Unelmien asunnon painajaismainen asuntokauppa

Olipa kerran mies ja nainen, jotka etsivät unelmiensa asuntoa kolme vuotta. Niin kauan tulisi kestämään, että kriteerit, "varallisuus" ja sijainti täsmäisivät optimaalisella tavalla. Tarvittiin myös tuuria ja nopeita liikkeitä tilanteessa, joka oli kummallekin uusi. Tarvittiin yhteneväinen tunne, että tämä se on. Sitä nainen yritti takoa miehelle supermarketin narkkipaikalla melodramaattisin elkein, mutta joutui tyytymään nenäliinaan ja rökäletappioon. Mies lohdutti naista: vielä tulee parempi, jonka molemmat haluaisivat kodiksi. Nainen ei uskonut moisen toteutumiseen eikä siten ollen siihen, että he eläisivät tämän hetken todeksi noin vuoden kuluttua. 

Samoihin aikoihin, nenäliinojen loputtua, nainen ryhdistäytyi ja alkoi lenkkeillä tietyllä idyllisellä alueella. Hän juoksi usein ohi puutalojen, joita peittivät masentavat mineriittilaatat ja rönsyilevät puutarhat. Hän bongaili rullaattoreita ja invahissejä pihoista, joiden edustoille saattaisi aivan kohtapuoliin ilmestyä myytävän asunnon esittelykyltti. Nainen harrasti myös miehensä tahtista kävelyä samalla alueella, sillä kävellen olisi huomattavasti helpompi reagoida mahdollisiin vanhusten ehdottamiin myyntiaikeisiin. 

Eräänä iltana mies ja nainen huomasivat jo kaukaa, että noin satavuotiaan talon edustalla vartoi vanha mies, jolla oli näppyläiset puutarhahanskat ja niihin nähden varsin kuulaat kasvot. Ei nyt aivan valkea kuulas -omenalajikkeen väriset - sitä lajia tällä punamultaisella punaomena-alueella harvemmin muutenkaan näki. Yhtä kaikki, nainen ja mies eivät edes ehtineet ohittaa miestä, kun tämä jo hakeutui juttusille. Nainen eli ennakkoon sen hetken, jonka oli kuvitellut kaikissa villeissä unelmissaan tapahtuvan. 

Talo sijaitsi risteyksessä, hieman levottomalla paikalla. Eikä vanhus varmasti myisi sitä alle 200 000 eurolla, mikä oli ehdoton kattohinta. Tällöin nainen ei vielä tiennyt, ettei hänen sairastunut miehensä  tulisi palaamaan enää töihin. Tällöin nainen uskoi, että kaikki yhteiset iltakävelyt kuntouttaisivat hänet hikihalkohommiin, vaikka nainen itsekin niistä nautti jo aiemmassa elämässään. Ja juuri siksi nainen tahtoi asumaan puutaloon, jossa sielukkuus korvaisi kaikki vaivannäölliset uhraukset. Mies oli onneksi samaa mieltä. Moderniin valkokuutioon halajava Tesla-kuski olisi ollut naiselle kaikin tavoin väärä valinta. 

Kun vanhus avasi suunsa, nainen ei kuullut mitään unelmiensa torvisoiton takaa. Sen hiljentyessä viulukonsertoksi, nainen kuuli tiedon, joka selvästikin olisi vanhukselle merkittävä asia. Vanhus oli dementoitunut kertoessaan ainakin kymmenen kertaa, kuinka monta kilometriä hänen taloltaan on torille. Lopulta naisen ja miehen oli jo vaikea pidätellä hymyään. Pitkän ja rönsyilevän keskustelun jälkeen nainen joutui toteamaan, että hän tiesi nyt alueen historiasta paljon enemmän, mutta asuntokauppoja ei syntynyt. 


Ei asuntokauppamaljat, vaan naimakauppamaljat!
Eli niiden muistelua ikuisuutta symboloivan murattiköynnöksen ympärillä,  



Nainen ja mies palasivat lannistuneina kotiinsa 1960-luvun kerrostaloumpion ylimpään kerrokseen, jonka vuokranantaja oli toiminut rakennuttajan sihteerinä. Nainen jatkoi epätoivoista asunnonetsintää harva se päivä, klikaten auki myös lokaatiota halutun alueen ulkopuolelta. Nainen alkoi miettiä ensimmäisen kerran sijoittamista, jotta voisi investoida unelmien asuntoon. Jossa mieskin toki asuisi! 

Noin vuoden kuluttua nainen huomasi töissä, että vieras, mutta lapsuuden tärkeistä kohteista hämmentävän tutun näköinen talo oli tullut myyntiin. Nainen ei ollut koskaan huomannut tämän talon olemassaoloa, vaikka oli liikkunut juuri tällä nimenomaisella alueella lukuisia kertoja. Näyttö olisi seuraavana päivänä. Sisäkuvat katsottuaan nainen tiesi, ettei enää huomenna olisi. Silti, aiemmista sivu suun menneistä kaupoista lannistuneena, nainen ei jaksanut soittaa välittäjälle. Nainen näytti kohteen miehelleen, joka ihme kyllä halusi myös näyttöön. Mikäli sellainen vielä huomenna oikeasti järjestettäisiin. 

Huominen oli todella näytöllinen päivä uusi. Jotain mätää tilanteessa oli oltava, nainen tuumasi. Nainen ja mies saapuivat pihalle, jossa omenapuut, syreenit ja kriikunat kukkivat kilpaa silmien loisteessa. Ainoat virheet pihalla olivat muut ihmiset, joita oli muutama kymmen. Puolet heistä oli jo ennättänyt sisälle, josta kuului vihaisen naisen huuto. Jokin naisen sisuksissa kertoi syyn, jonka puutetta hän oli ihmettellyt. Kuitenkaan nainen ei vielä villeimmissäkään painajaisissaan tiennyt, että jokaisessa paratiisissa olisi omat käärmeensä. 

Nainen ja mies kulkivat narisevat raput verannalta eteiseen. He katsoivat avonaisesta keittiön ovesta sisälle, ja näkivät saman tien mystisen takatalven iskeneen alueen ylle. Tunkeilijat kerääntyivät keittiön ikkunalle katsomaan jättimäisten lumihiutaleiden leijumista pihamaalle. Ilma oli sakeanaan lunta. Nainen tiesi joulun lapsena sen olevan merkki, jota hän ei halunnut ylianalysoida ennen astumista sisään olohuoneeseen. 

Viimeistään sen nähtyään nainen katsoi varovasti miestään kuin peläten taian katoamista. Nainen näki miehen katsovan arvioivasti olohuoneen ikkunasta ulos. Nainen haisteli huoneilmaa kuin miettien, enteilisikö se myös tulevaa. Lopulta nainen lopetti haisetelemisen, sillä vanhojen kirjojen ja mahdollisesti nurkkiin ripotellun kaupantehostekardemumman lisäksi hän haistoi liiaksi muut ihmiset. Ei kuitenkaan imelää hometta - mikä huojennus. 

Palattuaan takaisin eteiseen, nainen kummasteli, mistä vihaisen naisen ääni kuului. Avattuaan makuuhuoneen oven, hän tiesi. "OVI KIINNI, TÄÄLLÄ JÄÄTYY!", kuului suorana huutona sängyltä, jossa vanha pariskunta makasi kuin se olisi täysin normaalia kesken asuntonäytön. Tässä huoneessa kukaan ei katsoisi kaappeihin.

Välittäjä näytti nololta ja pahoitteli tilannetta kykenemättä selittämään, miksi makuuhuone oli stailattu elävillä ihmisillä aseteltujen vilttien sijaan. Nainen sulki huoneen oven vaivihkaa, ettei aiheuttaisi kolmatta maailmansotaa, ja siirtyi verannalle. Hetken kuluttua joku toinen onneton avasi oven, jonka aukosta kuului jälleen kiukkuista huutoa. 

Nainen katsoi verannan avoimesta ovesta ulos tuntien mielen vapauden, edellisestä välikohtauksesta huolimatta. Hän katseli ympäristöään kuplassa, jota kukaan tai mikään ei voisi särkeä. Ei edes pihalta kuuluva kaakatus, joka tulisi soimaan naisen tulevissa painajaisissa jopa enemmän, kuin makuuhuoneesta kuuluva huuto. 

Puuvajasta kulki ulos ihmisiä, jotka olivat järkyttyneitä näkemästään tavaramäärästä. Joku päivitteli, miten kellään voi olla niin paljon tavaraa. Nainen ei vielä tiennyt, että tämänkaltaiseen kotiin sitä alkaisi kummasti kertyä erinäisiltä kirpputoreilta, vinteiltä ja myymälöistä. Mutta NIIN suurta huonekalumäärää nainenkaan ei ollut nähnyt sitten toisen maailmansodan kuvien, jossa perheet olivat pakanneet koko omaisuutensa huojuviksi köytetyiksi torneiksi tietämättä, etteivät tulisi saamaan mitään mukaansa. Nainen ei yhä tänä päivänä tiedä, minne ne kaikki huonekalut lopulta päätyivät. Väliaikaisen paikan kyllä sitäkin paremmin. 


Naisen tavarat koostuvat pitkälti posliinikupeista, joille ei ole tilaa. 



Talon kellarissa sijaitsevassa saunassa ei ollut lainkaan lamppua, jolla olisi nähnyt lauteille lastatun toisen huonekalukeon. Nainen tyytyi haistelemaan tilannetta miehen vanavedessä. Saunaa oli täysin mahdoton arvioida hämähäkinsiettien ja mööpeleiden alta. Nainen odotti, että joku kertoisi tulevaisuudesta lisää. 

Tunkeilijat hävisivät talosta ja pihalta muutama kerrallaan. Nainen tunnisti huomattavasti jälkikäteen heistä muutaman, jotka asuivat läheisissä taloissa. Lähes yhtä lähellä, missä dementoituneen vanhuksen talo sijaitsi. Uteliaisuus on sekä hyve että pahe vanhalla asuinalueella. 

Kun nainen ja mies saapuivat kotiin, he istuivat hetken sohvallaan ja tekivät elämänsä nopeimman päätöksen. He soittivat ensin pankkiin, jossa oli käytössä uusi innovaatio: lainaneuvottelu puhelimitse. He saivat tarvittavan lainan alle puolessa tunnissa, mikä tuntui ihmeelliseltä. Tämän jälkeen nainen ja mies soittivat oitis välittäjälle ja jättivät ehdollisen tarjouksen. Nainen kun ei luottanut vain omaan nenäänsä. 

Hetken kuluttua välittäjä soitti tarjouksen menneen läpi. Välittäjä riemuitsi sängyssä huutaneen myyjän  toivoneen, että tarjoajat olisivat juuri tämä mies ja nainen. Nainen mietti syytä tälle toiveelle, sillä ainoa hetkellinen sosiaalinen kontakti myyjään oli tämän yksipuolinen huuto. Euforia peitti kuitenkin kaikki hämmästelyt alleen hetkessä. Unelmien asunnon unelmien asuntokauppa voisi syntyä kuin vettä vain. Kaikki ennetuntemukset olivatkin vain pahaa leikkiunta. 

Nainen kiljui riemusta, eikä nukkunut koko seuraavana yönä. Hän kenties näki hetken unta, jossa kypsät punaiset omenat putoaisivat hänen ylleen. Mutta unesta puuttui edelleen se tieto, että jokaisessa paratiisissa luikertelisi omat käärmeensä. 

Seuraava vaihe olisi talon kuntokartoitus,  sen läpikäynti rauhassa ilman ihmismassoja sekä kosteusmittaus. Tätä sopiessa välittäjä ilmoitti, kuinka hän oli saanut nyyhkykirjeen hylyn saaneelta kakkostarjoajalta. Hänellä oli ulkomaalainen taiteilijamies ja vahva visio siitä, että tämä koti olisi ollut heille juuri oikea. Jotain talon hengestä olisi välittynyt heihin, jotka työskentelivät kirjojen ja taiteen parissa. Kakkostarjoaja oli siis laatinut aa nelosen mittaisen vetoomuksen, että alustavat kaupat miehen ja naisen kanssa tulisi perua ja ottaa tilalle heidät. 

Nainen ja mies olisivat nauraneet, elleivät olisi täysin tunnistaneet, mistä tuossa epätoivossa oli kysymys. Lukuisia kertoja etenkin nainen mietti, kuinka vaihtoehtoisten asukkaiden elämä olisi sujunut talossa, juuri olemassaolevan naapuruston ympäröimänä. Toisaalta naisen oma taitelijamieskin näyttää  niin ulkomaalaiselta, että hänestä on jopa varoitettu kiertelevänä, asuntoja kuvaavana hämärämiehenä. Ulkomaalainen kameran kanssa on paratiisissa ilman muuta käärme ja kiinnostus arkkitehtuuriin on vain selitys. Myöhemmin nainen kuitenkin ymmärsi syitä epäilyille ja hyödynsi tätä kaikkea omassa käsikirjoituksessaan. 

Kun nainen ja mies saapuivat uudelleen tulevan kotinsa pihalle, aiempi iäkäs kiinteistönvälittäjärouva ei ollutkaan paikalla, mutta asunnon myyjärouva oli. Hän totesi "tiedän, ettette halua minua tänne, mutta olen täällä silti". Nainen ja mies olivat hämillään, eivätkä tienneet, mitä vastata. He eivät olleet sopineet mistään muusta, kuin tulosta paikalle. Tutun välittäjän tilalla oli nuorempi välittäjä, joka hoiti työnsä vaativalla tunnollisuudella. Silti, jopa hänen kulmakarvansa nousivat, kun myyjä haukkui erinäisiä ihmisiä ja toimintatapoja aivan kuin puhuisi täysin tavanomaisista asioista. Nainen aavisti, että ongelmia olisi tiedossa.

Astuessaan kellariin, nainen kysyi, voisiko saunaan saada valot, jotta siellä näkisi paremmin ympärilleen. Myyjä napsautti valot päälle neron ilme kasvoillaan, mutta tätä autuutta kesti vain hetken. "Varokaa Franciacortaani, jos tiedätte, mitä se on!", rouva huusi kolmen hengen delegaation astuessa kylpyhuoneeseen. "Voi kuule...", naisen teki mieli vastata, mutta jätti asian sikseen. Sen sijaan hän huomasi kylpyhuoneen lattialla naisen "viinikellarin", josta totisesti löytyi yksi Franciacorta sekä lukuisia kympin hintaisia arvoviinejä, osa pahviin pakattuina. Nainen hymyili itsekseen myyjää, jolla oli tarve leveillä ihan kaikella ja dissata kohtaamiaan ihmisiä ihan kaikesta. Vielä tässä kohtaa huvitti.

Kun naisen puoliso esitti relevantin kysymyksen, myyjä vastasi: "kuullun ymmärtäminen on hyvä asia, suosittelen". Nainen alkoi sääliä myyjän miestä, joka oli sairastunut vakavasti. Miksiköhän? 

Siksi nainen toimikin harkitsemattomasti, kun kysyi, voisiko huonekaluja saada saunan lauteilta alas. Rouva suuttui ja kielsi ehdotuksen jyrkästi. "Et koske mihinkään!" hän huusi välittäjän kauhistuessa. Hän ei kyennyt sanomaan mitään, sillä oli niin tyrmistynyt myyjän käytöksestä. Lopulta nainen itse sanoi rouvalle, että ymmärtää tilanteen kuormittavuuden, mutta tässä aiotaan vain hyvää. Rouva katsoi hetken naista silmiin, sanomatta mitään. Rouvan silmistä paistoi pelko tämän oman persoonansa vallasta sekä kaikesta siitä, mihin hän pystyisi jopa tahtomattaan. Niistä näkyi myös kaiken katoavaisuuden pelko, menettämisen tuska. "Saatte tästä hyvän kodin", rouva totesi ja marssi kellarista ulos. Juuri siitä kohtaa, jonka hän oli myöhemmin peittänyt pahvilevyllä peittääkseen joidenkin öljytahrojen jäljet. Eivät kauppojen toteutumiset olisi tahroista kiinni, mutta hilkulla tulisi olemaan muista syistä.

Lopulta nainen ja mies palasivat kotiin ja olivat menettäneet jotain euforiastaan. He kuitenkin sopivat ajan kosteusmittauksiin ja keskustelivat myyjärouvasta alkuperäisen välittäjän kanssa, jolle oli tullut jokin yllättävä meno. Nainen ja mies eivät vielä tienneet, kuinka paljon välittäjä joutui tappelemaan myyjän kanssa, jopa kyyneliin asti. Kun kaksi omanarvontuntoista rouvaa kohtaavat, joista ainakin toinen on luonnevikainen, voi syntyä vain priimaa...

Kosteusmittaukset sujuivat hyvin, vaikka myyjä oli jälleen paikalla hokemassa, ettei talossa ole mitään vikaa. Myyjä piti normaaleja kosteusmittauksia totaalisena epäluottamuslauseena, vaikka kyse oli tavallisesta toimenpiteestä asuntokauppojen yhteydessä. Edes kahden välittäjän lausunnot asiasta eivät saaneet rouvaa toisiin aatoksiin, mutta hän kuitenkin lopulta myöntyi enemmistön toiveisiin. 

Mittausten jälkeen nainen kuuli, että myyjä oli arvostellut naista välittäjälle vaikeaksi tapaukseksi. Olihan nainen halunnut tietää kaikki perusteelliset tutkimukset ja kysyä talon kunnosta tarkemmin kuin mitä esittelypaperissa luki. Nainen oli myös kysynyt, miksei tietyistä havaituista asioista löytynyt mitään paperilta. Silti näiden kaikkien selvitys olisi ollut välittäjän tehtävä. Nämä kaikki tiedot olisi pitänyt löytyä papereista, jotka oli äkisti laadittu. Kaiken kruununa välittäjä kertoi rouvan arvostelut naisen miehelle "näin meidän kesken". Ikään kuin välittäjä olisi pessyt omat kätensä pois tilanteesta, jonka hän itse hoiti täysin epäkorrektisti. Tässä kohtaa nainen ja mies alkoivat ensi kerran vakavissaan miettiä, mihin he olivat ryhtyneet. 

Nainen oli jo huomannut, että myyjä kuuluu siihen ihmistyyppiin, joka voi leikata takuukuiteista päivämäärät irti saadakseen tahtonsa läpi. Näin todella kävi. Nainen ja mies eivät tienneet itkeäkö vai nauraa. He eivät vielä tienneet, että seuraavaan kuukauden aikana he tulisivat vuorotellen sekä itkemään että nauramaan, kuten myös välittäjä ja hänen esimiehensä. Kukaan heistä ei voinut tietää, että nämä asuntokaupat muistettaisiin ikuisesti legendaarisena varoittavana esimerkkinä kaikesta muusta, paitsi homevauriosta. Jotain positiivista. 

Hometta ei tosiaan löytynyt eikä liioin muita syitä asuntokauppojen perumiselle. Muuttopäivä sovittiin yhteisymmärryksessä, vaikka sitä lykättiin rouvan toiveiden mukaisesti. Se oli kaksi viikkoa ennen, kun miehen ja naisen kodin piti olla viimeistään tyhjä uusia asukkaita varten.

Muutto-operaatio oli todella raskas, sillä töiden takia ei ollut juuri aikaa perusteelliselle tavaroiden lajittelulle ennen pakkaamista. Naisella oli lsäksi painava antiikkipiano, jonka kuljetus kahdeksannesta kerroksesta alas uuteen kotiin kapean ja jyrkkäportaisen verannan kautta ei olisi helpoin tehtävä. Nainen ei vielä tiennyt, että muuttofirma joutuisi palaamaan pianon kanssa varastolle, pilaamaan pianon koneistoa muka kuivalla varastolla, sekä lopulta tuomaan pianon yli kahden kuukauden odottelun jälkeen takaisin siten, että ovesta irrotetettaisiin karmit ja pianon pinta vaurioituisi silti. 


Pianon Requiemin sijaan sillä voi yrittää soittaa Requiemia. 



Osan tavaroista nainen ja mies olivat vieneet osin tyhjentyneeseen kotiin etukäteen. Sähkösopimus oli katkaistu, mutta helppokos se oli solmia uudelleen. Ensimmäinen todellinen mutka tilanteeseen tuli, kun nainen huomasi kellarin oven olevan lukossa. Naiselle ja miehelle ei ollut annettu siihen sopivaa avainta. Nainen soitti välittäjälle, joka soitti myyjälle. Tämän jälkeen välittäjä ilmoitti, että muuttopäivä ei sopisikaan enää myyjälle. Sitä piti lykätä kahdella viikolla. 

Itkun ja naurun seasta nainen yritti löytää syitä moiselle toiminnalle. Myyjä oli jättänyt kaikki sijoituspaikkaa vaille olevat tavaransa kellariin (joka kuitenkin oli sekä asuintila että kylpyhuone ja sauna), ja kuvitellut sen olevan oikein. Oikein hänelle, hänen tarpeilleen. Toisin sanoen myyjä kuvitteli, että voisi pitää kellaria omassa käytössään ajan X, vaikka nainen ja mies olisivat jo muuttaneet taloon. 

Alkushokin jälkeen nainen ja mies lukivat allekirjoitetun alustavan kauppapaperin ehdot. Siinä mainittiin selvästi kunkin myöhästyvän viikon sakkosumma, mikäli kaupattavan kiinteistön kaikki tilat eivät olisi tyhjät sovittuun päivään mennessä. Välittäjä oli samaa mieltä, että naisen ja miehen kuuluu saada nelinumeroinen summa sakkorahaa, mutta varoitti jo etukäteen tämän vaatimuksen todennäköisistä seurauksista. 

Välittäjä palasi asiaan myyjän raivokohtauksen jälkeen. Myyjä halusi perua koko asuntokaupan. Sen sakkohinta olisi yli kolme kertaa suurempi kuin kahden viikon lisäajan, mutta periaate olisi periaate. Kuulemma "kukaan muu ei tulisi häntä määräilemään". Tämä oli kulminaatiopiste yritykseen käydä asuntokauppaa hyvässä hengessä. Viimeistään tästä lähtien myyjä piti jokaista asuntokauppaan liittyvää tahoa vihollisenaan. Myös välitysfirmaa, joka vastoin myyjän olettamuksia toimi sekä myyjän että ostajan eduksi tasapuolisesti, juridiikan ja hyvän tavan mukaisesti.

Samaa ei kuitenkaan voinut sanoa välittäjästä, jonka metodit olivat lievästi sanottuna kyseenalaiset. Paine kauppojen toteutumisesta oli myös naiselle ja miehelle kova, sillä he menettivät vanhan asuntonsa. Mikäli kaupat peruuntuisivat, naisella ja miehellä ei olisi kotia. Oli reilut kaksi viikkoa aikaa miettiä, mitä tehdä. Välittäjän paniikki omasta mahdollisesta rahanmenetyksestä alkoi näkyä. Hän soitti naiselle monta kertaa ja yritti saada naista ja miestä suostumaan sakkorahan menetykseen. Siihen, että myyjä voisi ilmaiseksi pitää tavaransa kellarissa, jolloin naisen ja miehen kellaritavaralle ei olisi sijoituspaikkaa. Välittäjä lupasi, että takarajaksi sovittaisiin kuun viimeinen päivä, jolloin "joku tulisi sitten tyhjentämään alakerran" jollei se muuten olisi tyhjä. 

Kun nainen nieli kyyneleitään - ei ollut kysymys mistään pienestä menetetystä summasta hermojen ja hyvän mielen lisäksi - välittäjä katsoi parhaakseen alkaa lässyttää kaiuttimeen: "sitten kun asutte siellä, unohdatte kaiken ja pusipusi vain, keskitytte toisiinne". Nainen ei tiennyt, että kiinteistövälittäjältä voisi saada myös rakkauspsykologin palveluja. Kun nainen oli kuulemastaan tyrmistyneen hiljaa, välittäjä jatkoi: "lupaan tuoda teille aidon samppanjan hyvitykseksi tästä kaikesta". Vaikka välittäjä ei tiennyt naisen olevan samppanjaharrastaja (jolloin hän myös tunnistaisi halvimman mahdollisen pullon), moinen tarjous kuulosti naisen korviin vain siltä, mikä kuuluu muutenkin hyviin tapoihin asuntokaupan yhteydessä. Nainen ei vielä tiennyt, etteivät he tulisi saamaan kiitoslahjana asuntokaupoista yhtään mitään, ei edes uusien lupailujen jäljeen ("tulen joku päivä teille tuomaan pullon vaikka portaille tai jonnekin pusikkoon"). 

Lopulta nainen ei jaksanut muuta kuin lopettaa puhelun ja palata asiaan. Mies ja nainen alkoivat olla sitä mieltä ettei tällaisten ihmisten kanssa pitäisi käydä asuntokauppaa. Kummatkin miettivät, miltä tuntuisi asua talossa, jossa oli asunut selvästi pahaa karmaa ympäristöönsä aiheuttava henkilö. Myyjän käytökselle täytyi ilman muuta olla syntyjuurensa tämän lapsuudessa. Oliko myyjää kenties lytätty maahan koko lapsuutensa, jolloin hän teki kaikkensa nostaakseen itsensä myös laillisesti muiden yläpuolelle? Välittäjä taas oli tottunut pääsemään muiden haukkumisen sijaan puhumalla pälkähästä. Olisikin vain puhunut eikä lässyttänyt. Mutta sekin oli parempi kuin myyjän aggressiivinen huuto, joka raikui varmuudella torille asti, jonka etäisyyden nainen oli aiemmin kuullut riittävän monta kertaa. 

Lopulta nainen ja mies suostuivat kompromissiin, sillä he eivät halunneet aloittaa uudelleen kolmen vuoden asunnonetsintää kahden viikon tukalalla aikarajalla. He lykkäsivät muuttopäivää, jota nainen ei saanut töistä vapaaksi. Nainen menetti yhden työpäivän palkan päivänä, jolloin osa tavaroista oli jätettävä riskillä ulkovajoihin ja jopa pihalle. Nainen ja mies eivät onnekseen tuolloin vielä tienneet, miten paljon narkkareita alueella pyöri nykimässä vajojen ovia. Sen sijaan erään pihapoliisin olemassaolo tuli jo muuttopäivänä selväksi. 

Ennen muuttoa nainen ja mies olivat toki vääntäneet kättä myyjän kanssa eri huonekaluista, jotka myyjä halusi jättää taloon erillistä lisämaksua vastaan. Näihin kuului myös leipäkone, joka upotettuna keittiön kaapistoonkaan ei kuulunut kaupan hintaan. Kaksi lastulevykulmakaappia olivat myyjälle riesa, joista toisen, universaalisti rumemman, hän olisi jättänyt kaikessa hyvyydessään ilmaiseksi taloon. Nainen ja mies eivät missään nimessä halunneet kaappia heidän kontolleen, saati käyttää mitään kyseisen myyjän tavaroita, joten välittäjä soitti jälleen myyjälle. Koko asunto oli puhdistettava kaikesta. Tämä johti luonnollisesti siihen, että myyjä irrotti kaikki lamput, myös pesuhuoneen valot siten, että tilalle jäi vesipisteen lähellä sijaitseva hengenvaarallinen reikä sähköjohtoineen. Vastaavia reikätaidepläjäyksiä löytyi muistakin huoneista. Niiden paikkaaminen maksoi naiselle ja miehelle yli 400 euroa, sillä sähkömiehet eivät tunnetusti ole halpoja. Nainen ja mies eivät enää jälkikäteen jaksaneet ottaa yhteyttä myyjään saati välittäjään, joka oli jo aiemmin kieltäytynyt olemasta missään yhteydessä myyjään. 

Kyllä, välittäjä oli harrastanut pihalla catfightia myyjän kanssa, kun viimeistä kaapinrumilusta oli kärrätty ulos talosta. Se, että välittäjä käski myyjää tyhjentämään talon, oli rouvalle viimeinen niitti. Tämän tappelun ja molemminpuolisen itkun jälkeen välittäjä siirsi kaupan hoidon esimiehelleen. Välittäjä sanoi, että itkee harvoin ja asuntokaupan yhteydessä ei koskaan, mutta myyjä oli mennyt henkilökohtaisuuksiin ja se oli välittäjälle liikaa. Ei kuitenkaan ilmeisesti ollut vielä se, että myyjä oli mennyt aiemmin henkilökohtaisuuksiin naisen ja miehen kohdalla. Kaupathan piti saada tehtyä hinnalla millä hyvänsä. 

Esimies soitti miehelle sen jälkeen, kun myyjä oli leikannut ainoasta erikseen hankitusta tavarasta, laadukkaasta ja "uudesta" pesukoneesta, takuupäivämäärän pois. Nainen soitti ostopaikkaan, jolloin selvisi, että takuu oli mennyt umpeen jo vuosia sanottua aiemmin. Naisen ja miehen kontolla oli nyt käytetty pesukone, josta he olivat erikseen maksaneet. Koska tämä oli kiinteistövälitysfirmallekin liikaa, esimies oli kuunnellut myyjän huutoa puhelimessa 45 minuuttia. Siihen sisältyi muun muassa myyjän lupaus pitää huolta siitä, ettei kyseinen firma tekisi enää ainuttakaan asuntokauppaa. Olihan nainen omasta mielestään vaikutusvaltainen henkilö. 

Kun koko farssin fiksuin ja ammattimaisin osapuoli, välitysfirman esimies, oli kuunnellut huutoa riittämiin, hän tuli samaan lopputulokseen kuin mies ja nainen. Myyjän kanssa ei voinut neuvotella mistään, eikä varsinkaan hyvässä hengessä. Lopulta esimies maksoi naiselle ja miehelle firmansa kassasta pesukoneen. Toki se oli huomattavasti arvokkaampi vastaantulo kuin välittäjän lupaama olematon feikkisamppanja. Mutta välittäjän "häviäminen" kuin tuhka tuuleen ilman pahoitteluja, oli kerrassaan käsittämätöntä. 

Pesukoneen pitäminen kodissa edes ilmaiseksi oli virhe, sillä sitä ei ollut kenties koskaan putsattu. Se pilasi putsauksen jälkeenkin naisen ja miehen uudet lakanat epämääräisellä putkimömmöllä, jossa lemusi vanhan naisen ummehtunut hajuvesi. Nainen ja mies päättivät, että he eivät enää koskaan ostaisi ainuttakaan käytettyä konetta, jonka he luulivat toki olevan uusi. He tulisivat hankkimaan aina kaiken liikkeestä uutena kokonaisine takuukuitteineen, ja kehottaisivat myös muita toiminaan samoin. 

Kun asuntokaupat vihdoin tehtiin pankin neuvotteluhuoneessa, tunnelma oli absurdi. Myyjä kysyi virkailijalta allekirjoitettuaan kaupat: "mistä tiedät kuka olen, vaikka kirjoitan tähän nimeni? Entä jos olenkin Sophia Loren?". Virkailija vastasi äärimmäisen tunnistettavalla katseella, selvästi miettien, kuinka sekaisin rouva mahtoikaan olla, silti ammattimaisesti naurahtaen: "niin, sehän se vasta hyvä kysymys onkin". 

Kun nimet oli allekirjoitettu naisen vielä silmäillessä huvittuneena, lukiko paperissa kuitenkin Sophia Loren, asuntokauppatragedia sai näennäisen päätepisteensä. Myyjä ei toivottanut mitään ostajille, hävisi vain paikalta välinpitämättömästi. Välittäjältä jäi lohtulahjaksi kauppakirjoihin liitetty kynä, jossa lukee hänen edelleen väristyksiä aiheuttava nimensä. Kynän toimivuus temppuili alusta asti yhtä paljon kuin välittäjänkin, joka harkitsi uran lopettamista tämän asuntokaupan jälkeen. Raha kuitenkin houkutti selvästi pienen tauon jälkeen, sillä jo samana vuonna nainen bongasi uusia tämän välittäjän pitämiä näyttöjä. Nainen ajatteli: kunpa välittäjä olisi jäänyt eläkkeelle, sillä kaiken hyvän maun, etiikan ja sujuvuuden rajoissa välittäjä toimi monessa kohtaa täysin epäammattimaisesti. Draaman kaareen sopivana toteamana toimivat välitysfirman esimiehen sanat: "kahden omanarvontuntoisen rouvan egot törmäsivät yhteen", tarkoittaen välittäjän ja myyjän tappeluja keskenään. Nainen ja mies joutuivat sijaiskärsijöiksi tilanteessa, jossa he yrittivät toimia kaikin tavoin oikein ja fiksusti eli hyvän tavan mukaisesti. 

Koska naiselta ja mieheltä puuttui edelleen yksi avain ja myyjä oli jättänyt omaisuuttaan taloon, heidän piti olla yhteydessä välittäjään, vaikkeivät olisi halunneet. Välittäjä vastasi tylysti, että hän ei hoida asiaa enää. Oli kuulemma saanut vapautuksen siitä. Että nainen ja mies voisivat itse soittaa myyjälle. Nainen oli tuon puhelun aikana Hesburgerilla hakemassa härdellievästä. Se oli ensimmäinen ja toivottavasti viimeinen kerta, kun naisen ruokahalu Hese-ateriaan liittyen hävisi taivaan tuuliin. Nainen ja mies olivat nimittäin jo ottaneet yhtettä myyjään pesukonekoittiin liittyen. Tuo sähköpostivaihto huipentui rouvan toimesta lakimiespitoisiin uhkauksiin.

Lopulta nainen sai yhteyden toiseen välittäjään, joka hoiti asian kunnialla loppuun. Nainen ja mies hakivat avaimen välitystoimistosta. Tämän jälkeen myyjä haki vielä pari tavaraa pihalta, kun nainen ja mies eivät olleet kotona. Ehkä silloin naapuruston verhot viuhuivat viimeisen kerran tämän naisen kohdalla. Suuri huojennus kuului koko tieltä, kun 30 vuotta kestänyt piina oli päättynyt. Nainen ja mies eivät vielä tienneet, että siinä ajassa moni ihminen traumatisoituisi ja alkaa penätä omia kuvitteellisia oikeuksiaan vihdoin, kun siihen tulee mahdollisuus. 

Nainen ja mies olivat ensin kärsijöitä, sitten sijaiskärsijöitä. Hintaa asuntokaupalle tuli miltei mielenterveyden menetyksen verran. Se on hinta, jota ei pidä joutua maksamaan unelmien tavoittelusta. Jos nainen ja mies olisivat tienneet etukäteen, millaisen kokemuksen he tulisivat asuntokaupoista saamaan, he olisivat ilman muuta peruuttaneet aikeensa. Mutta onneksi tulevaisuutta ei kerrota. 


Taloa seuraa aina uusi ja tragediaa toinen. Hyvä elämän ohjenuora, joka toteutuu etenkin nimeltä mainitsemattomassa kaupungissa. 



Muutettuaan taloon ja lukiessaan uudelleen myyjän kirjoittamaa tragikoomista ohjelappua, nainen päätti ottaa ystävänsä vinkistä vaarin. Ystävä uskoo henkimaailman juttuihin ja kehotti polttamaan valkosalviaa puuhellassa, jotta pahat henget lähtisivät talosta. Valkosalviaa ei ollut, mutta salviaa kasvoi pihamaalla. Nainen pohti, etteivät he mitään menettäisi, jos tekisivät niin. Nainen poltti nipun salviaa puuhellan arinassa. Koko taloon levisi raikas salvian tuoksu, mutta myös noen. Tämän polton myötä kävi ilmi, että nuohous oli laiminlyöty, vaikka myyjä sanoi nuohoojan tulevan ennen asuntokauppoja. Onneksi nuohooja sattui olemaan alueella juuri hänelle soittaessa, jolloin vasta salvioitu koti päästiin 
myös nuohoomaan. Tällöin saikin kuulla yhtä sun toista ihmisistä, jotka olivat talossa asuneet ennen uusia asukkaita. 

Nainen mietti usein, millaista tuntemattomaksi jääneen sairastuneen miehen elämä talossa oli. Millaista se oli myyjärouvan rinnalla. Nainen alkoi kirjoittaa novellia ihmisistä, jotka jäävät toisen tallomaksi parisuhteessa ja koko elämässä. Ilkeä kutsuisi heitä kynnysmatoiksi. Sellainen hyvin likainen oli jätetty talon eteiseen kuten myös piilopullot puuvajan uumeniin. Ihmisillä on monia eri pakokeinoja todellisuudesta.

Välittäjä oli kuitenkin oikeassa. Vaikka asuntokaupan varjo yltää vuosien päähän, se vaalenee ja haalenee vuosi kerrallaan. Naisella on tunne, että myyjän asuminen talossa oli lopulta vain poikkeus ajan virrassa. Se on blurrattu, unohdettu. Silti joka kesä naiselta kysytään, onko hän nähnyt myyjää. Naiselle on tullut sellainen tunne, että naapurit odottavat mahdollista uutista rajan taakse siirtymisestä. Myyjällä ei ollut perillisiä. Eikä enää miestä. Hän on varmasti hyvin yksinäinen. Yksinäisyydessään täynnä vihaa. Mikäli on yhä elossa. 

Nainen törmäsi myyjään yhden ainoan kerran muutama kuukausi asuntokauppojen jälkeen. Myyjä olisi ollut tahallaan tunnistamatta naista, mikäli nainen ei itse olisi esittänyt myyjälle kysymystä. Naisen toivotukseen myyjä ei vastannut, vaan käänsi selkänsä ja hävisi horisonttiin. 

Nainen ja mies sanovat tämän tarinan jälkeen pusipusi ja skoolaavat sillä olemattomalla samppanjalla, jonka välittäjä lupasi heille toimittaa. He varoittavat kaikkia siitä, että asunto-onnen tavoitteluun ei kannata ladata liian suuria odotuksia, kuten ei onnen muutenkaan. He oppivat kovan käden kautta, että itseään ei pidä syyttää mistään, kun vastassa on luonnevikainen ihminen. Itsestään ei pidä tehdä myöskään muiden marioneteissa keikkuvaa pelleä. Vaikka unelmien koti menisi ohi, aina tulee uusi.
Lopulta talo on vain talo. Ihminen voi asua vaikka pahvilaatikossa tyytyväisenä. Mutta pysyvänä ratkaisuna pahvilaatikko on kieltämättä hankala. 

Nainen ja mies toivottavat jokaiselle onnea asuntokauppoihin sekä onnea myös oikean välittäjän valitsemiseen. Huonotkin kokemukset onneksi unohtuvat, jolloin ei tee enää pahaa kuunnella toisenlaisia tositarinoita, joissa myyjät ja ostajat ovat päätyneet toistensa ystäviksi. Koskaan ei voi tietää. Siksi nainen ja mies harkitsevat vakavasti, ennen kuin lähtevät asuntokauppa- ja muuttoruljanssiin uudelleen. Ja pianohan on jo päättänyt jäädä tähän taloon ikuisiksi ajoiksi. 

Sen pituinen se. 


Tosielämän lopetukset ovat harvoin onnellisia. Jäljelle jää vain kallis huojennus siitä, että asiat saavat vihdoin päätepisteensä.




Kommentit

  1. Kyllä sympatia on pariskunnan eli teidän puolella, oletan siis että teille käynyt noin, koska se on mahdollista!
    Muistan myös tuon olemattoman shamppisputelin, tais välittäjä itse juoda sen.

    Hieno kirjoitus, jonka luin ensin kännykällä ja nyt tiettarilla lisäsin pikakuvakkeen jotta pääsen nopeammin lukemaan.
    Sain nauraa ja kauhistella!

    Kun myin kaksioo, jossa oli sinapinvärinen kokolattiamatto, asuin sen verran vähänaikaa siinä etten mitään remppaa tehnyt...ärsytti kun miesvälittäjä aukoi vaatekaappiani kun päällimmäisenä oli babydoll!
    Jotenkin tuli irvokas olo, hän jätti kaapin auki kun poistuin takavasemmalle elikkä ulos.
    Kaksio meni heti, talo oli kovin mummuvoittoinen niin arvelin joku mummu sen saikin.

    Muutin vähän isompaan, asuntonäytössä yksi huone oli pimeenä, ajattelin että lamppu palanut ja on siinä kuitenkin huone!
    Juu oli huone iso seinä oli tapetoitu oranssisilla kirsikoilla oli niin järkyttävä seinä että hyvä etten pyörtynyt, sisäinen remppakärpänen puraisi ja en kuitenkaan jaksanut alkaa rapsuttaa tapettia pois vaan reippaasti maalasin päälle mutta tapetti imi värin joten uusi kierros pinkkiä maalia!

    Olkkarin pienemmän seinän siitä poistin tapetin, rapsuttelin aika kauan, maalasin lopuksi.
    Maalasin myös olkkarin pitkän seinän efektimaalilla ripsin seinää varpunipulla, en edes tiennyt mistä mulle oli tullu semmoinen varpunippu sillä kai ollaan ennenvanhaan sekoitettu vaikkapa kakkutaikinaa, se oli juuri kätsy piiskaamaan seinää, seinästä tuli upea.
    Lattia oli ruma, harmaa ja aina kun sen pesi niin vesi oli mustana ihankuin ei olisi ikinä pestykkään!

    Ja asunnossa oli semmonen häiriö kuin helmikuussa muutin heräsi ensimmäiset muurhahaiset jotka valloitti kaiken musta tuntui kun nukuin murkut tallo kasvojeni päältä eteenpäin etsimään ruokaa.

    Joka aamu hirvee pauke kun piti niittaa murkkuarmya, olin ihan masentunut invaasiosta.

    Olin sitten kesäkuun juhannuksen tienoilla viikon lomalla kaukana, kun palasin kotiin oli keittiö täynnä siivekkäitä murkkuja ja ehkä perusmurkkuja, ne oli tehnyt pienen keonkin astianpesukoneen kylkeen, nyt raidia peliin!

    Ja kerran kuulin keittiönlaatikosta kuului raapimista, menin paniikkiin että siellä on joku hirveä eläin raapimassa sisään!
    Ei auttanut muu kuin repiä laatikot ja joku nuija kädessä valmiina.
    Ei näkynyt mitään, ja kun siirsin jääkaappia näin seinässä reiän!
    Mitä ihmettä, siitä reijästä mahtuisi norsukin sisään, juu en halua asua enää tässä, vaikka laitoin reikään jonkin verkon.
    Myin asunnon ja muutin 5 metrin päähän vähän vielä isompaan kotiin, erillinen vessakin noh näytössä kyyristyin että onko siellä pönttöä kun se vessa oli varastona, kamaa oli lattiasta kattoon..
    Tämä jossa nyt asun oli rempattu hienoksi paitsi lentokonevirityksiä löytyi, minä vedin sähkömiesopiskelijan hihasta sisään oi auta! Hän auttoi ja sanoi nämä olivat vaarallisia virityksiä oli sinitarraakin kas kun ei jeesusteippiä olen varma että sitäkin oli.

    Nyt pääsin murkuista eroon ja opin että jos näkyy yksi se on tiedustelija, jos sitä ei niittaa niin porukka tulee rivissä sisälle.

    Naapuri kutsui myrkyttäjän joka taas mulle sanoi että talon alla on kekoja ei niistä pääse eroon.
    Myrkyttäjä puisti päätään, sanoin että juu pysyköön ulkona vain, kun tässä kodissa on parketti ei murkut tuu sisälle, myrkyttäjä oli tyytyväinen ja epätoivoinen koska naapuri oli vaatimalla vaatinut.

    Naapuri muutti murkkujen takia pois, seuraava asukas remontoi kokoajan, ajattelin että mitä kuninkaanlinnaa se paukuttaa kokoaika.

    VastaaPoista
  2. Reunahuomautus kun muutin tähän paukuttelin kirjahyllyä intona, talkkari tuli pihaovelle röplää ovilukkoa ja sanoi että pitäis olla hiljempaa kun kello kävi jo 22 ja sen jälkeen on hiljaisuus..jotain semmosta, pyysin anteeksi että olin liian innostunut..

    Kun remppa oli naapurissa valmis tyyppi myi asuntoa siihen muutti eräs täti koiran kanssa, sattumalta näin niin myyjän kuin ostajan, ostaja lähti bussipysäkille ja myyjä katsoi perään aika oudosti, ajattelin että nyt on jotain hämminkiä ostajan suhteen.

    Täti oli vanhempi jo, ja sai asunnon puolessa vuodessa asumiskelvottomaksi.
    Eräs päivä kesällä oli oksentaa ennenkuin sain avaimen lukkoon, haju oli karmiva.. soitin heti isännöisijälle, äkkiä oli ovella itse Oiva Lohtander Raidista, joka kysyi minulta milloin viimeksi olet nähnyt hänet..
    Mulla oli veljenpoika kylässä joka kysyi sitten että pelottiko sua.
    Ei mutta nauratti kun tyyppi oli niin ilmiselvä Oiva Raidista.
    Tuli lukkoseppä avaamaan oven, ja joku tekninen isännöitsijä otti koiraparan ja vei ulos.

    Täti oli säilönyt kaiken jätteen sisällä ja koira oli pissannut kaiken paikan ja kakannut.
    Sinne asuntoon piti mennä maskin kanssa koska haju oli niin tyrmäävä.
    Asunto otettiin haltuun, ja seuraava pariskunta muutti siihen kun ensin remontoivat sen.
    Pariskunta oli ulkomaalaisia ja mukavia.

    Vaikka tää on kiva koti olen muuttamassa kuitenkin pienempään, jahka löydän kivemman kodin.

    Tykkään kyllä vanhoista taloista, kartanoista, joissa asuu kummitus.
    Yksi kokemus pullahti mieleeni, kun olin köökissä syömässä niin hämärtyi päiväkin, vilahti silmäkulmassa musta lahje..siis apua nyt on murhamies päässyt sisälle! Pihaovi oli ollut raollaan, olin paniikissa mistä kättä pidempää otanko leipäveitsen vai harjan..kaulimen?
    En uskaltanut liikahtaakaan mutta oli pakko sillä murhamies liikkui eteisessä varmaan mun sängyn alle!

    Mulla oli harja kädessä, kun pelästyin se olikin musta kissa joka oli puikahtanut sisälle se kiinnostui mun rotasta joka onneksi oli häkissä, se nääs saa liikkua usein vapaana huoneistossa.
    Katsoin kun kissa liikkui ketterästi kirjahyllyssa ikkunalaudalla joka oli täys kukkapurkkeja! Mitään ei rikkonut ja ohjasin kisun ulos.

    Kun omaan melkosen vilkkaan mielikuvituksen, se kyllä värittää kaiken kokemuksen.

    Hienon lopetuksen saitkin, ja onnea toivotan talolle joka kertoo omaa tarinaa!



    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos toivotuksista! Minä en kyllä yhtään tiedä keistä jutun miehessä ja naisessa on kyse, olisiko Brigitte Bardot ja Gene Kelly :D onneksi heillä oli varaa myös omaan samppanjaan.

      Onpa sullekin sattunut paljon! Tunnistan täysin tuon tiedustelijamurkkuinvaasion! Siis apua, asuin rivarissa aikoinaan maan tasalla varmaan jonkun murkku-Atlantiksen päällä. Myös löytyi pesukoneen takaa minikeko ja salareitti päämajaan :D Raidia varmaan käytettiin, merisuolaa ja mäntysuopaa. Tilanne saatiin haltuun. Pidin kyllä epäilyttävänä, että vuokranantaja kävi korjaamassa pesukonetta jeesusteipillä. Arvaa tuliko siitä seuraavan vuokralaisen kohdalla lakijuttu ja minun piti todistaa, että vuokraisäntä oli näin nero. Jesari toimii monessa, muttei kaikessa. Ainakin se pilasi koko keittiön parketin.

      Siellä missä on ihmisiä, siellä on ongelmia. Siihen nähden ihmettelen, miten ruusuista kuvaa asuntokaupasta ja kaikesta siihen liittyvästä annetaan. Juu ja feng shuissa pakataan muuttolaatikot, meillä ainakin oli hirveä paniikkihiki ja heitettiin tavaroita kaaressa lootiin. Onneksi olen pelannut koripalloa, vaikkei uskoisi! Pois se minusta ja mikä tahansa joukkuelaji, niissähän on muita ihmisiä :D

      Talon tarina varmasti jatkuu ja omamme hautakiven valintaan asti. Olipa muuten terapeuttista kirjoittaa tämä "pain in the ass" ulos, ahh!

      Poista
    2. Ja juu, mielikuvitus on paras ja pahin Caran d'ache vai miten se karandassi kirjoitetaan. Kotoa löytyy yhä, saimme ne ala-asteen päätyttyä omaksi. Miten jaloa!
      Jotain muutakin piti vielä kommentoida. Ilmeisesti se ekan asunnon ostanut mummu näki babydoll-mekkosi ja se oli merkki, että tässä talossa hän voi olla ikuisesti nuori!
      Olin kerran asuntoesittelyssä, jossa peiliin oli unohtunut asujan pervo viesti puolisolleen. Myös tiskit olivat tiskaamatta ja kalsareita pyykkikorin päällä. Ihmettelen, jollei asunto tehnyt kauppaansa, onhan nämä nyt kiinnostavampia kuin sitruunaspray, basilika ja stailaushuopa :D

      Poista
  3. On tuo ollut pirullinen prosessi! Kuinka kauan kului aikaa siitä, kun näit ilmoituksen talon näytöstä siihen hetkeen, jolloin myyjä haki viimeiset tavaransa tai nuohooja rassasi salvianokea? Jälkilöylyjä saattoi toki olla myöhemminkin?

    Kaikki postaukset, jotka olen nähnyt talosta - kodistasi - kertovat hyvästä tunnelmasta ja talon vahvasta hengestä. Mausteena kummitukset! Veikkaan, että talo imee teistä positiivista meininkiä, josta on syntynyt iso vaje edellisten asukkaiden aikana.

    Vieläkin täytyy päivitellä, miten kovaa peliä saitte pelata tuossa kaupanteossa!

    Enpä ole (onnekseni) kokenut vastaavaa. Tietynlaista ennetuntemusta olen toki kokenut. Aikana, jolloin emme etsineet omistusasuntoa, pyöräilimme eräänä keväänä meille mieluisissa maisemissa lähellä jokea. Eksyimme vahingossa sivutielle, joka vei avokalliolle, josta tie jatkui alas rantaan. Hups! Tie vei näköjään talon pihaan, joten pysähdyimme siihen. Onpa kaunis vanha hirsitalo joen rannassa. Iso puutarha, alempana rantasauna, iso! Käännyimme takaisin, palasimme kotiin ja unohdimme talon.

    Muutaman vuoden kuluttua tuli ajankohtaiseksi alkaa etsiä omaa taloa. Löysin ilmoituksen kohteesta, joka oli ollut myynnissä jo pari vuotta. Se sijaitsi alueella, joka miellytti. Ilmoituksessa oli vain sisäkuvia. Otimme yhteyttä välittäjään ja sovittiin näyttö. Välittäjä ajoi kohteeseen edellämme, koska hänen mukaansa reitti oli jokseenkin hankala muutoin opastaa. Kun automme nousi avokalliolle, alkoi kihelmöidä. Déja vu! Tie laski alas talon pihaan, joka olikin siis meille tuttu.

    No, siitäpä alkoi säpinä. Talo oli yli satavuotias. Olin myyty. Mies vielä jarrutteli ja pyllisteli tutkimassa kivijalkaa, haisteli kissaluukuista sisään, koputteli hirsien vahvuutta- siltä se ainakin näytti. Kuntotarkastuksen jälkeen jarrut laukesivat ja saimme talon.

    Nyt taloa asuttavat toiset ihmiset, mutta minä vietin talossa onnellisia, haasteellisia, työntäyteisiä, täyteläisiä ja vivahteikkaita vuosia. Se kuuluu ehdottomasti top kolmoseen minun monista kodeistani.

    Kuten totesit: talon jälkeen tulee toinen talo. Monenlainen koti voit tärkeä ja rakas, kun sen muovaa omanlaisekseen. Koti on siellä, missä minäkin.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Onpa ihana tuo teidän talotarina! Juuri noin jännästi voi joskus käydä. Mutta aikansa kutakin, uusia elämänvaiheita uusissa taloissa tulee.

      Kyllä asuntoilmoituksen bongauksesta "huh, ohi on" - fiilikseen meni yli kaksi kuukautta. Pianoa odottelin vielä pari lisää. Nyt ei ihan helpolla halua muuttaa minnekään, ellei ole pakko :D ja kiitos, kyllä täällä kelpaa. Positiivisella hengellä kera kummitusten! Siitä olen aiemmille asukkaille kiitollinen, etteivät olleet tuhonneet sielukkuutta talosta vaan vaalineet sitä! Ei mikään itsestäänselvyys, jos on 80-luvulla remppailtu.

      Poista
  4. Onpa tarina! Ihan uskomattomia käänteitä! En ole asuntokauppoja koskaan tehnyt ja laji on varmasti kuumottava, jos asiat eivät mene sovitulla lailla. Onneksi teidän koti on tunnelmallisen ja ihanan oloinen, vaikka varmasti puulämmitys ja vanhan talon koukerot välillä aiheuttavatkin näppylöitä. Tai edellisen 'emännän' henki. ps. teksti oli/on todella imaiseva - luin jutun henkeä pidätellen!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Toivottavasti tämä juttu ei aiheuttanut suurempia traumoja! Harvalla oikeasti on kyllä näin huono tuuri. Usein kaikki osapuolet ovat tyytyväisiä. Ja kiitos kehuista, tunnelmaa kyllä kodissa piisaa ja kaikenlaisia käänteitä elämässä! Mietin ensin, jaksaako kukaan lukea näin pitkää juttua, mutta tämä on jo nyt moneen kuukauteen luetuin juttuni tuon Palmen lisäksi :D

      Poista

Lähetä kommentti

Arvostan kommenttiasi!

Tämän blogin suosituimmat tekstit

Mystinen metsänpeitto - unohtumaton kokemus

Unen ja valveen rajamaa - erään painajaisen tarina

Loppuhöpinä

Kriikunalikööri - helppo herkku kärsiväll(isell)e

Vaikeuksia ennen kuvitteellista helpotusta (tasan puoli vuotta sitten)

Miten taiteen hinta määritellään? Mitä sinä maksaisit taiteesta?