Oma huone - tarve, trendi ja kirjajuhlien teema

Noloa myöntää, en ole vieläkään lukenut Virginia Woolfin klassikkoteosta A Room of One's Own (Oma huone) vuodelta 1929. Silti ymmärrän, tänä vuonna paremmin kuin koskaan, millaisia tuntemuksia ja ajatuksia tuo kirja luultavasti pitää sisällään.

Jokainen kirjailija, tutkija, kirjoittaja, taiteilija, tarvitsee kyvyn keskittyä luomistyöhönsä, jotta hommasta tulee yhtään mitään. Toisille tämä taito on siunattu keskellä huutavaa lapsikatrasta, romahtavaa tiskivuorta ja sirkkelöivää naapuria. Todennäköisemmin tilanteessa tarvitaan kuitenkin korvatulppien sijaan oma huone.


Tällaisen kirjoitushuoneen haluaisin, voisin valita sisä- tai ulkopuolen tilanteen ja sään mukaan. Huoneessa olisi riittävästi inspiroivaa sielukkuutta, mutta mikään vaatimus se ei olisi. Kunhan siellä ei olisi mitään velvoittavaa. 



Saahan oman huoneen nykyään jo lapsikin, vaikkei tämä edes tunnistaisi yksityisyyden ja rauhan tarvetta. Oma huone on nykyajan standardi, aikuisten kohdalla saatetaan puhua harrastehuoneesta tai man cavesta

Palattuani Kustavin romuttomalta kirjoitusterassilta (merinäköalalla, tottakai) kotiin, kaaos vyöryy ylitseni kuin hyökyaalto. Oma huoneeni kellari on ollut aiemminkin taiteellisen ihmisen pakopaikkakäytössä, mutta mietin, miten kummassa hän on siellä pärjännyt muina kuin kesäkuukausina. Maalattia hohkaa sen verran kylmää, että luovan energian tulos on vähintään influenssa. 

Nyt aiempi puolityhjyys on nyt korvattu viidellä lampulla (joista kaksi on kattokruunuja), erinäisillä tauluilla, yhdeksällä laatikollisella kirjoja, omilla taideteoksilla koulun puutyötuntien ajoista lähtien sekä tietenkin kaikenlaisella romppeella ja sälällä, josta neljäsosan muodostaa joulusesonki. Yritä sitten tämän keskellä keskittyä. Etenkin, kun siltä ainoalta pöydältä puolet tilasta vie talvitakkikasa, jolle ei löydy muuta paikkaa koko talosta. Tai no vintiltä löytyisi, mutta en haluaisi luovuttaa herkkuja koiperhosille. 

Kustavi osoitti minulle, että tarvitsen tilan, jossa ei ole ainuttakaan tavaraa kynän, vihon ja juomalasin lisäksi. Tarvitsen myös tilan, josta näkee kauas, mielellään veden äärelle. Nyt kirjoitan tätä keittiössä edessäni nysäksi typistynyt tiskikukkula, jonka ympäröivä vesi on viilentynyt. Lappi-vibat Himalajan sijaan. Päätin, että kirjoitan mieluummin hetken blogia kuin jynssään kolmatta satsia tiskiä. Kun olin vajaan viikon pois ja kirjotin ennen sitäkin, en ole juuri voinut siivota. Mikä nero Simone de Beauvoir olikaan kirjoittaessaan teoksen Toinen sukupuoli. Vaikka työjakauma tässä kodissa ei liity suoranaisesti tuon kirjan antiin, on kuitenkin edelleen fakta, että elämä naisena on yhtä kuin jynssäys kehdosta hautaan. Ja jos olet kirjoittava nainen, tarvitset oman huoneen, jonne paeta kaikkia velvollisuuksia. Ihmiset elävät pussinuudelillakin. 

Mutta miten tämä liittyy kirjamessuihin? Naantalin kirjamessut järjestetään ensi viikonloppuna, siellä on teemana oma huone. Kyllä olisi mukava ensimmäistä kertaa osallistua näihin kemuihin, sillä ohjelma kuulostaa mielenkiintoiselta. Ja Naantalihan on aina Suomen paras matkakohde, jos vain välttelee miltei jokaista rantaravintolaa ja Muumimaailmaa. Sinilevätilannekin taitaa olla vielä aika paha, tämän vuoden Unikekoa Jenni Haukiota ei siis mistään presidentillistä syistä jätetty dippaamatta meriveteen. 

Seuraavan tekstin oman huoneen tarpeesta luin Turun Sanomista, jossa kerrottiin tänään kirjajuhlien teemasta. Artikkelissa Omaa paikkaa etsimässä haastateltiin Suvi Ratista, jolta on ilmestynyt tietokirja Omat huoneet - Missä naiset kirjoittivat vuosisata sitten. 

"Maria Jotuni lähetti perheensä kesämökille, jotta sai itse paneutua työhönsä kaupungissa ja hipsiä villasukat jalassa kaupunkikodin rauhassa. Hella Wuolijoki puolestaan totesi vankilan kehittäneen hänen ilmaisuaan erityisen hyvin, kun ärsykkeitä ei ollut juuri ympärillä."

Mistä minä löytäisin tuollaisen tyhjentyneen kaupunkikodin, ajatuksilla täyttyneen mökin ja selkeyttävän vankilan yhdistelmän? Vankila olisi juurikin sitä, että vangitsen itseni tyhjyyteen, jossa en voi tehdä mitään muuta kuin kirjoittaa. Toivottavasti ei tule koskaan oikeaan selliin asiaa ainakaan häkkilintuna, ei ainakaan pitäisi mikäli se minun moraalistani on kiinni. Mutta tässä maailmassa olen oppinut tajuamaan, että ihan mikä tahansa on mahdollista jopa Suomen kaltaisessa oikeusvaltiossa. 

No menipä nyt sivuraiteille. Omassa huoneessa ja tilassa ajatukset polveilevat, harhailevat ja toisinaan myös palaavat lähtöruutuun. Mene vankilaan kulkematta lähtöruudun kautta, tämä Monopolin kehotus voisi olla hyvä ohjenuora myös kirjailijalle, joka takoo päätään seinään. Vai lisäisikö tämä neuvo vain tuskaa?

Summarum, koskaan ei ole asiat riittävän hyvin. Ensin itkin aikaa, jota ei ole. Nyt itken tilaa, jota ei ole. Vaikka neliömetrejä todellakin on, muttei sellaisia, joissa voisi blokata muun maailman ulkopuolelleen. Tällainen blogikirjoittelu ei vaadi minulta keskittymistä, tätä voin tehdä missä hyvänsä. Mutta sitten, kun pitäisi kirjoittaa monetta sadatta sivua, on liian helppo keskeyttää pienimpäänkin häiriötekijään. 

Graduni kirjoitin vielä yksiössäni, hiljaisessa taloyhtiössä, valkoisen Muurame-pöydän äärelle epäergonomisesti kumartuneena. Sitten se muutti takaisin äitini ompelupöydäksi ja minä miehen vanavedessä kaksioon. Sain gradun kirjoitettua loppuun vasta sitten, kun oli pakko, kolmen vuoden venytyksen jälkeen. 

Siispä pääsemme kysymykseen, riittääkö se oma huone, jollei ole pakko kirjoittaa? Vai täyttyykö huone diipadaapalla, haahuilulla, unohdetuilla kahvikupeilla, turhilla mutta niin tarpeellisilla naurahduksilla somessa? Niin, huoneeseenhan ei saanut mitään muuta tuoda kuin itsensä. Ja tietokoneen laturin. Muuten voi käydä kuten Jensille luksuskirjoitusmökissään, utan laddare. Miten kirjoitat tarinaa ilman tietokoneen laturia? Hän suunnitteli sitä vihkoon. Minun "suunnitteluvihkoni" ovat täynnä kuvia, koukeroita, ääliöyksiä, silmiä. Ne ovat pelkkää dadaa, joita ei voisi muina sofi oksasina koskaan kuljettaa SKS:n arkistoon muistoksi kirjallisen työn valmistelusta. 

Ehkä sittenkin tärkeintä on, että ylipäätään ajattelee. Joskus ihminen siihenkin kyllästyy ja pusertaa hommaan päätökseen millaisissa olosuhteissa hyvänsä. Yritän ajatella: oma huone on luksusta, joka on vain ammattikirjailijoiden etuoikeus. Jos saisin kolmella sadalla eurolla hiljaisen luukun naapurista, voisin investoida siihen siivun apurahastani. Mutta kun se summa pitäisi maksaa joka ikinen kuukausi.  

Hyväosaisen ruikutusta? Jollei, Simone de Beauvoir, tule ja pelasta. 

Kommentit

  1. Tarvitset kirjailijaresidenssiä! Täältä niitä löytyy: https://kirjailijaliitto.fi/kirjailijalle/residenssit/

    Olen ollut monena vuonna SKS:n residenssissä Tartossa, se on pikkuinen kaksio, mutta paikka on ihana. Ikkunoista kantautuu junien kolke, ja koko kaunis kaupunki on kävelymatkan päässä.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Oooh!! Ihan mahtava idea, kiitos! Miksi olen unohtanut tämän mahdollisuuden? Mutta voikohan noita hakea, jollei kuulu vielä Kirjailijaliittoon? Tartto on aivan upea kaupunki, viihtyisin siellä hyvin pidemmänkin ajan kuten myös Uppsalassa. Tartossa kävin opiskeluaikana, silloin harkitsinkin opiskelijavaihtoa sinne yliopistoon. Kiitos vielä tupsta kattavasta linkistä ja kommentista!

      Poista
  2. Voi hakea!
    Residenssejä on tosi monenlaisilla järjestöillä. Olennaista on hyvä hakemus.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos! Apurahan saamisen jälkeen uskon jopa hitusen kykyyni kirjoittaa hakemuksia! Tämä on syksyn agenda!

      Poista
  3. Vaikken ole kirjailija, olen aina haaveillut omasta työhuoneesta, koska työssäni kirjoitan paljon. En kuitenkaan usko, että kuitenkaan kovin usein istuisin vain siellä kirjoittamassa, koska nyttenkin tykkään vaihtaa paikkaa. Välillä kirjoitan keittiön pöydän ääressä, välillä sovalla, välillä lattialla.
    Olen myös aina haaveillut omasta työhuoneesta työpaikalla, mutta jos sellaisen saisin, tuntuisi se varmaan yksinäiseltä ja aina pitäisi etsiä työkaverit jostain kun on jotain asiaa. Nyt olemme melkein kaikki samassa huoneessa.
    Vaikka pärjään ilmankin, ottaisin työhuoneen ainakin omaan kotiini mielelläni. Työpaikalla sen sijaan olen mielelläni muiden kanssa samassa huoneessa.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Sinähän olet kirjoittaja! Ja tosiaan ihan mihin tahansa työhön voi tarvita sen oman tilan, tai vaikka vain rauhoittumiseen ja ajatteluun. Tunnistan tuon tarpeen vaihtaa kirjoituspaikka siksikin olen miettinyt, että miksen nyt pysty tähän näin. Tykkään tosi paljon kirjoittaa seisten verannalla, koska se on ainoa paikka talossa missä pystyy ergonomisesti työskentelemään istumatta. Liian matala pöytä taas on ongelmana olkkarissa ja kellarissa. Sohvaa ja sänkyä tyyliin maaten en ole kokeillut, ahdistaa se kuuma kone päällä 😂
      Työpaikalla onkin kiva olla myös yhdessä, jos ja kun on hyvä työporukka. Minusta näytti yliopistoaikoina siltä, että kaikki tutkijat ovat vain niissä omissa kammioissaan. Ehkä moni asia on niistä päivistä muuttunut.
      Kiitos kommentista ja kirjoittamisen iloa! 😍

      Poista
  4. Eivät ole nämä asiat helposti ratkaistavia!
    Ihannetilanteessa kodin pihapiirissä olisi erillinen rakennus, jonne työpöydän voi sijoittaa. Pienikin pytinki riittää, kunhan siellä on sähköä ja lämpöä. Mieluiten myös ikkuna ja näkymä joelle! :)

    Jos piharakennusta ei ole, kodistahan olisi löydyttävä huone, jossa on ovi, jonka voi sulkea ja jota ei ulkopuolelta kukaan saa ilman lupaa avata!
    Ongelmia tulee
    - jos kotona asuu henkilöitä, jotka eivät itsenäisesti selviä esim. ruokansa hankkimisesta ja valmistamisesta niinä aikoina, kun ovesi on suljettuna. Ei mitenkään harvinainen tilanne!
    - jos ovella varustetussa huoneessa ei ole tilaa työpöydälle.

    Jos ovella varustettua huonetta ei ole, vaihtoehtona on, että koti tyhjennetään sovitusti tietyksi ajaksi vuorokaudessa, jolloin kukaan ei saa tulla sisälle ennen sovittua aikaa. Ongelmia tulee
    - jos ei ole paikkaa, mihin muut kotona asuvat sijoitetaan sovituksi ajaksi
    - jos kirjoittaminen alkaakin soljua parhaiten juuri ennen kuin armonaika umpeutuu

    Jos kumpikaan edellä mainituista vaihtoehdoista ei onnistu, täytyy raivata kotiin joku tila työpöydälle ja rajata alue esim. sermillä, pianolla tai korkeilla viherkasveilla. Kirjoitussession merkiksi laitetaan pianon päälle punainen lippu merkiksi, että nyt täytyy kirjoittaja jättää rauhaan. Korvatulpat kirjoittajalle käyttöön. Suotavaa on, ettei kyseisessä tilassa ole esim. televisiota, jonka välkkyvä valo häiritsee keskittymistä.

    Minulla itse asiassa on kokemusta kaikista näistä vaihtoehdoista. :) Ne olivat mahdollisia elämän tietyissä (eri) vaiheissa. Ongelmiakin oli, mutta jokainen ratkesi yksi kerrallaan.

    Oriveden opistolla kävin pariin kertaan viikon kesäkurssilla ihan vain sen vuoksi, että sain oman huoneen, jossa kirjoitin juuri siihen aikaan vuorokaudesta kuin siltä tuntui. No, ei se ilmaista ollut!

    Rahalla toki saisi sitten vaikka mitä! Apurahoihin ei suuresti voi tukeutua, ovat liian pieniä siihen, että voisi jäädä pois palkkatyöstä JA vuokrata työtilan.

    Tällä hetkellä minulla on huone, jossa on työpöytä ja jonka oven suljen tarvittaessa. Ikävä kyllä, se ei aina takaa sitä, että tekstiä syntyy. Se on ongelma, jota en ole saanut ratkaistuksi. Ei siihen auttaisi mitkään apurahatkaan!

    Luin jokin aika sitten Alba de Céspedesin kirjan Kielletty päiväkirja. Siinä Valerialla ei ollut kotonaan mitään tilaa edes vihkolleen, jonka hän salaa osti päiväkirjakseen. Suvi Ratisen kirjaa en ole lukenut. Löytyykö siitä ratkaisuja vai onko kyse ongelmien kuvaamisesta? Miten nämä voivatkin olla niin ikiaikaisia?

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos mahtavasta ongelma-analyysistasi Inke! Tunnistan näistä jokaisen ongelman, jopa lähes yhtä aikaa! Samalla pelkäänkin tuota viimeistä vaihtoehtoa, että juuri mikään ei ole tekstin määrän tai laadun kannalta parempi, vaikka sen oman kammion saisin. Ihailen ihmisiä, jotka kykenevät preussilaiseen itsekuriin kaoottisissa olosuhteissa. Mutta millä tahansa tyylillä voi toisaalta päästä toivottuun lopputulokseen!

      Kielletystä päiväkirjasta olenkin lukenut jo monia ylistäviä arvioita. Täytyy pian tarttua tuohon kiinnostavaan kirjaan!

      Poista
  5. Oma huone - todellakin! Ei ole mielestäni yletön pyyntö haluta omaa tilaa ja keskittymisen takaavaa paikkaa. Todella kypsää, että pieniä (ja suht koht säädyllisiä) työhuoneita ei saa oikein puoli-ilmaiseksi. Virginia Woolf <3

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. No juurikin näin. Miksei voisi perustaa sellaista parakkihotellia, jossa vuokrattaisiin puoli-ilmaiseksi luukkuja kirjoittajille? Olemmehan mekin toisinaan verrattavissa dumpattavaan romuun, joista kuitenkaan ei voi luopua vaan meidän pitää säilöä parempia aikoja varten :D Ehkä historian ontuvin vertauskuva mutta syytän kolmiolääkkeitä :D

      Poista
  6. Onpa tärkeä aihe. Jäin miettimään tätä omaa huonetta, oman tilan merkitystä. Minä tarvitsen blogin kirjoittamisellekin oman rauhani, mutten välttämättä varsinaista huonetta. Olen kuitenkin samaa mieltä, että minkäänlaisen kaaoksen keskellä kirjoittaminen on haastavaa. Aistiärsykkeet ympärillä (vaikka ne kellarissa olevat tavarat) häiritsevät keskittymistä ja vievät nopeasi ajatukset tavarakaaoksen selättämiseen kuin itse kirjoitusaiheeseen. Hymyilytti, sillä kuvailut kellaria ihan kuin olisit käynyt meidän kellarissa. ;D

    Residenttitilojen esiin nostaminen tuolla aiemmissa kommenteissa oli erinomainen idea. Usein ympäristötkin taiavat olla inspiroivia kirjoittamiseen, ja vaikkeivät ihan olisikaan, on niissä se oma rauha ja selkeys. Toivon rauhaa ja inspiraatiota kirjoitushankkeelle! <3

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos! Todellakin tämä kaaos valtaa mielen ja tilan, ihan kaiken. Kuinka voi häiritä joku termospullon korkki ja tyhjä talouspaperihylsy parhaillaankin pöydällä. Mutta jos nyt lähden niitä korjaamaan oikeille paikoilleen, tämäkin kommentti jää kesken! Toisaalta ilahduttavaa, että teilläkin on samanlainen kellaritilanne kuin meillä!

      Aion kyllä heti kun on aikaa, perehtyä kunnolla oman tilan hakuun. Olisi ihan mahtavaa yhdistää vielä kirjottaminen johonkin matkaan jonnekin! Kiitos toivotuksista ja samoin toivotan sinulle myötätuulta kaikkiin taideprojekteihin (sisältyen nukkekotiin myös) :D

      Poista

Lähetä kommentti

Arvostan kommenttiasi!

Tämän blogin suosituimmat tekstit

Kriikunalikööri - helppo herkku kärsiväll(isell)e

Kirppistelyä - ehkä ostin, ehkä en!

Mystinen metsänpeitto - unohtumaton kokemus

The Happy Worker ylpeänä keittää: apurahakahvit!

Nurmikon historia ja siilien tulevaisuus

Kesätauko (ehkä), muttei rikoksista