössä on heitä, jotka kippaavat lastin muiden kannettavaksi. Ehkä oma ongelmani onkin se, että luonnollinen "hitauteni" luolanaiskaikuineen ei sovi nykyaikaiseen monikanavaiseen työelämään. Sekoan liiallisista ärsykkeistä, joihin pitäisi reagoida heti. Nykyisin puhutaan paljon erityisherkkyydestä ja tunnistan näitä piirteitä myös itsessäni. Mikä sitten kuuluu luontaisiin ominaisuuksiini, mikä taas migreenin aiheuttamaan herkistymiseen, on kysymysmerkki. Uskon kuitenkin, että nykyisen kaltainen kilpailuun ja tulostavoitteellisuuteen tähtäävä vertaileva työelämä aiheuttaa myös itsessään ihmisten herkistymistä ärsykkeille. Ahdistun esimerkiksi siitä, että työntekijät pisteytetään ja heitä vertaillaan jatkuvasti. Minä en ole piste, olen ihminen ja PISTE. 

Tämä ajatuskulku lienee hitailijoiden taustalla hyvinkin usein. Kun taas he, jotka juoksevat oravanpyörässä luterilaistyömoraalisten esi-isien haamujen hönkiessä niskaan, saattavat pitää hitailijoita työn vieroksujina ja laiskureina. Tällaisina pidetään Suomessa hyvin usein esimerkiksi taiteilijoita. Jos joku kysyy minulta joskus tulevaisuudessa, mitä ajattelit tehdä elääksesi, voin vastata: ajatella. Sillä eikös se niin mene - ajattelen, siis olen? Ja samalla vähän kirjoitan ajatuksiani. Jollen ajattelisi ja eläisi sen mukaisesti, minusta tulisi eloton työtä tekevä muumio. Olematon kaikkialla muualla paitsi työnantajan pisteytyksissä. Olin muumio vielä reilu vuosi sitten, ja meinasin olla tänäkin vuonna, mutta enää en jaksa. Pieni sipsipitoinen face lift on paikallaan (ilman kauneuskirurgiaa). Muutoksia tarvitaan.

Hitaaseen elämään liittyy usein ekologinen tapa elää, luonnon ehdoilla eläminen kierrätyksineen ja kirpparointeineen. Erilaisia ekoutopiayhteisöjä on syntynyt Suomenkin moneen kolkkaan, mutta itselleni moinen yhteisöllisyys tai tietynlainen elämäntapaehdottomuus olisi liikaa. Katselen kuitenkin sivusilmällä erakkotorppien myynti-ilmoituksia, mutta kaikki kosahtaa aina viemärittömyyteen, sähköttömyyteen, ikivelkaantumiseen tai siihen, että haluaisin jatkossakin käydä pyörällä töissä enkä autolla. 

Alan vähitellen uskoa, että unelmat ovat täydellisiä vain kuviteltuina. Mutta jollet tavoittele unelmia, et löydä merkitystä elämääsi. Länsimaisen ihmisen ongelma. Itämaissa ihminen tavoittelee sisäistä rauhaa. Niinhän me kaikki, mutta metodit pallon tällä puolella asian suhteen ovat selvästi pielessä. 


Kukkulalta näkee kauas, mutta sinne voi myös eristäytyä. 



Usein hidas elämä on hyvinvointiyhteiskunnan parempiosaisten mahdollisuusvalinta. Hitailu vaatii sitä, että et ole ollut pitkäaikaistyötön vuosikausia ja ostellut tai vastaanottanut päiväysvanhaa punalapputavaraa pysyäksesi leivänsyrjässä. Säästäminen ruokakuluissa on motivoivaa vain niin kauan, kun sitä ei ole pakko tehdä. Hitailukaan ei tunnu samalta, jollei ihmisellä ole muuta kuin aikaa lähiöbetonikuutiossa, jossa seinät kaatuvat päälle. Ymmärrän siis olevani itse myös länsimaisen "kaikki mulle heti nyt" -kulttuurin uhri ja toteuttaja. 

Aito hitailu on kenties mielentila, johon kykenee toivottavasti muutkin kuin Dalai Lama. Hänkin varmasti hermostuu, haaveilee pikaruokahampurilaisista ja haluaisi lyödä elämänsä toisinaan ranttaliksi. Hidas elämä on elämäntapa, jota ei horjuta pienet harharetket. Hitauden perustana on oikeastaan vain yksi asia: armollisuus itseämme ja muita kohtaan. Uskoisin, että siinä meillä kaikilla on paljon opittavaa. Ja ellei yksilötasolla, niin ainakin työkulttuurin ja yhteiskunnan toimintojen näkökulmasta 

Mistä tekijöistä oma hidas elämäni koostuu aiemmin mainittujen lisäksi? Minulle tärkeimpiä toistuvia zen-hetkiä on tunteja kestävä aamiainen lehden parissa. Pianonsoitto, lukeminen ja kakluunin poltto. Minulle tämä on yleensä aina ilo, mutta sielultaan kerrostaloasujalle ehkä helposti rasite. Jos on muuttanut puutaloidylliin hitailun perässä, on ihsn OK todeta että haluaakin takaisin kerrostaloon, jossa kaikki on helpompaa. Me emme silti tunnelman puolesta sitä halua, mutta tehokkaammin varaavat uunit talvella olisivat kyllä kivat. Kaikkea ei voi saada, mutta tarvitseeko edes?

Miten sinä vietät hidasta elämää? 

Kommentit

  1. Käyttämäsi sana näennäiskiire on hyvä. Meillähän on joka päivä samat tunnit ja itse voimme valita, miten ne käytämme. On ihmisiä, jotka hakeutuvat aina kiireeseen.

    On myös tullut paljon sellaista, mikä täyttää elämämme nyt ja mitä ei ollut ennen, kuten se, että pitää maksaa itse laskut koneella, kun ennen ne vietiin pankkiin, tehdä itse kuvat, kun niitä ennen tekivät valokuvalaboratoriot. Kovin moni ei hoitanut joka päivä kirjeenvaihtoaan kirjekuori&postimerkki-aikana, mutta nyt käydään monta kertaa päivässä facessa ja whatsappeissa (ja mitä muita niitä onkaan) tsekkailemassa tykkäyksiä, laittamassa kuvia omasta elämästä ja kannustamassa toisia. On myös suoratoistosarjoja, joita pitää katsoa, kun kaikki muutkin katsovat. Se aika mikä on vapautunut kodin töiltä koneiden tiskatessa ja pyykätessä on täyttynyt viihteenomaisella touhuilulla, jonka piti olla kivaa, mutta joka aiheuttaa kiireen tuntua.
    Toinen ajan kaappaaja on sitten tuo mainitsemasi itsensä tarkkailu ja hoitaminen, tarkkaan suunnitellut liikunnat, syömiset ja kehon mittailu.

    Itse liikun vain sellaisilla tavoilla, mitkä tuottavat mielihyvää ja vain kun huvittaa. Vaaka on, mutta en ole noussut sille varmaan vuoteen. Syön sitä mitä haluan ja uskon, että kehoni tietää, mitä tarvitsee. Nuoruuden aikainen syömiseen liittynyt syyllisyys on onneksi jäänyt. Joka päivä on oltava herkkuhetki, yleensä päiväkahvi leivoksen tai suklaan kera ja joskus lisää suklaata iltasella, kun katsomme miehen kanssa jotain suosikkisarjaamme tai luen romaania.
    Joudun kerran vuodessa mittaamaan verenpainetta ja keuhkojen tilavuutta vuositarkastusta varten enkä pidä siitä yhtään. Verenpainetta on mitattava molemmista käsivarsista kolme mittausta aamuin illoin ja tehtävä taulukko mittausten keskiarvoista. Tätä kaksi viikkoa. Samoin kaksi viikkoa puhalluksia Pef-mittariin ennen ja jälkeen avaavan astmalääkkeen ottamista. Hyvä lääkäri kyllä, kun haluaa tutkittavakseen tällaiset tulokset ennen tapaamista.

    Minä en ole oikea ihminen vastaamaan tuohon kysymykseesi hitaan elämän viettämisestä, koska olen eläkkeellä. Joskus pitää kyllä muistuttaa itselleen, että on ansaitulla loppuelämän lomalla. Tiedän kyllä eläkeläisiä, jotka eivät osaa rauhoittua vaan pyrkivät työn kaltaiseen hektiseen tilaan monien harrastusten ja yhdistysten täyttäessä päivät. Sehän on vain hyvä, jos se on hyvä, mutta sitten jos siitä seuraa valitusta elämän kiireisyydestä - enhän minä ehdi lukea ja milloin minä muka kuljeskelisin metsissä - niin silloin voi kysyä, eikö kannattaisi ensin järjestää itselleen tyhjiö ja katsoa sitten uudelleen, mitä oikeasti haluaa.

    Pitkät aamukahvit sanomalehtien kera on minulle nykyään vakio, kun se ennen oli ylellisyys. Kunpa paperilehdet pysyisivät minun elinikäni ajan!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kaikki on kyllä juuri noin, miten kirjoitit! Meille on ulkoistettu kaikki aiempi palvelu. Kun yrität soittaa jonnekin tai käydä liikkeessä kysymässä jotain hankintaa, vakiovastaus on aina "netin kautta". Juuri netin kautta tekemiseen koneella menee ihan älyttömästi aikaa! En keksi montakaan asiaa, joka olisi huomattavasti nopeampaa netissä. Esimerkiksi karanteenissa käyttämänoäi kauppapalvelu. Vaikka se olikin ilahduttava kokeilu, voi taivas miten kauan kesti kerätä ostokset virtuaaliostoskoriin, käydä ne läpi ja aloittaa taas koko homma alusta järjestelmävirheen takia! Tavalliseen kauppakäyntiin minulla menee puolet vähemmän aikaa!

      Onneksi silti voimme valtaosin valita, mihin vapaa-aikamme käytämme. Harventaessani omenapuita simpanssina kiipeillen lähes kolme tuntia, tunsin kerrankin tehneeni jotain ja samalla rentoutuneeni. Mikäli vain katsoo telkkaria tai somettaa, näennäiskiireen tunne voi säilyä (mainoskatkot, evästä sillä välin äkkiä, someplingplong, kaveri veistittä jne). Kyllä tämä sinun kommenttisi sai taas entistä tarkemmin miettimään asiaa.

      Tosi moni on koronaisen ajan opetuksena sanonut, että on oppinut pysähtymään. Ettei tarvitse vierailla kaikkialla joka viikonloppu ja niin edelleen. Mutta se kiire onkin tunne, eikä välttämättä ole sidoksissa fyysiseen tekemiseemme.
      Ah, odotan jo omia eläkepäiviä, mutta ehkä kuitenkin ensin parin viikon päässä siintävää kesälomaa (heti vaan kun on mahdollista :D) Uskon, että paperilehteä ei meiltä riistetä vielä, mutta minusta 40 vuoden kuluttua en tiedä!

      Poista
  2. Hitaan elämän viettäminen on aika ollut kovin vaikeaa minulle, vaikka sellaisesta haaveilenkin. Koko aikuisikä on tullut painettua töitä ja opiskeluita tukka putkella. Toki välillä vietän hitaita päivä, mutta kokonaiskuva ei ole kovin hidas. Olen kyllä ihmisenä sellainen, että kokoajan on oltava jotain tekemistä. Viikonloputkin saan aika suunniteltua täytyeen jotain ohjelmaa. Olen myös huomannut, että ahdistun, jos ei ole mitään tekemistä. Ei ehkä ihan tervettä. Hidas elämä on minun kohdallani asia, johon tulisi opetella.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Tunnistan todella tuon, että pitää tukka putkella painaa opinnoissa ja töissä, jopa samanaikaisesti. Minusta on jo ajatuksena uuvuttavaa, että oppivelvollisuutemme alkaa jo 6-7-vuotiaana ja siitä lähtien joku vaatii ja odottaa koko ajan meiltä jotain panosta jonkin asian hyväksi. Mietin, vaikuttaakohan tämä myös itselläni ajattelussa taustalla. Kun on vapaapäivä, alan siivota ja häärätä kun muulloin en jaksa. Enkä käytä sitä aikaa niin paljon lepoon kuin pitäisi. Toisaalta pieni tekeminen on kivaa ja se voi olla myös rentouttavaa. Nyt on ollut sosiaalinen elämä niin autiota, ettei haittaisi yhtään utopistinen täysi kalenteri vierailuja :D mutta silti on hyvä kyllä miettiä näitä ja kysyä itseltään, mikä oikeasti luo hyvinvointia ja mikä ei. Joutenolo on jalo taito :)

      Poista
  3. Hitauteen pyrkimisestä tulee helposti suorittamista ja se vasta kamalaa onkin. Korona on ns. pakottanut pienimuotoisempaan elämään, mutta yhtä aikaa stressitaso on vähintään yhtä korkealla ainakin minulla kuin ilman pandemiaa. Minun on vaikea ymmärtää jatkuvaa (itsensä) mittaamista, vaikka varmasti esim. fyysisen aktiivisuuden mittaaminen voi joskus olla ihan kätevääkin (ja ei, en missään nimessä halua aktiivisuusranneketta tai kehonkoostumusmittausta, kääks.)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Tuo on ihan totta, rentoutumisestakin tulee helposti suorittamista! Olen tuore kokemusasiantuntija, sillä menin juuri verannalle vain lukemaan ja löysin itseni lopulta pihalta oksasilppurin parista :D Joutenolo voi olla myös stressaavaa, jollei patoutuneelle energialle ole suuntausväylää. Erittäin tuttu tilanne koronavuonna monelle. Mutta en minäkään usko, että joku aktiivisuusranneke olisi mihinkään loistava ratkaisu pitkällä tähtäimellä. Toivon, etten saa sellaista koskaan lahjaksi mistään! Kerran yksi lehtimyyjä soitti ja olisi antanut sellaisen tilaajalahjaksi. Sanoin, että sitten en ainakaan tilaa, kiitos vain :D

      Poista

Lähetä kommentti

Arvostan kommenttiasi!

Tämän blogin suosituimmat tekstit

Mystinen metsänpeitto - unohtumaton kokemus

Tylsä (hyvä?) sijoittaja

Miten taiteen hinta määritellään? Mitä sinä maksaisit taiteesta?

Elämä on täynnä salattua magiikkaa

Luukku 3: Joulupasteijat lihaliemellä ja ilman

Euforia