Ahdistus

Tämä onkin loistava aihe ensimmäisenä työpäivänä lomalta paluun jälkeen! Tosiasiassa viimeisin ahdistuspiikki syntyi siitä, että maatessani sängyssä klo 19:10 aloin plärätä LinkedIniä. MIKSI? Minua alkaa aina ja iankaikkisesti ahdistaa työsome, jossa kaikilla on niin älyttömän kivaa, hyvä pöhinä ja draivi päällä. Ja jollei ole, niin Linkkarista löytyy kyllä fasilitointipalveluja (en enää muista, mitä tämä edes tarkoittaa), sparrausta ja työn sanoittamista elämän harhakuvaksi. Siispä painan "accept" pakollisiin yhteyspyyntöihin ja saavun leikkikehän juureen seuraamaan tilannetta seuraavan kerran taas kuukauden päästä.

Seuraava ahdistuksen aihe ei syntynyt kolottavista nivelistä, jotka kielivät ennenaikaisen nivelrikon rantautuneen rapistuvaan ruumiiseeni karkeloimaan. Tätä murehdin jo heti aamulla, aloittaessani työt silloin, kun muut käänsivät vielä kylkeä. Kenties jopa grillaavat sitä illalla. Ei, en minä terveysasioita halua miettiä hetken joutenolon keskellä, kun voisin vaikka lukea. Mutten jaksa. Alan siis murehtia sitä, miksen jaksanut kirjoittaa loman aikana kuin yhden blogitekstin. Noh, jaksoin sentään kirjoittaa viitenä päivänä käsikirjoitusta ja edistyin siinä monta kymmentä sivua. Nyt olisi kiva jatkaa, mutten jaksa.

Ymmärsin, että eihän vapaa kirjoittaminen itsessään ole lainkaan raskasta, vaan minulle sitä on ennen kaikkea tekniikka, jota joudun kirjoittaessani käyttämään. Tänne blogiin pitäisi laittaa kuvia koneelta, kun kännykästä ei saa laitettua. Kyllä, näpytän tätä sinivalosuodattimella luuristani, sängyssä maaten. Sillä en jaksa nousta, avata konetta, hiulata muotoseikkoja ja etsiä kuvia. Siinhän se kaikki aika lyhyestä illasta meneekin sitten. Mieluummin kirjoitan tajunnanvirtaa puhelimen kautta, julkaisen sen ilman kuvia ja keksin uuden ahdistuksen aiheen suljettuani selaimen.

Nykyään media täyttyy ahdistuksesta sekä huolesta, miten moni on ahdistunut. Se itsessään jo ruokkii ahdistusta, kuten myös uutiset. Tieto lisää tuskaa, amen. Hyvän mielen tv-uutisia ei ole edelleenkään lähetetty kuin loppukevennyksen keinoin.

Kevennys. Jotkut tai kenties monetkin uskovat, että elämäntapamuutos ja vaikkapa laihduttaminen vie kokonaisvaltaisen ahdistuksen pois. Toiset ostavat tavaraa, kolmannet litkivät viiniä, neljännet sarjadeittailevat aina vain vihreämpiä ehdokkaita. Ja jotkut tosiaan hakeutuvat maailmanparannusahdistuksessaan politiikkaan. Niin ahdistunut en ole. Kyllä peräpukamat voi saada muullakin tavoin kuin eduskunnan tai kassan penkillä istumalla (tämä ei onneksi ole freudilainen lipsahdus). Nykyään kyllä kiinnitetään yhä enemmän huomiota ergonomiaan ja seistään (tuolithan maksavat enemmän kuin työntekijät). Pukamat ovat olemassa vain tv-mainoksissa, kuten myös liuta erilaisia intiimivaivoja. Mietin aina, paljonko rahaa ne henkilöt saavat, jotka antavat kasvot hiivatulehdukselle.

Minulla on varmaan kokovartalohiiva tai olen allerginen äkilliselle työnteolle, sillä iho kutiaa koko ajan. Ehkä banaanikärpäset yrittävät kantaa minua raatopankkiin tai lakanoihin on tarttunut zeoliittia. Pesuaineinfon mukaan sellaista ei pitäisi pyykinpesuaineessa olla, eikä varsinkaan intiaanien ja minun suosimissa pesupähkinöissä. On ahdistavaa, kun ihminen ei saa hetken rauhaa edes sängyssä, jonka lämpötilalukemat alkavat olla saunan tasoa. Kun tässä on vielä ne lämmön mukaan muotoutuvat painajaispatjat, putoan kohta säleikön läpi lattialle. 

No, jos lattia pettää alta ja putoankin suoraan kellariin, siellä ainakin on viileää. Olen nukkunut parit päiväunet räsymattorullien päällä kellarissa noin 20 asteen lämpötilassa. Miten euforista, jopa minulle, joka en koskaan nuku päiväunia. Kellarissa olen myös lukenut sekalaista kirjahyllyn antia (myös kellarissa on kirjahylly tai oikeastaan lukollinen vitriini), kuten Aku Ankkoja tahmeista keltaisista kansioista, alun Sinuhe Egyptiläisestä sekä kansitekstin klassikkoteoksesta Minä Cheeta. Miltei juoksin apinajuoksulla ulos tropiikkiin, sillä liaanini on kuivunut ja katkennut. Tai niitä on niin monta nysää, etten enää tiedä mihin tarttua. 

Eniten olen kuitenkin lukenut - en todellakaan yrittämääni Volter Kilven Alastonta salissa - vaan yläkerran kirjahyllyn opusta Stieg Larssonin murhatutkimukset, jossa Jan Stocklassa käy läpi Stiegin 18 vuotta kestäneitä tutkimuksia Palmen murhaan liittyen. Poliisi sai paljom kullanarvoista tietoa Larssonilta, joka kuoli heti Millenium-trilogian julkaisun jälkeen vuonna 2004. Kirjoitan tästä Palme-teoksesta ehkä myöhemmin, mutta se on kyllä ollut hyvä ponnahduslauta palata aina näpyttämään omaa projektia. Hmm, tämä oli nyt liian positiivista tekstiä, ei kuulu enää ahdistuksen alaisuuteen. Paitsi siten, että murhat ja rikokset ovat tietenkin hyvin ahdistavia ja kamalia. Ja true crime tarjoaa meille tätä genreä koko ajan enemmän. Emme me kuitenkaan halua rikoksilla mässäillä. Tämän aihepiirin koukuttavuus perustuu mysteerin ratkeamiseen tai ikuiseen arvoitukseen. Kyllikki Saaren murhastakin kirjoitettiin juuri teos, vaikka murha tapahtui jo 1950-luvulla. Tällaiset rikokset eivät jätä rauhaan. Ihminen haluaa saada lopullisen vastauksen voidakseen siirtyä seuraavan mysteerin pariin tai saada rauhan. 

Viking Sallyn eli myöhemmän Estonian 30 vuotta vanhan murhan oikeudenkäynti olikin aikamoinen pettymys ja rahareikä. Epäilty ja kenties joka tapauksessa syyllinen (näytön puutteesta huolimatta) käyttäytyi kuin mikäkin maailmanvalloittaja oikeusistunnossa, jonka me veronmaksajat ilmeisesti rahoitimme. Totuus halutaan saada tietoon hinnalla millä hyvänsä. Oikeus on kallista, mutta sillä ei ole hintaa.

Nyt alkoi ahdistaa tämän tajunnanvirran katkeamattomuus sekä se, että kännykästäni katkeaa kohta virta. En jaksa hakea laturia. Nousen ylös vasta puoli yhdeksän hyvän mielen uutisia katsomaan.

Oikeastaan nyt, kun kirjoitin ahdistukseni, tai vain osan siitä ulos, minua ei enää niin paljon ahdistakaan. Ahdistus on aina suhteellista. Mietin hetken ystävääni, joka juuri nyt synnyttää pitkällisesti tai on jo synnyttänyt... yhtäkkiä minulla on työpäivästänikin varsin kevyt olo! Ihminen, joka syö viineriä kivutta, on aika onnellinen. Mutta länsimainen perustyytymättömyys saa meidät ahdistumaan sen viinerin imuroinnin keskelläkin. Vadelmassa on homepilkku, teenpä valituksen. No, en tee, sillä kahvitauko ei riittäisi ja vapaa-ajalla ei viitsi. Ettei olisi sellaista ikävää negatiivista painolastia arjessa. 

Samaan aikaan kaikki yltiöpositiiviset linkkarilaiset ruokkivat vain lisää negatiivisuutta, vaikka minäkin hymyilen kuvassa. Mutta kerron salaisuuden: olin sen ottamisen aikana lomalla, kaukana Suomesta. Muistan kyllä, että ympärillä haisi urea ja vierelläni jolkotti kulkukissa, mutta tämähän oli vain pittoreskia pasta-viiniähkyssä! 

Ahdistaako sinua? Anna tulla, voin kokeilla ilmaisen terapian antamista. Työssä kun en ilmeisesti saa treenata sitä puolta riittävästi. Voimme haukkoa kaikki yhtä aikaa henkeä, huutaa aaaaaahhhdistus ja tanssia ryhmähaliringissä glittermaskeihin sonnustautuneina.

Ja seuraavaksi uutiset ja sää. 

Kommentit

  1. Minuakin LinkedIn ahdistaa. Olen siellä ja kirjaudun sinne ehkä pari kertaa kuussa. En koskaan päivitä mitään, vaikka ehkä pitäisi, jos haluaisi antaa jotenkin aktiivisen työ-minä kuvan, mutta ei oikein innosta. Se sama yltiöpositiivisuus ärsyttää. LinkedInin sijaan kulutan aikaani Twitterissä, joka on täysi vastakohta. Se on somealustoista varmasti negatiivisin. Sinnekään en usein itse postaa mitään, mutta seuraan tappeluita milloin mistäkin aiheestan. En osaa sanoa, miksi kidutan itseäni siellä, mutta jokin siinä kiehtoo. Ihmiset ovat niin karun rehellisiä siellä mielipiteistään. Toki, joskus tulee vastaan jotain positiivistakin, joka antaa taas voimaa selata feediä eteenpäin. Viime aikoina olen kyllä yrittänyt vähentää siellä viettämääni aikaa ihan oman mielenterveyden takia. Argumentaatiotaitoja harjoittelevalle Twitter on kyllä oiva paikka.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Minäkin olen perustanut joskus tilin Twitteriin vain seuratakseni yhtä keskustelua, jonka aihepiirissä olin ollut itse osallisena :D Huomasin jo tässä kohtaa, että aikamoista sanasotaa foorumilla käydään. En tiedä, miksen innostunut jatkamaan. Seuraavan kerran sain vuoden kuluttua sähköpostin, jossa ilmoitettiin jonkun yrittäneen kirjautua minun tilini tiedoilla sisään. Nyt en itse asiassa edes muista, poistinko tilin vai vaihdoinko vain salasanan.
      Rehellisyys on toki hyvä asia, mutta tuntuu, etteivät ihmiset mieti enää yhtään, mitä julkaisevat oman nimensä alaisuudessa. Ja someahdistus sen kun kasvaa...

      Poista
  2. Kyllä, tänään (tai siis jo eilen) on ahdistanut. Ei kuitenkaan töihin vaan enemmän tai vähemmän epämääräisesti muuhun liittyen.

    Kiitos siis tästä vertaistuesta ja pisteet kännykällä näpyttelylle (pelkkä ajatuskin näin pitkän tekstin näpyttelystä kännykällä melkein kauhistuttaa :D)!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Hyvä, jos vertaistuestani oli edes jonkinlaista hyötyä! Minulle on tässä ajassa kasvanut jo sarvi otsaan, mutta jokainen päivä on uusi ja jokainen tsäänssi on mahdollisuus :D

      Kännykkänäpytys on yllättävän nopeaa etenkin, jos on automaattinen sanansyöttö päällä. Mutta minulla ei ollut, tästä tekstistä olisi tullut muuten sisällöltään aivan toinen! Koskakohan voisi kirjoittaa julkaisun sanelemalla teksti valmiiksi kirjoitustiedostoksi, se olisi ehkä helpointa. Silloin mukana olisi kuitenkin öö, tota, nii, ynnä muita täytesanoja :D

      Poista
  3. Mahtava terapiateksti! ��

    Minua ei nyt juuri ahdista mikään. Levollinen aamu, tummaakin tummempi paahto kahvissa, voileivällä kaiken perussälän päällä vuohenjuustoa ja mansikkaa. Takana hyvin nukuttu yö.

    Jos unohdan kaiken edellä mainitun, voisin ahdistua vaikka helteestä. Siis noin periaatteessa voisin ihan lähimmäisten uupumisen vuoksi ahdistua, itse en (vielä) ole siihen väsähtänyt. Voisin ahdistua kaikenmaailman yli-viikareista, humalaisista uimareista, sähköpotkulautakiitäjistä, kaikkitietävistä koronadissaajista, noloista futisfaneista ja mustikkasadon kuivumisesta. Jos unohdan kaiken tuon, voisin ahdistua maailman vesitilanteesta, luonnon monimuotoisuuden kapenemisesta ja globaalista epätasa-arvosta. Tähän lopetan, alkaa levollisuus horjua.

    Haukkaan vuohenjuustoa ja mansikkaa. Se on pienestä kiinni!

    PS. Luin taannoin Laura Frimanin kolumnin linkkarista, jonne hän haksahti hetkeksi.
    No, en siellä minäkään ole. ��

    VastaaPoista
  4. Ja nyt mua ahdistaa noi emojit!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos Inke! Sinun kuvailemasi nautinto kuulostaa aivan lomalta. Testasin itsekin samaa yhdistelmää leivällä, tosin juustona oli vuohenmaidosta tehty kreikkalainen sanahirviö. Kahvi tummana, tottakai <3

      Nuo kaikki luettelemasi asiat ahdistavat myös minua. Lomaillessa niihin ei kiinnitä yhtään samalla tavalla huomiota kuin sarvipäisenä. Onnea mielenlaadullesi, jota minäkin tavoittelen taas tänään! Olen kyllä oikeasti aika positiivinen ihminen, mutta tämä on nyt terapiakanava :D

      Nuo emojit näkyvät kysymysmerkkeinä, eli nehän ovat oikeastaan aika filosofiset. Kysymys on vastauksen alku :D

      Poista
  5. Huomaan ahdistuvani aika ajoin, tällä hetkellä yksittäisistä pienistä työjutuista, mutta olen toistaiseksi osannut pysäyttää itseni tunteen äärelle. Ja pilkkoa ahdistus palasiin ja käsitellä osissa. Eikä sitten enää ahdistakaan. Nautin työstäni äärettömästi, mutta tahti on välillä sellainen, että huimaa. Entiseen verrattuna.
    Oli ihana lukea kellarihetkistäsi viileydessä, päiväunista ja lukemisesta. Ne tekevät hyvää. Itse rakastan pieniä torkkuja, ne ovat arjen ja loman kivoja hetkiä.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Juuri tuo kuulostaa tehokkaimmalta keinolta:pilkkoa ahdistus osiin ja käsitellä se pois. Se, että nautit työstäsi, on iso ennaltaehkäisykeino kokonaisvaltaiseen ahdistukseen. Ja sinun työsi kuulostaa kyllä hypermielenkiintoiselta! Kuitenkin ahdistuksen juurisyy piilee usein resursseissa, jos puhutaan ahdistuksesta työelämään liittyen. Moni sairaanhoitajakin varmasti nauttisi työstään, jos olisi riittävät resurssit ja aikaa kohdata jokainen potilas ihmisenä.
      Onneksi minulla oli hetken resursseja lojua kellarissa - mukavaa kuulla että höpinäni innostivat. Torkkujen sijaan makoilen usein jossain tekemättä mitään, vain ajattelen. Ehkä silloin palautuu lähes yhtä hyvin kuin nukkuessa, kun on kyse päiväajasta kuitenkin :)

      Poista
  6. Kiitos ahdistustekstistä! Palasin kotiin Helsinkiin saariston hiljaisuudesta ja heti alkoi ahdistaa tulevat työt, vaikka lomaa vielä jäljellä vajaa 2 viikkoa. Eniten ahdistaa se, että työajatukset hyppäsivät heti mieleen ja jotkut aivan typerät vasta syyskuussa realisoituvat ahdistuksen aiheuttajat. Taas on tullut purtua hampaita, eli nukkuminenkaan ei enää virkistä. Kiroilua. Ja LinkedInissä en ole, vaikka muuten somet kyllä käytössä. Välillä mietin, että pitäisikö liittyä, mutta uskon, että tuo värkki vain lisäisi työahdistuksen määrää.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Voi ei! Liian tuttu tunne, osanotot! Toivottavasti olet keksinyt jotain mukavaa puuhaa, kuten vaikka kirppistely, jonka avulla olet voinut jatkaa lomafiilistä ilman työstressiä. Itse pidin loman tänä vuonna 2+2 viikkoa-rytmillä. Ei mitään järkeä. Ekan viikon euforian jälkeen olet vasta palautunut ja seuraavalla viikolla alatkin jo murehtia töihin paluuta :D saan pitää max 3 viikkoa kerrallaan, joten jatkossa tiedän sen olevan ehdoton.
      Tämä kaikki lomapuhe ja ahdistus töihin paluusta kertoo karua kieltään, me ihmiset tarvitsemme lomaa enemmän! 8 viikkoa vuodessa alkaa kuulostaa järkevältä, kun aivot posahtavat kaikkina muina ajankohtina :D
      Kaupunkielo on myös itsessään stressaavaa saaristo-ja maalaisparatiisin jälkeen. Kun olet "riisuttu" kaikesta ylimääräisestä hälystä, tuo kuorma voi tuntua entistä suuremmalta kaupunkiin palattua. Tsemppiä sinne ja uutta nousua kohti! :D

      Poista
    2. Ja tuo hampaiden pureskelu yhteen, voi ei miten kauhea vaiva se on! Olen itsekin ajoittain kärsinyt siitä, sen näkee jo hampaista varmaankin. Omena suuhun yöksi? :D

      Poista
  7. En koe ahdistusta mutta shoppaan jotain kivaa itselleni aina hirveän stressaavan ajan/kokemuksen jälkeen.
    Onko se kuin annetaan karkki lapselle että toimit hyvin?

    Tässä lohduke Australiassa luikertelee metrinen, ranteenpaksuinen mato, (Alussa sitä luultiin käärmeeksi) sitä kun hieroo se tuoksuu kukkasille!
    ..juotikkaat pitävät niitä spagettiannoksina.
    Vois olla metkaa jos Suomessakin myllertäis mullanalla jättimato?

    Madoista kirjoitin yhen tarinankin koska koirani rakastaa kastematoja jotka tulvii kaduille kun on satanut!
    Hyiii en myöskään voi koskea kastematoon, arvaas kun meikä halus mökillä onkia sillee rennosti mato-ongella mutta se mato.. kesti kauan kun kahden tikun avulla sain jotenkuten madon koukkuun.
    Niinpä sitten ostin parit muovimadot muut nauroi katketakseen ja minä puhisin innosta, niinpä niin kalaa tuli muovimadollakin! Hähähhä kaverit!

    Kaikki tietävät, ettää Titanicilla orkesteri soitti viimeiseen asti.
    Sitä ei tiedetä, että moni matkustaja päätti kohdata loppunsa tanssien.
    Tuokin oli kevennys ahdistukseesi.

    Murrosikä (itsellä pahin vaihe 15v)on juurikin sitä kutinaa jota ei voi raapia.
    Itse elin rajua vaihetta, hain rajoja arestin uhallakin.
    Juopottelin ja kolusin ojienpohjista bileisiin ja samma toisinpäin, ihastuin ja kiukuttelin ja loukkaannuin verisesti, kaikki tunteet oli niiiin suuria!

    Löysin runot, aloin kirjoittamaan tuskaa ja rakkautta paperille. Kuutamolla uin vasten kuunsiltaa, harrastin myös yökävelyitä, kaikki nuo jatkuu tähän päiväänkin.

    Se auttoi, pikkuhiljaa aloin tasottumaan, suuret uhoomiset kun täysikä koittaa väistyi, muutuin kerralla kiltiksi, hiven ujoksi ja araksi..Se joka kuoren rikkoo saa ylivertaisen ystävän..joka ei käännä selkää, eikä puhu pahaa, ei kulu pois, sitkeä kuin purkka kengänpohjassa..se joka kohtelee huonosti sen tuntee sitten.

    Kiwano-kivakurkku, hyytelömelooni. Harvinaisen ruma..sisältä.
    Sammakonkutua sisälmys.
    Syyän samallatavoin kuin kiiwi.

    Makua (Hiven kurkun, banaanin, meloonin, sitruksen ja leikatun ruohon) voi korostaa ripauksella (kasalla) sokeria. Hedelmän voi sekoittaa salaatteihin, pirtelöihin, booleihin tai tarjota jäätelön kastikkeena. Koristeellista kuorta kannattaa käyttää "tarjoiluastiana".

    Erilaisia sovelluksia voi ladata puhelimeensa:
    -Silmälasit back-sovellus Näyttää oikeassa ympäristössä, missä lukulasit ovat.

    -Nalle Luppakorva-sovellus yli 35v voivat syöttää appiin kaikkien muistamiensa DDR:läisten lastenohjelmien nimet, Voittaja on pösilö.

    -Smurffit marathon-sovellus, kun keski-ikäinen juoksee maratonin, hän muuttuu sovelluksessa smurfiksi, jonka matkaa voi seurata reaaliajassa kartalta. Ai miksi, no huvikseen-

    Geenitekniikkaan ja -tutkimukseen keskittyvä islantilaisyritys deCODE väittää, että ihmiskunnan keskimääräinen älykkyysosamäärä laskee vääjäämättä. Lasku ei ole kovin jyrkkä, vain noin 0,4 pistettä vuosikymmenessä, mutta lasku kuitenkin. Vuosisatojen ja -tuhansien myötä meistä siis tulee idiootteja.

    Ukonilmalla ei ole saanut nauraa eikä paljon puhuakaan. Ei ole saanut juosta eikä mennä pihalle. Ovet ja ikkunat on pitänyt sulkea, samoin uunin pellit. Pelokkaimmilla on ollut tapana siunata itsensä tai lukea isämeidänrukousta. Sille, joka uhmaa ukkosta, tipahtaa kivikuorma tai kuuma kivi päähän.

    Lehdessä oli kuva vihreästä suomuumiosta ikää about 2500vuotta muumio oli sikiöasennossa alastomana huppu yhä päässä ja vyö lanteilla, kaulassa oli yhä nahkainen hirttoköysi.
    Nyt tutkijat pääsi suomuumion suolistoon kaveri oli ehkä syönyt viimeisen ateriansa ohrapuuroa, kanervan ja rikkaruohojen siemeniä, ja kalaa. Oliko se kenties juhlaruokaa joka päättyi hirttoköyteen ja täten lahja suohirviölle?

    Liukuovet ja kiinni. (pysyy luurangot kaapeissa)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Apua, ahdistaa kun on jäänyt huomaamatta tämmä kommenttisi! Monia hyviä oivalluksia. Jäin eritoten miettimään tuota Titanic-kohtausta, jota olen itsekin välillä ajatellut. Tai sitä, miten ihmiset reagoivat paniikkitilanteissa. 10 prossaa osaa toimia tehokkaasti ns oikein ja auttaa jopa samalla muita. Loput jähmettyvät, pakenevat tai kirkuvat hysteerisesti. Ehkä kuulun kymmeneen prosenttiin, mutta minkäs teet, jos laiva uppoaa. Kyllä siinä soittaa viisun jos toisenkin!

      Samaistun tuohon teiniajan (runo)angstiin. En hakenut rajoja, sillä minulle hoettiin, että ne ovat rakkautta :D

      Toisinaan ahistaa enemmän, toisinaan vähemmän. Minua alkoi ahdistaa nuo sovellukset, sillä kaikki tietotekniikkaan ja kännykkään liittyvä ahdistaa minua. Kestän käyttää tätä nyt vain siksi, että näpytän viestiä. Käytän aivojani kyttäämättä ruutua monttu auki passiivisena. No, vaihdan nyt self help kirjojen aateliin Idiootit ympärilläni :D

      Poista

Lähetä kommentti

Arvostan kommenttiasi!

Tämän blogin suosituimmat tekstit

Kriikunalikööri - helppo herkku kärsiväll(isell)e

Mystinen metsänpeitto - unohtumaton kokemus

Tarot - itsesi peili

Miten taiteen hinta määritellään? Mitä sinä maksaisit taiteesta?

Kiipeily- ja seikkailupäiväkirja osa 568: Muikunvuori

Kirppistelyä - ehkä ostin, ehkä en!