Tavoitteiden saavuttaminen on suuri illusioni

Valvoin koko yön kuunnellen vienoa konserttoa pääni sisä- ja ulkopuolella. Tiesin jo nukkumaan mennessä, etten saisi unta. Toisen sammuminen viereen kuin saunalyhty (onneksi, ei sekään itsestäänselvyys) vain korostaa omaa ylivirittynyttä tilaa. 

Miksi menin kirjoittamaan niin?

Miksen muka saanut sitäkään luettua loppuun?

Miten vapaat voivat olla jo ohi, ennen kuin olet ymmärtänyt niiden alkaneenkaan?

Miksi juuri minulle tuli rokotteesta kuume?

Johtuukohan unettomuuteni rokotteesta?

Entä jos tämä tila jääkin päälle, apua!

No, ei jäänyt. Aamulla heräsin täysin normaalivointisena, ahdistuneena ajan vähyydestä. Kuolinilmoitusten lukeminen lehdestä aamiaispöydässä oikein alleviivasi olemisen sietämätöntä keveyttä. Se on miltei haihtuvaa. Hyttysenpieruja ajassa, nuo ihmiselon päivät. Joistain jää jokin haju tulevaan hetkeen leijumaan, valtaosasta ei yhtään mitään. Eihän meistä jää enää edes luita, sillä valtaosa vainajista polttohaudataan. Onko tämä merkittävä ongelma tulevaisuuden arkeologeille ja historiantutkijoille, kun kaikki kirjoitettukin taltioidaan pääosin digitaaliseen muotoon? Mitä meistä ihan oikeasti jää? 


Tämänhetkinen suuri tavoitteeni alkaa tältä rannalta. 


Katoavaisuuden takiako takerrumme entistä kovemmin tavoitteisiin, joista yksi oli omalla kohdallani Mika Waltarin Suuren illusionin lukeminen loman aikana. Ei puhuta enää sanaakaan Volter Kilven Alastalon salissa -teoksesta, joka on nyt varsin kunnioitettavasti saksannettu. Bravo Stefan Moster! Kummatkin klassikot aloitin, vain toisen luen varmuudella loppuun viimeistään vanhainkodissa, elleivät silmäni ole kuluneet puhki näyttöruudusta. 

Mietin koko yön tavoitteita, joita on niin vaikea saada toteutumaan. Mietin tarvettamme ylipäätään luoda tavoitteita. On kai sitä helpompiakin tapoja kiduttaa itseään. Kuitenkin naistenlehdet täyttyvät elokuusta ja tammikuusta toiseen ärsyttävästä tavoitehöpinästä. Sijoittamisessa ja parisuhteessakin pitäisi kuulemma olla tavoitteita, joita kohti pyrkiä. Entä jos pyrkimyksenä on vain selviytyminen? Se, ettei tule liian pitkää miinusmerkkiä eteen?

Onko selviytyminen riittävä tavoite tässä maailmanajassa? Varmasti on, jos peilaamme tilannetta Kabulin lentokentän tai pahimpien koronagettojen todellisuuteen. Kuitenkin Suomessa, hyväosaisten keskuudessa, ihminen joka ei luo itselleen tavoitteita, näyttäytyy usein muille kummajaisena. 


Tavoitteen saavuttaminen on kuin aurinkoisen kultapallon pyydystäminen. 


Tavoitteiden asettamisen absurdius toistuu vuodesta toiseen myös työpaikan tavoitekeskusteluissa. Pitää keksiä väkisin jokin tavoite, jota kohti pyrkiä. Minun tavoitteeni on tienata rahaa ilman, että joudun psykoosiin työtaakasta. Pohdin mieluummin psykoosin ja täysituntisen kirjailijan uran eroa. Täydet tunnit pois kirjoittamisesta, siis. 

Entä, jos ainoa selviytymisen muoto on kirjoittaminen? Se on yksi hengittämisen ala-alue. Hengitysala pienenee vuosi vuodelta, kun kaikki töissä käytetty aika koostuu yhä uuvuttavammasta ja sirpaleisemmasta tehotahdista. Alat takertua yhä vahvemmin kirjoittamiseen, siihen viimeiseen hukkuvan oljenkorteen. Alat pitää ainoana mahdollisuutena tietä, joka konkretisoituu todellisuudeksi noin promillella yrittäjistä. 

Mutta yrittänyttä ei laiteta, ei. 

Kun suomalaiset rakastavat tätäkin sananlaskua, miksei sillä viitata juuri koskaan taidealojen yrityksiin? Luoviin yrityksiin? Millä ajattelit elää? Sillä yrittämisen suomalla hapella. Siksi on vallan ihmeellistä, ettei monikaan työpaikka suo työntekijälleen palkatonta vapaata. Joko vaihtoehtona on irtisanoutuminen tai vuorotteluvapaa. Jollei ole syystä tai toisesta oikeutettu jälkimmäiseen (harva esimerkiksi on vaadittavaa 13 vuotta saman yrityksen palvelussa), jäljelle jää vähäisen hapen haukkominen vieläkin vähäisemmällä vapaa-ajalla kuin kala kuivalla maalla. Samaan aikaan viha joustamattomuutta kohtaan kasvaa yhä suuremmaksi möykyksi. Milloin työnantajat alkavat uskoa, että työntekijöillä voi olla elämää ja tavoitteita myös työajan ulkopuolella? Miten se on työnantajalta pois, että työntekijä itse tarjoutuu poistamaan vaikkapa lukuisat sairauspoissaolokustannuksensa työnantajalta jopa puoleksi vuodeksi? Milloin yhdestä työntekijästä tuli niin korvaamaton, että hänen annetaan kuolla pystyyn?

Siinäpä tavoitetta kerrakseen. Pystyyn kuolemisen välttäminen. 


Olipa kerran Elämä. 

Myöskään verannan seinää en saanut maalattua loppuun, sillä juuri loman aikaan oli niin kuuma, ettei verannalla kerta kaikkiaan pystynyt tekemään yhtään mitään. Ehkä se oli tarkoitettu niin. Maalit säilyvät vuosikausia. Myös hedelmälliset ideat voivat muhia ajan naftaliinissa ikuisuudelta tuntuvan hetken, kunnes ne pursuavat ulos kuin käänteinen Murphyn laki. Silloin ei enää harmita lukea lehdistä tietoja kirjailijoiden rahoituksista, työhuoneista ja loputtomista luovuuden luppoajoista. Nekin ovat usein samalla piinalla ansaittuja. 

Silti, lukiessani vain Waltarin kirjoittaman ylikriittisen epilogin esikoisteokseensa Suuri illusioni (1928), tunnen vielä suurempaa mitättömyyttä ja tuskaa aikakauden muutoksesta. Miten kukaan alle 20-vuotias voi kirjoittaa niin hersyvän, älykkään ja osuvasti ajankuvaa peilaavan esikoisteoksen, vieläpä Pariisissa, henkilökohtaisessa vuokrahuoneessa? Voisinhan minäkin vuokrata murjun naapurista ja kuunnella narkkarien ölinää, ehkä sillä syntyisi autenttisinta mahdollista tekstiä. Mutta Turku ei ole yhtä kuin Pariisi, eikä oma elämäni toivottavasti hyttysenpieru. 

Noin, nyt voi taas jatkaa itse asiaa, eli käsikirjoituksen näpyttämistä. Patoutunut viha voi olla hyvä luovuuden primus motor niin kauan, kun joku ylemmän tason arvioija ei mainitse kirjoittajan patoutumien paistavan liikaa tekstistä läpi. Vaikkei tällaista noottia tulisi, joku somelynkkaaja kyllä sanoittaa senkin edestä. Edes anonymiteetti ei suojaa kritiikiltä. Sitä pitää vain kestää, ymmärtää nyanssit. Mutta olla taipumatta liikaa niiden edessä. Palautteeseen reagoimisen ja sielunsa myymisen välillä on veteen piirretty korjausviiva. Vai kirjoitinko vereen piirretty?

Mitä syvemmälle kirjoittamiseen uppoaa, sitä enemmän vereslihaa joutuu käyttämään päästäkseen takaisin pinnalle. Ja samaan aikaan haluaisi vain toimia kuin Eeva Kilpi Sinisessä ja Punaisessa muistikirjassa: luoda yksinkertaisia, mutta nerokkaita lauseita nenäliinoihin. Sitäkin olen öisin yrittänyt tehdä, mutta lyijy on aina loppu tai herätyskello kalahtaa lattialle pimeässä hapuilevan käden tieltä. Nyt minulla on pieniä minivihkoja, joita löytyy joka huoneesta. Yhden sisällön voin toimittaa suoraan Fimealle, proosallisena ilmoituksena erään lääkkeen haittavaikutuksesta. Kerron siitä lisää joskus toiste, jollen kehtaa julkaista sitä sellaisenaan. 

Mutta oi, se lääke vie minut suureen illusioniin. Maailmaan, jossa paha migreeni on vain painajaisuni eikä todellisuus. Uskon silti, että kärsimys valjastaa kohti laajempaa ilmaisukykyä, suurempaa elämän realiteettien ymmärrystä. Rajallisuuden, yhtäaikaisen pohjattomuuden. 

Näen meidät kaikki kaivon kuilussa, pidellen käsillämme ja jalkapohjillamme kiinni liukkaista reunoista. Hyvinvointivaltioiden ihmiset ovat ylimpänä kaivon aukkoa, lähimpänä vapauttavaa helpotusta, mutta juuri he kuvittelevat olevansa pohjalla. Ehkä tästä ambivalenssista syntyy myyvintä autofiktiota. 

Onneksi minulla ei ole autoa enkä aina kirjoita fiktiotakaan. Kauppalista haperoaivoille on parasta realitya, sillä se johtaa ruokasaaliiseen. Vasta sitten voi jatkaa muuta kirjoittamista. 


Tässäkin paratiisissa haisi pahimpaan helleaikaan Mätäjärvi (keskiaikainen kaatopaikka Turun Tuomiokirkon lähellä, josta nykyään löytyy vanhainkoti). 


Mitä tavoitetta sinä et ole saavuttanut tai luonut itsellesi?



Kommentit

  1. Hienoja kuvia, varsinkin nuo kultapallokuvat.

    Olen kuullut, että psykiatriselle osastolle päätyvänkin kanssa keskustellaan heti tavoiteaikataulusta. Ennen sairaalassa sai olla määräämättömän ajan lepäämässä eikä mistään takarajasta puhuttu. Päinvastoin, toipuessa piti alkaa vakuutella, että pärjäisi jo turvattomassa ulkomaailmassakin.
    Päiväkodissa laaditaan tavoitteita, esim. että 1-vuotias luopuisi lusikan maahan tiputtamisesta ruokapöydässä.

    On mahdollista, että digimuoto hävittää kirjeet, kuvat ja päiväkirjat. Blogitkin. Ja e-kirjat sekä äänitteet (äänikirja on semmoinen mahdottomuus sanana, että minun on sitä vaikea käyttää). Siinä häviää aika paljon minuutta.

    Tavoitteet? Että muistan ottaa yhteyttä johonkuhun ystävään, blogikirjoitus, vaatehuoneen siivous, säännöllinen liikunta. Olen siinä onnellisessa asemassa ikäni puolesta, että tavoitteista on tullut maltillisia. Muistan kyllä ajan jolloin tuskailin kunnianhimoisempien päämäärien eteen.

    Esmeralda, hyvä siitä kirjasta tulee!

    Kirjoita joskus tuosta lääkkeestä, minkä mainitsit. Olen kiinnostunut kaikesta terveyteen liittyvästä.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos Marjatta! Pidän kultapalloista, myös Sarpanevan.

      Ihan sairasta tuo paranemisprosessin tavoittaminen.. tavoitteistaminen. Kävin kerran työpsykologilla, joka halusi heti myös ekana luoda tavoitteen käynneille. No, ei tullut seuraavaa käyntiä.
      Koko suomalainen pitkäjänteinen ammattiapu pohjautuu työhön kuntouttamisen tavoitteeseen. Eli suomeksi siihen, että ihminen pystyy palaamaan työhön tuottavaksi yhteiskunnan jäseneksi. Onhan tämä hyvä toki, mutta sen ulkopuolelle jää todella paljon ihmisiä. Jos esim. on jo jäänyt sairauseläkkeelle, ei pääse osaksi palveluja, jotka kuntouttavat työkykyä kohti. Se niistä tavoitteista sitten, kun pitää olla myös mahdollisuus tavoitella tavoitteita.

      Minuuden häviäminen kuulostaa ihmisarvoisen elämän päättymiseltä. Onneksi taidan itse olla jo siinä kohtaa kuopattu, jos ja kun digitalisaatio prakaa oikein kunnolla. Ehkä joku runokirjani sivu leijailee tuulessa dramaattisesti vielä siinä kohtaa.

      Kiitos kirjakannustuksesta, et arvaakaan miten tärkeää se on. Ja kirjoitan muuten tätä taas tuon lääkkeen vaikutuksen alaisuudessa. Se maksoi enemmän, kun resepti oli umpeutunut ja tarvitsin sitä akuutisti kesken työn. Tämä on vähän hennompaa tehoa, mutta taas tuli runoiltua neljä runoa. Kyllä tällä joku hallusinatorinen luovuusvaikutuskin on! Kirjoitan tästä joku kerta, kyllä.

      Poista
  2. Olen saavuttanut paljon tavoitteita, en toki kaikkia, ja ehkä niin kuuluukin olla. Konkreettiset tavoitteet on helpompi saavuttaa. Ennen asetin paljonkin tavoitteita, nykyään tyydyn vähempään. Asiat saavat mennä enemmän omalla painollaan. Työelämän kasvavat paineet kyllä huolestuttavat.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Tavoitteiden ja unelmien mahdollinen tavoittamattomuus tekee meistä ehkä vähän sinnikkäämpiä, ellei sitten ole jo romahduspisteessä. Silloin minimaalineskin tavoitteen saavuttaminen, kuten siivous, tuntuu vuorikiipeilyltä. Ja usein tämä kaikki johtuu juuri noista kasvaneista työelämän paineista.

      Hienoa, että olet paljon jo saavuttanut tavoitteita. Minäkin olen, kun asiaa oikein pohdin. Oikeastaan en ole asettanut toteutuneita asioita tavoitteiksi, ne ovat yllättäneet ja samaan aikaan ammentaneet ajatuksen: näinhän sen pitikin olla. Eli kuten sanoit, asiat menevät omalla painolla usein parhaiten.

      Poista
  3. Tänä vuonna olen ollut syöpähoidoissa, haudannut isäni ja tyhjentänyt appivanhempieni asuntoa. Näissä kaikissa hommissa (sitä ne ovat olleet, konkreettisia töitä) olen pohtinut, mitä minusta jää. Minusta jää vain muisto hetkeksi joillekin ihmisille, kaikki muu on merkityksetöntä. Hyttysenpierua, kuten kirjoitit. Monta ihanaa asiaa on toteutunut: lapset, matkat unelmien maihin, pitkät kesälomat, talven hiihtoretket Lapissa, arkista työtä kymmeniä vuosia. Arki on kuitenkin se, mikä on pitänyt minut pystyssä ja asettamassa tavoitteita, toivomassa parempaa. Edelleen tavoitteeni tai unelmani on Australian matka, jos covid tai cancer antavat siihen mahdollisuuden. Toistaiseksi saan tyytyä puolukka- tai sieniretkeen vihreään metsään. Ei huono sekään.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Huh huh, sinä olet kokenut kovia. Voin vain kuvitella vuoropuhelua itsensä ja elämän kanssa, kun joutuu tuohon tilanteeseen. Onneksi näet kuitenkin kaiken saadun hyvän ja sinulla on yhä edessäsi vahva toivo. Australia voi hyvin toteutua, mutta jollei, puolukka- ja sienimetsä on vähintään yhtä hieno vaihtoehto. Australiasta varmasti tulisivat tänne mieluusti metsään! Paljon voimia sinulle!

      Poista
  4. Mua on huolestuttanut jo pitkään, mitä digiajasta jää jäljelle. Pitäisi ihan tutustua asiaan eri arkistojen kautta. Vaikea käsittää, miten esim. digitaalinen tallenne säilyy, jos formaattia ei aktiivisesti muuteta. No, onhan tulipalot sun muut katastrofit vieneet vaikka mitä materiaalia kautta aikojen, ehkä tämä on vain perspektiiviharha.

    Olen saavuttanut aika paljon tavoitteita työelämässä, mutta nyt juuri moni asia tuntuu turhalta, kun jaksamistani koetellaan. Terveys pitäisi mennä kaiken edelle ja silti tuntuu, että työnantajat imevät kaikki mehut varsinkin tunnollisista suorittajista ja sitten mietitään, että missä on mahtanut mennä vikaan, kun työntekijä yksi toisen jälkeen tippuu..!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Hyvä pointti tuo perspektiiviharha! Tosiaan, tulipalot ja muut epäonnet ovat olleet syynä monien vanhojen arkistoaarteiden tuhoon. Tämänkin talon alkuperäiset paperit ovat kuulemma tulipalossa tuhoutuneet, mutteivät täällä vaan jossain muualla. Noh, pienempi paha kuin Aleksandrian kirjaston ja Turun (Akatemian) palo.

      Ja juuri tuo tekee saavutuskokemuksista hyvin ristiriitaisen, että on tosiaan saavuttanut paljon, mutta millä hinnalla. Lopulta minä koen olevani vain yksi pelinappula, joka korvataan toisella sitten kun terveyteni ei enää kestä. Parempi siis lähteä ennen lopullista joutsenlaulua. Toivottavasti saat vielä jaksamisen takaisin tavalla tai toisella. Valitettavasti se ei ole nykyisessä työelämässä itsestäänselvyys. Ehkä kymmenen vuoden kuluttua on jo opittu jotain.

      Poista

Lähetä kommentti

Arvostan kommenttiasi!

Tämän blogin suosituimmat tekstit

Kriikunalikööri - helppo herkku kärsiväll(isell)e

Mystinen metsänpeitto - unohtumaton kokemus

Tarot - itsesi peili

Miten taiteen hinta määritellään? Mitä sinä maksaisit taiteesta?

Kiipeily- ja seikkailupäiväkirja osa 568: Muikunvuori

Kirppistelyä - ehkä ostin, ehkä en!