Loistava ystäväni (ja) napolilainen verantahelle

Nyt, kun "kaikki muut" ovat jo lukeneet Elena Ferranten koukuttavan Napoli-sarjan ja Yle Areenasta näytetty tarinaa koskeva tv-sarja on jäänyt huomaamatta, on aika liittyä maailmanlaajuiseen Ferrante-faniklubiin. Luin Loistava ystäväni -teoksen (WSOY 2016) otsikon mukaisesti pääosin napolilaisessa verantahelteessä, napolilaistyylistä skrapaustomua hengittäen. Välillä söin, välillä, join, välillä nukuin ja mietin elämän käänteitä, nuoruuden ystäviä ja ihmiskohtaloita. Samaistuin suuresti kummankin päähenkilön, ystävysten Elena Grecon ja Lila Cerrullon tunteisiin ja persooniin sekä niiden kehitykseen muuttuvassa, mullistuksen keskellä elävässä kaupungissa. Napoli näyttäytyy minulle kirjassa kuin puberteettisena kehona, jota ei vielä tunne riittävän hyvin, mutta jota haluaa palavasti tutkia ja josta haluaa samalla päästä äkkiä eroon. 


Harjoittelin Instan kirjagram-tyylisen kuvan ottoa, sillä niistä on kenties kiellettyä jättää kukkaset pois. Saman kimpun kolme alkujaan saman väristä, kolmessa eri kukoistuksensa vaihessa vaikuttavaa pionia sopii myös hyvin Napoli-sarjan teemaan. 


Tuntematon pelottaa, mutta aina on ihmisiä, jotka eivät halua kohdata pelkojaan. Toiset haluavat lähteä ja toiset jäädä, vaikka jääminen voi joskus tarkoittaa suurinta rohkeutta. Tähän aiheeseen ilmeisesti palataan Napoli-sarjan kolamannessa osassa Ne jotka lähtevät ja ne jotka jäävät. Mutta minä siirryn seuraavaksi vasta kakkososaan Uuden nimen tarina


Rakastan kukkasia ja kirjoja, mutten aina niinkään niiden kuvaamista. Yleensä ei ole edes riittävän siistiä pöydällä tällaista kuvaa varten, heh. 


Miksi Ferranten tyyli ja tarina koukuttavat? Tarina koskettaa tavallaan meitä kaikkia, sillä meistä jokainen on ollut ystävyydessä ihmissuhteiden luomista ja ylläpitoa harjoitellut nuori. Kerronta etenee ajatuksen ja filminauhan tavoin ja siinä on draamallisia käänteitä kuten elämässä usein on. Esimerkkinä mainitsen nykyisin varmasti jokaisen tytön kasvuun kuuluvan vanhemman miehen lähentely-yrityksen. Ferrante kuvaa hyvin, miten paljon yksi ainoa kerta, jopa mainittua hienovaraisempi, voi vaikuttaa valintoihimme. Tätä asiaa ei mitenkään ollut korostettu, mutta rivien välit luettuani mietin jälleen, kuka Elena Ferrante -salanimellä kirjoittava loistava kirjailija oikeasti on. Jotenkin minusta tuntuu, että hänen on oltava nainen. Napolilaista kääntäjää Anita Rajaa on vahvasti epäilty, kuten myös hänen kirjailijapuolisoaan Domenico Starnonea. Mutta sukupuoleen ei voi jumittua. Tunteet ovat universaaleja ja tarkkanäköiseen havainnointiin kykenevä empaattinen ihminen, jolla on kirjoittamisen lahja, voi luoda yhtä vahvasti niin naisen kuin miehen kokemukset eläviksi.  


Molempi parempi ja taustalla ilahduttaa myös "koronabonuksillani" ostamani palkinto!


Jahas, pyykkikone valmistui. Onko mitään napolilaisempaa kuin pyykkien ripustus talojen väliin? Käyn suorittamassa tämän vielä 1950-luvulla itsestäänselvästi vaimoille kuuluvan toimenpiteen ja sulattelen ajatuksiani kirjasta, palataan asiaan hetken kuluttua. Una momento!

Noin, pyykit ripustettu äitienpäivän kunniaksi ja pyhäinhäväistykseksi. Minusta pyykkirallia voisi ehdottaa Unescon maailmanperintökohteeksi. Onko mitään arvokkaampaa ja kaikkia maailman naisia yhdistävämpää asiaa? Kaikki eivät ole äitejä, mutta lähes kaikki naiset ovat enemmän tai vähemmän asuinyksikkönsä huolehtijoita. Ja tästä valinnasta on kysymys myös astumisesta napolilaisen avioliiton satamaan, josta kenties saadaan jo esimakua kirjassa. 

Mietin, mikä asia nousi päällisemäisenä mieleeni Loistavan ystävän annista. Loistavia lainauksia löytyisi kirjasta yllin kyllin, mutten koskaan korvamerkitse hyviä kohtia (olen liian laiska ja kärsimätön siihen hommaan). Laitan siis yhden ainoan, jonka tarkan sivun 199 muistan:

...opettaja Ferraro onnitteli minua ahkeruudestani ja kysyi sitten Lilasta hyvin pahoillaan siitä, että hän ja koko Cerrullon perhe oli lakannut lainaamasta kirjoja. On vaikea selittää, miksi hänen mielipahansa satutti minua. Otin sen merkkinä todellisesta ja syvästä kiinnostuksesta Lilaa kohtaan, mikä oli paljon enemmän kuin se, että hän antoi minulle tunnustusta ahkerana lukijana. Minulle tuli mieleen, että vaikka Lila olisi lainannut vain yhden ainoan kirjan vuodessa, hän olisi jättänyt siihen jäljen, jonka opettaja olisi tuntenut hänen palauttaessaan sen, kun taas minä en jättänyt jälkiä, olin pelkkä sinnikkyyden ruumiillistuma pinotessani umpimähkään niteen toisensa päälle.


Tunnistan tämän kohtauksen täydellisesti kaikista kolmesta eri näkökulmasta. Muistan lyhyen opettajan urani aikana, miten joissain oppilaissa oli "sitä jotain", riippumatta mitenkään heidän koulumenestyksestään. Luontaisen karisman vaikutus elämänpolkuihin pujottelee myös pitkin Loistavaa ystävää, vahvasti mutta toisinaan hyvinkin epäsuorasti. Sillä on kuitenkin ääretön painoarvo myös perheen sisäisessä dynamiikassa, halusimme sitä tai emme. Mutta myös sivustaseuraaja ja suorittaja voivat olla vaikuttavia ja vahvan muistijäljen jollekulle toiselle jättäviä henkilöitä. Karisma on myös suhteellista, mutta karismaattisimpien henkilöiden kohdalla tätä ominaisuutta ei tarvitse arvuutella. 

Tästä päästään yhteen tulkitsemaani teoksen sanomaan. Ihmisellä on luontainen tarve vastavuoroisuudelle jo vauvasta lähtien. Oletusarvo ihmisten välisessä kanssakäymisessä on, että hymyyn vastataan hymyllä ja kysymykseen siihen aidosti vastaavalla vastauksella eikä ohituksella. Mikäli toinen ei reagoikaan kuten toivomme, syntyy hämmennys. Mikäli toinen ei reagoi lainkaan, on täysin välinpitämätön joko aidosti tai suojakuorenaan, syntyy pohjattomuus. Mikä tuossa pohjattomuudessa on niin koukuttavaa? Illuusio yhteisestä menneisyydestä ja tulevaisuutta kannattelevasta tarinasta? Vaiko se tosiasia, että jotkut ihmiset ovat käytöksestään riippumatta valovoimaisen karismaattisia, koukuttavia? Ja kun emme saa selvää vastausta heidän olemuksestaan, haluamme selvittää sen arvoituksen yhä suuremmalla palolla. Näille ihmisille annamme anteeksi kerta toisensa jälkeen, ollen myös samalla itse näitä ihmisiä joillekuille toisille.


Katsomme karismaattisia ihmisiä usein alhaalta ylöspäin luonnostaan, mutta valokuvatessa moinen kikkailu usein unohtuu. Mutta onhan tämä Iittalan suupuhallettu ametisti Aalto-vaasi tyylikäs ja karismaattinen! Niin oli hintakin... 


Elena Ferrante tiivistää Loistavassa ystävässäni ystävyyden synnyn ja keston salat yhdistämällä sen viha-rakkaus-suhteeseen omaa kotikaupunkia kohtaan. Jollei tämä ole koukuttavaa kirjallisuutta, ollen jokaiselle jollain tavalla omakohtainen, mikä lopulta on? Mikä lopulta ON? Sitä Ferrante rivien välissä kysyy monen monta kertaa. Mikä lopulta on totta, todellista, mikä vain pelkojemme, unelmiemme ja itsetutkiskelumme värittämää spekuloitua kuvitelmaa. Tähänkin voi lainata Tommy Tabermannia: "värisevää sielua ei saa tallata" , ei varsinkaan teini-ikäisenä. 

Sen ja aikuisuuden porteille päättyy Loistava ystäväni, eikä ole kahta kysymystäkään ettenkö olisi koukuttunut. Oli pakko metsästää heti toinen osa omaksi. Kun ei Prismasta löytynyt ekalle pokkarille jatko-osaa, piti oikein lähteä suureen maailmaan ostoksille. Odotukset ovat jälleen hilseilevässä verantakatossa, etenkin kun toista osaa on kehuttu vielä ensimmäistäkin enemmän. 


Numero due. 


Olin puoliksi varma, että pettyisin johonkin asiaan ensimmäistä osaa lukiessani, sillä olen aivan ylikriittinen lukija. Jaksan harvoin lukea mitään kirjaa loppuun asti. Minusta kirjoissa täytyy olla sitä jotain, sitä samaa Lilan persoonan imua, joka saa ahmimaan kaiken loppuun pienillä puutteillakin. Samoin kuin Elena kaipaa ikuisesti Lilan ystävyyttä, vaikka tämä käyttäytyisi törkeästikin. Joillekuille kirjan rönsyilevän pitkät lauseet sekä yhtä rönsyilevä henkilögalleria voivat olla liikaa, mutta minä olen enemmän tämän tyylin ystävä kuin pelkistetyn. Ja voiko mennyttä napolilaista elämää kuvata yhtään pelkistetymmin kuin Elena Ferrante tekee, tiivistämällä samalla nuoruuden kateuden, kilpailun ja epävarmuuden tunteet yhtä loisteliaasti? Kuulen mielelläni kilpailijan!


Valojen ja varjojen leikkiä Napolissa, siis verannalla. Talvella kuollut ihmepensas etualalla, missä olivat sen ihmevoimat?


Napolilaisesta verantahelteestä vielä sen verran, että kenties kolme vuotta kestänyt maalausprojekti on ottanut alleen napolilaisen vaiheen: sillä ei ole päämäärää. Projektia haluaa toki tutkia, sille haluaa tehdä jotain ja sitä haluaa paeta... mutta parasta on lopulta vain imeä sen ikuisesta sekamelskasta ja keskeneräisyydestä kaikki nautinto kymmenen vuosikymmenen maalikerroksen ajalta. 


Ehkä erotatte yhden ikkunaraamin pohjavärin, oreganonvihreän. Tuo taustan seinän "tursu" on pellavarivettä, sillä siitä raosta falskaa kylmää sisäeteiseen! Kesällä tietysti kuumaa...


Onkin kaikista järkevintä vain irrottaa yksi maaliliuska kerrallaan, silitellä toisinaan kuin ihmeen kaupalla silmien eteen ilmestynyttä puupaljasta pintaa ja keskittyä auringossa istumiseen. Salkopavun, unikon, oreganon ja salvian tähän asti nollakasvuiset taimet tykkäävät verantahelteestä vähintään yhtä paljon kuin minä ja Ferranten pokkarikin. Mietin oliko verannalla jokin maaginen tatsi lukukokemukseen, vai sinetöikö sen loma roseeviinin litkimisellä höystettynä. Mutta ainakin unohdin kaikki kremppani sekä selvästi myös ikuisuusremppani.


Napolilainen zen-kulmaukseni sekamelskan keskellä. En ole käynyt Napolissa, mutta Roomaa kaoottisempi lienee Palermo. Rrrraakastin sitä, uskoakseni viihtyisin siis myös oikeassa Napolissa. Viihtyisyys on mielentila, näin se on! Mutta kirjoittaamaan en pysty muuta kuin blogia, jos pöydällä on kaaos. Haaveilenkin oman siistin minipöydän hankkimista verannalle, jossa voisin näpyttää romaanikäsikirjoitusta! 


Oletko sinä lukenut jo Napoli-sarjan tai muita Ferranten teoksia? Minun on varmasti luettava kaikki ja selvitettävä myös, koska Elenan ja Linan tarina näytetään uusintana TV:ssä. Ensin katselua on kuitenkin luettava kirjat, se on mielestäni aina paras järjestys! 

Napolilaista sunnuntaita ja hyvää äitienpäivää!


P.S. Tartutin Ferrante-intoiluni myös äitiini, joka osti yhteishakureissullamme ruotsinkielisen ykkösosan - kenties siis joskus vielä tiedossa itselleni uusintaluvut ruotsiksi!



Kommentit

  1. Loistavaa! Tyttöjen tai naisten välisen ystävyyden kuvauksessa ei minusta ole Ferranten voittanutta. Lila on yksi parhaita henkilöhahmoja koskaan, toisaalta hellyyttä herättävä, toisaalta raivostuttava ja aina kuitenkin jotenkin askeleen edellä ja tavoittamattomissa. Minustakin sarja vain paranee edetessään, joten sinulla on autuaat ajat edessäsi. Olen lukenut Ferrantelta kaiken muunkin, mutta Napoli-sarja on aivan ehdottomasti paras. Voisin suositella myös Silvia Avallonen Terästä, siinä on myös kyse tyttöjen välisestä ystävyydestä ja nuoreksi naiseksi varttumisesta ei-niin-ihanteellisissa oloissa. Se on myös loistava kirja, erilainen kuin Ferrante, mutta vastustamattomalla intensiteetillä kirjoitettu sekin.

    Olet pioneinesi aivan suoraan kirjagramin ytimessä!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Ah, kiitos - taidan kohta innostua näistä kirjakukkasista :D Kiitos myös mielenkiintoisesta suosituksesta!
      Olen samaa mieltä, Lilan henkilöhahmo on kerrassaan loistava. Innolla odotan jatkoa!

      Poista
  2. Mulle Ferranten kerronta on jotenkin hivenen hitaasti etenevää, pikkuasioihin tarttuvaa ja liikaa yksityiskohtia sisältävää. Tuskaisesti sain tarvottua tuon Loistavan ystäväni loppuun ja, jo jonkin aikaa on ollut odottelemassa sarjan kakkososa mutta siirrän sen aina vaan kirjapinon alimmaiseksi, kun ahdistaa etukäteen, että se on yhtä hidas ja tahmea kuin ensimmäinen osa. Kesälomalla ehkä saan tartuttua siihen. Toivottavasti se saa minutkin Ferranten pauloihin.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Ymmärrän fiiliksesi tekstin tyylistä. Mulla ehkä omat aivot toimivat usein tekstin tavoin, niin koko teos oli vain kotoisaa luettavaa :D Jonkin verran, kuten nyt kirjallisuudessa aina, on Ferranten kohdalla ollut kahtiajakautuneita lukukokemuksia. Se on juuri parasta kirjoissakin, että niistä voi olla niin monta mieltä. Kenties kakkososa on vetoavampi sinulle, mutta ymmärrän myös sen, ettei kiinnosta ehkä aloittaa, jos ykkönen on takellellut. Joskus kuitenkin vältellyt kirjat yllättävät, näin on käynyt minulle usein! Kesällä yritän aloittaa legendaarisen Alastalon salissa -kirjan lukemisen, mutta ahdistaa tuo puuduttava järkäle jo nyt :D

      Poista
  3. Ai kukka & kirja on Kirjagrammissa toistuva kuva-aihe, minähän olen ollut sitten blogissani ihan "ajan hermolla", vaikka en Kirjagrammista mitään tiedäkään. Toinen asetelma-aihe, mitä olen käyttänyt kirjakuvissa kirjan ohessa, on kahvikuppi leivoksineen. Sekin lienee paljon käytetty.

    Minulla on sama kuin Tilittäjättärellä, en jaksa Ferranten Napoli-sarjaa sen yksityiskohydissa viipyilyn ja runsassanaisuuden vuoksi. Jaksoin melkein toisen osan loppuun ja sitten pakkasin kaikki neljä kirjaa kirppislaatikkoon. Olin ostanut ne kirjakaupan bonuksilla varmana että tykkään, koska pidin niin paljon Elena Ferranten kahdesta aiemmasta romaanista, Amalian rakkaus ja Hylkäämisen päivät. Ne ovat aivan eri tyylillä kirjoitettuja, edellinen alle 200-sivuinen ja jälkimmäinen päälle, joten ehkä Napoli-sarjassa on eri kirjoittaja tai sitten kaksi joista toisen tyyli voittaa.
    Elena Ferrantelta on ilmestynyt myös uusi Tyttären varjo, jonka voisin lukea, koska se on taas paluuta lyhyempään kirjan koosta päätellen.
    Noiden Napoli-kirjojen pohjalta tehdyn tv-sarjan voisin katsoa, koska otaksun, että siinä meno on nopeampaa kuin kirjoissa.
    Tytöt oli kyllä kuvattu hyvin eläviksi, mutta siinä toisessa kirjassa tulee niitä henkilöitäkin niin paljon ja fokus katoaa...

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kyllä, sinulla on hyvin "instamaiset" kuvat, eli olet ollut trendien edelläkävijä!

      Katsotaan, myynkö minäkin Ferrantet vielä kirppiksellä, mutta tähän asti fiilis on vahva, että en. Turha on kyllä pitää sellaisia kirjoja hyllyssä, joista ei ole innostunut. Ei niitä tule silloin luettua yleensä uudelleen.

      Tv-sarjassa meno on varmasti nopeampitempoista. Usein elokuvaa tai tv-sarjaa käsikirjoittaessa ajatellaan enemmän katsojaa tiivistämällä tarinaa, korostamalla draamallisia käänteitä ja hahmoja. Tuntuu, että kirjailijalla on suurempi mahdollisuus kikkailla kerronnan parissa, jolloin ehkä se fokus myös katoaa helpommin.

      Itse kirjoittaessa taas huomaan miettiväni tekstiä ihan liikaa draamallisesti, käänteiden kautta. Se on aiheuttanut sen, että kappaleet ovat lyhyitä ja niitä on siten liikaa ja kuvailevaa kerrontaa kenties liian vähän. Mutta makuasioitahan nämä usein ovat.
      Kyllä Ferrante olisi voinut vähän tiivistää, mutta minua ei silti rönsyily vielä tässä kohtaa haitannut.

      Poista
  4. Jee, tätä postausta olen odottanut! Luin heti tekstin, kun sen bongasin, mutta kommentoiminen jäi. Loistava ystäväni ja koko Napoli-sarja koukuttaa kovasti! Napoli on kuin kolmas päähenkilö ja kirjoissa elämän kaikki kauheudet ja kauneudet ovat mielestäni todella kiinnostavasti läsnä. Jään innolla odottamaan, iskeekö sarjan muut osat yhtä lujaa. Toistan itsenäni: neljäs osa on jo vähän blääh (jos näin rumasti saa kirjoittaa), mutta tuo kakkososa teki minuun tosi ison vaikutuksen. Ihanaa, että sulla on vielä Napoli-saagaa jäljellä monen kirjan verran!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kyllä jo alku kakkosesta on imaissut minut mukaansa! Haluaisin kovasti pitää kaikista sarjan osista, mutta täytyy suhtautua asioihin niin kuin ne sitten ovat :D Kiva, että odotit tätä postausta! Täytyy siis jatkaa Napoli-teemaa vielä blogissa!
      Hyvin sanottu tuo "kauheudet ja kauneudet kiinnostavasti läsnä". Tämä juuri koukuttaa!

      Poista

Lähetä kommentti

Arvostan kommenttiasi!

Tämän blogin suosituimmat tekstit

Mystinen metsänpeitto - unohtumaton kokemus

Tylsä (hyvä?) sijoittaja

Miten taiteen hinta määritellään? Mitä sinä maksaisit taiteesta?

Elämä on täynnä salattua magiikkaa

Luukku 3: Joulupasteijat lihaliemellä ja ilman

Euforia