Oma huone - tarve, trendi ja kirjajuhlien teema

Noloa myöntää, en ole vieläkään lukenut Virginia Woolfin klassikkoteosta A Room of One's Own (Oma huone) vuodelta 1929. Silti ymmärrän, tänä vuonna paremmin kuin koskaan, millaisia tuntemuksia ja ajatuksia tuo kirja luultavasti pitää sisällään.

Jokainen kirjailija, tutkija, kirjoittaja, taiteilija, tarvitsee kyvyn keskittyä luomistyöhönsä, jotta hommasta tulee yhtään mitään. Toisille tämä taito on siunattu keskellä huutavaa lapsikatrasta, romahtavaa tiskivuorta ja sirkkelöivää naapuria. Todennäköisemmin tilanteessa tarvitaan kuitenkin korvatulppien sijaan oma huone.

Tällaisen kirjoitushuoneen haluaisin, voisin valita sisä- tai ulkopuolen tilanteen ja sään mukaan. Huoneessa olisi riittävästi inspiroivaa sielukkuutta, mutta mikään vaatimus se ei olisi. Kunhan siellä ei olisi mitään velvoittavaa. 

Saahan oman huoneen nykyään jo lapsikin, vaikkei tämä edes tunnistaisi yksityisyyden ja rauhan tarvetta. Oma huone on nykyajan standardi, aikuisten kohdalla saatetaan puhua harrastehuoneesta tai man cavesta. 

Palattuani Kustavin romuttomalta kirjoitusterassilta (merinäköalalla, tottakai) kotiin, kaaos vyöryy ylitseni kuin hyökyaalto. Oma huoneeni kellari on ollut aiemminkin taiteellisen ihmisen pakopaikkakäytössä, mutta mietin, miten kummassa hän on siellä pärjännyt muina kuin kesäkuukausina. Maalattia hohkaa sen verran kylmää, että luovan energian tulos on vähintään influenssa. 

Nyt aiempi puolityhjyys on nyt korvattu viidellä lampulla (joista kaksi on kattokruunuja), erinäisillä tauluilla, yhdeksällä laatikollisella kirjoja, omilla taideteoksilla koulun puutyötuntien ajoista lähtien sekä tietenkin kaikenlaisella romppeella ja sälällä, josta neljäsosan muodostaa joulusesonki. Yritä sitten tämän keskellä keskittyä. Etenkin, kun siltä ainoalta pöydältä puolet tilasta vie talvitakkikasa, jolle ei löydy muuta paikkaa koko talosta. Tai no vintiltä löytyisi, mutta en haluaisi luovuttaa herkkuja koiperhosille. 

Kustavi osoitti minulle, että tarvitsen tilan, jossa ei ole ainuttakaan tavaraa kynän, vihon ja juomalasin lisäksi. Tarvitsen myös tilan, josta näkee kauas, mielellään veden äärelle. Nyt kirjoitan tätä keittiössä edessäni nysäksi typistynyt tiskikukkula, jonka ympäröivä vesi on viilentynyt. Lappi-vibat Himalajan sijaan. Päätin, että kirjoitan mieluummin hetken blogia kuin jynssään kolmatta satsia tiskiä. Kun olin vajaan viikon pois ja kirjotin ennen sitäkin, en ole juuri voinut siivota. Mikä nero Simone de Beauvoir olikaan kirjoittaessaan teoksen Toinen sukupuoli. Vaikka työjakauma tässä kodissa ei liity suoranaisesti tuon kirjan antiin, on kuitenkin edelleen fakta, että elämä naisena on yhtä kuin jynssäys kehdosta hautaan. Ja jos olet kirjoittava nainen, tarvitset oman huoneen, jonne paeta kaikkia velvollisuuksia. Ihmiset elävät pussinuudelillakin. 

Mutta miten tämä liittyy kirjamessuihin? Naantalin kirjamessut järjestetään ensi viikonloppuna, siellä on teemana oma huone. Kyllä olisi mukava ensimmäistä kertaa osallistua näihin kemuihin, sillä ohjelma kuulostaa mielenkiintoiselta. Ja Naantalihan on aina Suomen paras matkakohde, jos vain välttelee miltei jokaista rantaravintolaa ja Muumimaailmaa. Sinilevätilannekin taitaa olla vielä aika paha, tämän vuoden Unikekoa Jenni Haukiota ei siis mistään presidentillistä syistä jätetty dippaamatta meriveteen. 

Seuraavan tekstin oman huoneen tarpeesta luin Turun Sanomista, jossa kerrottiin tänään kirjajuhlien teemasta. Artikkelissa Omaa paikkaa etsimässä haastateltiin Suvi Ratista, jolta on ilmestynyt tietokirja Omat huoneet - Missä naiset kirjoittivat vuosisata sitten. 

"Maria Jotuni lähetti perheensä kesämökille, jotta sai itse paneutua työhönsä kaupungissa ja hipsiä villasukat jalassa kaupunkikodin rauhassa. Hella Wuolijoki puolestaan totesi vankilan kehittäneen hänen ilmaisuaan erityisen hyvin, kun ärsykkeitä ei ollut juuri ympärillä."

Mistä minä löytäisin tuollaisen tyhjentyneen kaupunkikodin, ajatuksilla täyttyneen mökin ja selkeyttävän vankilan yhdistelmän? Vankila olisi juurikin sitä, että vangitsen itseni tyhjyyteen, jossa en voi tehdä mitään muuta kuin kirjoittaa. Toivottavasti ei tule koskaan oikeaan selliin asiaa ainakaan häkkilintuna, ei ainakaan pitäisi mikäli se minun moraalistani on kiinni. Mutta tässä maailmassa olen oppinut tajuamaan, että ihan mikä tahansa on mahdollista jopa Suomen kaltaisessa oikeusvaltiossa. 

No menipä nyt sivuraiteille. Omassa huoneessa ja tilassa ajatukset polveilevat, harhailevat ja toisinaan myös palaavat lähtöruutuun. Mene vankilaan kulkematta lähtöruudun kautta, tämä Monopolin kehotus voisi olla hyvä ohjenuora myös kirjailijalle, joka takoo päätään seinään. Vai lisäisikö tämä neuvo vain tuskaa?

Summarum, koskaan ei ole asiat riittävän hyvin. Ensin itkin aikaa, jota ei ole. Nyt itken tilaa, jota ei ole. Vaikka neliömetrejä todellakin on, muttei sellaisia, joissa voisi blokata muun maailman ulkopuolelleen. Tällainen blogikirjoittelu ei vaadi minulta keskittymistä, tätä voin tehdä missä hyvänsä. Mutta sitten, kun pitäisi kirjoittaa monetta sadatta sivua, on liian helppo keskeyttää pienimpäänkin häiriötekijään. 

Graduni kirjoitin vielä yksiössäni, hiljaisessa taloyhtiössä, valkoisen Muurame-pöydän äärelle epäergonomisesti kumartuneena. Sitten se muutti takaisin äitini ompelupöydäksi ja minä miehen vanavedessä kaksioon. Sain gradun kirjoitettua loppuun vasta sitten, kun oli pakko, kolmen vuoden venytyksen jälkeen. 

Siispä pääsemme kysymykseen, riittääkö se oma huone, jollei ole pakko kirjoittaa? Vai täyttyykö huone diipadaapalla, haahuilulla, unohdetuilla kahvikupeilla, turhilla mutta niin tarpeellisilla naurahduksilla somessa? Niin, huoneeseenhan ei saanut mitään muuta tuoda kuin itsensä. Ja tietokoneen laturin. Muuten voi käydä kuten Jensille luksuskirjoitusmökissään, utan laddare. Miten kirjoitat tarinaa ilman tietokoneen laturia? Hän suunnitteli sitä vihkoon. Minun "suunnitteluvihkoni" ovat täynnä kuvia, koukeroita, ääliöyksiä, silmiä. Ne ovat pelkkää dadaa, joita ei voisi muina sofi oksasina koskaan kuljettaa SKS:n arkistoon muistoksi kirjallisen työn valmistelusta. 

Ehkä sittenkin tärkeintä on, että ylipäätään ajattelee. Joskus ihminen siihenkin kyllästyy ja pusertaa hommaan päätökseen millaisissa olosuhteissa hyvänsä. Yritän ajatella: oma huone on luksusta, joka on vain ammattikirjailijoiden etuoikeus. Jos saisin kolmella sadalla eurolla hiljaisen luukun naapurista, voisin investoida siihen siivun apurahastani. Mutta kun se summa pitäisi maksaa joka ikinen kuukausi.  

Hyväosaisen ruikutusta? Jollei, Simone de Beauvoir, tule ja pelasta.