Uran jälkeen vierii kyynel

Vai vieriikö? Olin jo aivan ihmeissäni, etteivät vuosikausien patoutumat purkaudu sisuksistani euforianaurun lisäksi kyynelmereksi alleni. Vasta lähes neljän viikon jälkeen voin mainita: tulihan se. Ilmeisesti se vaati käynnin työpaikalla, jossa erinäisistä syistä tulen käymään jatkossakin eri roolissa kuin aiemmin. 

Mietin arvostusta, muunkin kuin osakkeen. Samalla kun olet tyhjä numero, olet kuitenkin kaivattu hahmo inhimillisellä mittarilla. Sain kuulla vertauksen, ettei tietyssä asiassa voida yltää samaan. Vastasin, miksi turhaan edes pyrkiä siihen - mihin samaan?. Homman edes huomaa ehkä kaksi ihmistä, hyvällä tuurilla viisi. 

Mutta kuitenkin siinä kohtaa, kun olet antanut koko elämästäsi yli kolmasosan, saat vain yhden puhelinsoiton ylemmältä taholta. Edes sen. Se oli kaiku siltä ajalta, jolloin tulin taloon. Tämän eleen riipaiseva merkityksellisyys sai kyynelhanat auki. Sanoisin, että suhdettani kyseiseen henkilöön kuvastaa sanapari ihminen ihmiselle. Tuon humanismin alaisuudessa kestävät parhaat ihmissuhteet, jollainen on myös työsuhde. 


Vallan linnake poloisilla, jotka yrittävät saada maisemakuvaa vailla muita poloisia. 


Minulla oli työhaastattelussa musta nahkatakki. Palatessani bussilla kotiin mietin, näytinkö liikaa hevarilta. Olinhan minä ollut aikanaan sellainen, se. En sentään kalkkinaamaisella tasolla. En ole koskaan ymmärtänyt ylifanaattisuutta. Vaikka olisin pukeutunut mangahahmoksi (sellaisia ei tainnut olla silloin?), sen ei olisi pitänyt vaikuttaa työntekijän valintaan. Silti ulkomuoto vaikuttaa. Se vaikuttaa paljon, vaikkei saisi. Aikanaan kävin yhden trendibaarin rekrytoijan haastattelussa, joka tuntui enemmän Hugh Hefnerin järjestämältä valintatilaisuudelta makuuhuoneeseen. Juttelin haastattelijalle koirastani, etten vain saisi paikkaa. Voi, olla että vain paransin mahdollisuuksiani.

Mutta tämän nahkatakkipaikan sain. Sen jälkeen takki hajosi kuten myös parisuhteeni, vaikka minä jo tiesin sen. Astuin maailmaan, josta en tajunnut mitään, mutta jonka olin selvästi aavistanut. Edelleen tunnen suurta mielihyvää tietäessäni, mikä oli intuitiivinen alaan liittyvä valintani ennen minkäänlaista asiaan vihkiytymistäni. Se oli Vietti. 

Vietti ohjaa meitä vähän liikaakin toisinaan, joskus se taas lamaa meidät jättämään jonkin uuden asian valitsematta. Luulin pitkään, etten voisi olla intohimoinen ilman juuri taakse jätettyä työtäni. Intohimo vaatii usein kuulijat, keskustelijat, vuorovaikutuksen. Jos olet yksin uppoutunut, olet uppoutunut ja yksin. 


Tonava kaunoinen. 


Tämän takia kiirehdin heti vapauden alkaessa panikoimaan, en uskaltanut vain olla. Ajattelin, että CV:ssä ei voi olla aukkoa, mutta CV;n voi kyllä heittää WC:n aukkoon huonoimpina hetkinä. Tietenkään en heittäisi sinne mitään muuta kuin sitä itseään. Parhaillaan on muuten kiinnostava näyttely tarjolla Turun biologisessa museossa: Kappas kakkaa

Minä olen lapioinut työssäni myös kakkaa, ihan kirjaimellisesti. Toisella kerralla sentään soitin paikalle siivoojan, kun sellainen oli kiinteistössä tarjolla. Toisella kerralla saatoin vain katsoa itseäni peilistä, kuka voisi tehdä tämän homman. Sanon silti, että härski maito ja oksennus ovat paljon pahempia siivouskohteita. 

Tätä vasten tuntui vallan ihmeelliseltä tulla vuosien myötä ja silti yhtäkkiä arvostetuksi niin korkealle, että pääsee oikeasti osaksi ratasta, joka on byrokratian tarkoin valvoma. Vaikka rakastin sitä työtä, sitä intohimojen ilotulitusta, arvostin korkeimmalle kakan keruun. Ja sitä kakkaa tulee suista ja ojista, hyväosaisten huulilta, jotka paiskovat näkymätöntä ovea ja näyttävät keskisormea. Minä saatoin vain ajatella, heidän takiaan olen intohimoinen. Myöskin sen narkin, joka sylki vasten kasvojani ja ilmoitti ompelevansa huuleni kiinni, jotten voisi enää koskaan puhua. 

Hyvät lukijat, kaikella luksuksella on aina kääntöpuolensa. Ja minun huulistani pursuaa tavaraa ompeleilla tai ilman. Miksei tuota nerokasta Kappas kakkaa -näyttelyä ollut aiemmin? Olisin voinut sanoa kaikille ongelmallisimmille tapauksille vain tyynesti: kappas kakkaa. 

Rauhallisuus ei muuten toimi uhkatilanteissa. Se voi provosoida entistä enemmän. Mutta totuuden kertominen niin kuin asia on, sille harva pystyy muuta kuin vaikenemaan. 

Urani ehtoopuolella lakkasin välittämästä, kerroin niin kuin asiat ovat. Riippumatta siitä, oliko kyseessä kadunmies vai aatelinen. Kadunmiehet ovat aina tervehtineet, jopa ikävöineet. Mutta johtoportaiden henkilöt eivät soita arkkuni yllä Muisto vain jää. Osa on vielä sitä koulukuntaa, joka pitää eläkevirkaa lottovoittona. Minulle siitä tuli hiljaa hiipivä painajainen, joka muuttui todellisuudeksi. Monista yrityksistä olisi vaikka mihin, jos työkulttuuria uudistettaisiin ilman kallista ja turhaa jargonia. Lopulta ihmisiä ei kiinnosta muu kuin totuus, vaikka kaikkea muuta jauhavatkin. 




Näin olen haihtunut, haiven ilmassa. Se tuntuu rajulta tietäen, minkä tietotaidon vien mukanani pois. Vaikka itse sanonkin. Odotan, koska kuulen seuraavasta, joka aloittaa nollasta päätyen "huipulle" lainausmerkeissä. En tiedä, onko heitä enää. He kaikki lähtevät yleensä muutaman vuoden sisällä eri tavoin parempiin, rahakkaampiin tai helpompiin hommiin. 


Rakkautta ennen aamua, kuin sattumalta.



Työvoimapula on karu totuus alalla kuin alalla. On myös fakta, että nykyisin työntekijät kilpailuttavat työnantajat. Jollei kummastakin osapuolesta löydy tarvittavaa joustamista ja sitoutumista yhteisiin päämääriin, ollaan tilanteessa, jossa olemme nyt. Palkankorotus ei ole ratkaisu ongelmiin, mutta jonkinlainen arvostuksen mittari sekin on. 


Viiniä Wienissä. 



Pääsemme takaisin sohvalle, jossa ryven. Syön päiväysvanhaa sushia, juon unkarilaista valkoviiniä jota ei luojan kiitos liitetä politiikkaan. Kotona viini on viini ja osaamiseni yksin minun. Yksinoikeudella omistamani. Ehkä tänään on hyvä päivä kuivata kyyneleet ja tarttua yhteen asiaan, joka on roikkunut. Ja mikäli tekniikkaa tulee vastaan, kuten se aina kohdallani tulee, voin vain sulkea koneen ja hymyillä loppupalkkani äärellä. 


Kommentit

  1. Olen törmännyt tunnetiloihin, joita kuvailit.

    Kun on tehnyt työtään pitkän rupeaman, sitä olettaa jättäneensä työhön jälkensä – tai ainakin työyhteisöön. Kun sitten huomaa, että ei niitä jälkiä kukaan sementoikaan työpaikan lattialinoleumiin, typertyy ja hölmistyy. Eikö sormestani jäänytkään jälkeä vesilasiin? Mitä minä oikein kuvittelin itsestäni?

    Noh, viisaat ihmiset toteavat, että kaikki tämä kuuluu asiaan, näin ihminen reagoi monessa muutostilanteessa.

    Oikeasti monessa tilanteissa olen vienyt paljon osaamista mukanani. Sinä myös!

    Onhan se mukavaa lähdön hetkellä kuunnella läksiäispuheissa kiitoksia, ei niitä liian usein kuule! Haikeutta ja melankoliaa on ilmassa, mutta sekin on haihtuvaa – aikaa myöten. Maailma pyörii edelleen ja me sen menossa mukana - uusille kiertoradoille. Sinun ratasi alkaa pikkuhiljaa hahmottua.

    PS. Voin vain kuvitella minkälaisissa tunnekuohuissa rypee ihminen, joka on irtisanottu työstään. Voittaako taistelun katkeruutta vastaan?



    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Samaistun näihin ajatuksiisi täysin. Hyvin sanottu tuo(kin), että näin ihminen reagoi monessa muutostilanteessa. Sen kun aina ymmärtäisi, tulee nousuja ja laskuja. Tulee myös suunnaton tyhjyys. Ottaa aikansa, että voi paketoida menneisyyden nätiksi ja kokemusrikkaaksi lahjaksi kultaisella rusetilla. Eikä todellakaan kaikki lähdöt jätä tarvetta tällaiseen. Jos ei tuntuisi yhtään miltään, olisi todella käyttänyt aikaansa "väärin". Siispä näistä tunnetiloista kiitollisena, ajattelen että tunne on kuitenkin molemminpuolinen. Liiketoimintaa on myös miettiä, mistä seuraaja tilalle. Eikä sitä vanhaa jäädä sitten enää haikailemaan. Kohti uutta nousua! 😃

      Tosiaan, tuo irtisanomisesta aiheutuva tunne on varmasti kamala. Ei onneksi ole siitä kokemusta, mutta jos joskus on, sekin on vain elämää. Eikä määritä ihmisarvoamme mitenkään. On kummallista, miten paljon työelämään liitetään kunnia ja häpeä. Työ on kuitenkin lopulta vain työ.

      Poista
  2. "Luulin pitkään, etten voisi olla intohimoinen ilman juuri taakse jätettyä työtäni. Intohimo vaatii usein kuulijat, keskustelijat, vuorovaikutuksen. Jos olet yksin uppoutunut, olet uppoutunut ja yksin."

    Olipa hyvin kiteytetty. Perustin blogin aikoinaan juuri siksi, että koin ettei ympärilläni ollut tuolloin henkilöitä joille olisin voinut jakaa taiteesta syntyneitä ajatuksiani. Blogista löysin kanavan purkaa ajatuksia ja saada vastakaikua. Onhan se totta, että kaikkien tunteiden jakaminen toisen kanssa tuo hyvää oloa, kun saa asiat ulos "järjestelmästä".
    Minä ajattelin, että en löytäisi täysin samanlaista intohimoa uuteen työhöni kuin edelliseen, vaikka se kiehtoi monella tavalla. Mitä enemmän opin uudesta työstäni sitä enemmän sitä intohimoakin tulee, mikä lienee ihan luonnollista. Oppiminen luo ja vahvistaa merkityksellisyyden tunnetta.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos! Sinun hyppäyksesi uuteen kyllä kannustaa kovasti. On myös hyvä varmasti muistaa, ettei sen intohimon tarvitse olla samanlainen ja samoihin asioihin suuntautuva vuodesta toiseen. Vaan voi luottaa siihen, että se muokkautuu sitä mukaa kohti uutta kuin ihminenkin. Olin pitkään allerginen "ikuiselle oppimiselle", koska näin sen liikaa vaatimuksena, vaikka tosiasiassa se on päinvastoin vapauttava sallimus, Tekee varmasti hyvää intohimolla vanhoista asioista uusissa porukoissa ja löytää uusia merkityksellisyyden ja sitä kautta intohimon lähteitä.

      Onneksi perustit blogisi, siitä kyllä huokuu hienosti intohimo alaasi kohtaan!

      Poista

Lähetä kommentti

Arvostan kommenttiasi!

Tämän blogin suosituimmat tekstit

Mystinen metsänpeitto - unohtumaton kokemus

Kriikunalikööri - helppo herkku kärsiväll(isell)e

Kiipeily- ja seikkailupäiväkirja osa 568: Muikunvuori

Miten taiteen hinta määritellään? Mitä sinä maksaisit taiteesta?

Loppuvuoden kirppistelyt (osa 1)

Tarot - itsesi peili