Kohti toivoa onnen perässä - hyvää uutta vuotta 2024

Mitä ihmiselle jää, jos toivon menettää? Varmasti liian moni on joutunut kuluneena vuonna pohtimaan tätä kysymystä. Yhtä aikaa vuoden 2023 siteeratuin ajatus pääni sisällä on ollut Eeva Kilven kiteytys: 

Elämä on arvaamatonta. Koska tahansa voi tapahtua jotain hyvää. 

Vuoden saatua jälleen uudet numerot huomaan palaavani tämän mietteen äärelle toistuvasti. Jopa kirjoitin sen päiväkirjaani, jonne en juuri koskaan kirjoita muiden sanomisia tai poimintoja kirjallisuudesta. Niille on jokin oma aivolokeronsa. Mutta tämän Kilven mietteen äärelle on helppo pysähtyä myös selaamalla menneen vuoden kuvia. Yhtäkkiä niin ankeat muistot saavatkin kultaiset reunat. Oliko se vuosi 2023 sittenkään niin kamala? Ainakin olen elossa, pystyn toteuttamaan itseäni tilanteeseen nähdenkin varsin mukavasti, pystyn myös ja erityisesti ostamaan sitä ruokaa mitä haluan. Eikö tässä ole jo kolme syytä onneen?

Onko lumiukon tekevä ihminen onnellinen? Ainakin sen hetken?


Ihminen on varmasti pohtinut onnellisuutta siitä lähtien, kun on kasvanut tiedostavaksi aikuiseksi. Tiedostaminenhan on kykyä tunnistaa, mistä ahdistus johtuu. Aika usein länsimaisessa yhteiskunnassa ahdistus kumpuaa siitä, ettei ihminen ole onnellinen. Tällöin on pakko yrittää määritellä, mitä onni on. Tätä on myös lukuisten kirjojen ja elokuvien tarinoissa pohdittu. Jostain syystä verkkokalvoillani on nyt puhuva pää Frank Martela, kunnes hän liukenee höyryävän hodarin kautta Eeva Kilveksi. Niin, minulle onni on ruokaa. 


Onnen tiivistymä synttärin korvilla, sain kaveriltani kuplamuovissa postitetun hodarikuusenkoristeen Helsingin joulumarkkinoilta. Söin myös hodareita synttärinä, kuinkas muuten. 


On se sentään muutakin. Keskustelin aiheesta puolisoni kanssa joulun pyhinä, kun puhelimeni oli hajalla ja sanomalehteä ei aamiaispöytään saapunut. No, keskustelemme muutenkin, mutta kyllä olen perinyt isäni tavat aamiaissessioon liittyen. Nyt kun muita virikkeitä ei ollut, keskustelimme onnen määreestä paahtoleipää jämäkalkkunalla syöden. Kun ennen onnea on ajatellut kokonaisvaltaisena olotilana, nykyisin ymmärtää sen olevan vain yksi monista eri tunnetiloista. Jos onni olisi tyytyväisyyttä vallitseviin olosuhteisiin, miksi niin moni aidosti hyväosainen on onneton? Etenkin, jos pöydässä on ruokaa ja vieressä istuu rakkaus. 


Turistit vaikuttavat usein onnellisemmilta kuin suomalaiset. He kävelivät kanssani samaa reittiä miltei kahdenkymmenen asteen pakkasessa. Siinä kohtaa kun minä menin läheiseen Saleen lämmittelemään, he talsivat hymyillen kohti keskustaa maisemia ihastellen. 


Länsimaiseen onneen kuuluu merkityksellisyyden tunteminen. Individualistisessa yhteiskunnassa tapa hahmottaa elämä on täysin toinen kuin yhteisöllisissä kulttuureissa, jossa kollektiivinen hyvä asetetaan yksilön tarpeiden edelle. Mutta niinpä vain Japanissakin tehdään itsemurhia muistaakseni miltei yhtä paljon kuin Suomessa. Meitä yhdistääkin häpeäkulttuuri ja luterilainen työmoraali, joka toki Japanissa on muuta kuin luterilaista. 


Lemmikit luovat todistetusti onnea, mutta kaikilla ei ole mahdollisuutta ottaa niitä. Itse en myöskään ottaisi enää ilman lemmikin mahdollisuutta lajityypilliseen elämään. Se tarkoittaa, että vaikkapa koiria löytyy kaksi ja ne voivat lisääntyä - jolleivät keskenään niin ainakin jossain luonnollisessa tilanteessa. En enää kestäisi todistaa uroskoiran täyttymätöntä sydänsurua. 


Nykyisin pystyn toteuttamaan itseäni paljon enemmän kuin muutama vuosi sitten. Pystyn tekemään asioita, joissa olen hyvä, vaikken sitten saisikaan siitä rahaa yhtä paljon kuin haluaisin, tai olisi jopa tarve. Valitettavasti hallituksen leikkaukset tulevat varmasti jossain määrin näkymään omassakin arjessani tänä kuluvana vuonna. On masentavaa, että eniten tekijöilleen merkityksellisyyttä luovista aloista leikataan aina eniten. Sellaiset alat, joiden aineellista hyvää on vaikea mitoittaa, ovat helposti päättäjien pöydällä arvottomia. Ne ovat parempien talousnäkymien bonusta, eivät tarpeellisia. 

Voiko lukutaidon rahallista arvoa yhteiskunnalle laskea? Voiko sen puutetta mitata muilla tavoin kuin mainehaittaa Suomelle luovalla lehmänhännällä, Pisa-tutkimustuloksella? On erikoista, että tässä hyvin yksilökeskeisessä yhteyskunnassa ei juuri pohdita lukutaidon merkitystä sen omistajalle itselleen. Ihminen, joka osaa lukea, ymmärtää lukemaansa ja jopa nauttii siitä, todennäköisemmin uppoaa tarinoiden maailmaan, joka luo hyvinvointia. Hyvä kirjallisuus on yksi edullisimmista terapiamuodoista, joka tarjoaa samalla myös empatiakasvatusta. Sellaisen järjestäminen erikseen kouluihin on harras utopia, kaikki jää lukusiestan tarjoaman varttikirjallisuuden varaan. Mutta jostain näitä lahjakkaita tulevaisuuden toivoja aina pulpahtaa pintaan laitoksista, joissa hälyttävän iso osa voi pahoin. 


Parisuhde (oletus horisontissa) lisää tutkitusti elinikää. Tai avioliitto, miehillä erityisesti. Valitettavasti yleinen keskustelu antaa ymmärtää, että suurin osa parisuhteista ja avioliitoista heikentää yksilön elämänlaatua. Mutta seuran takia moni on valmis itsekin kasvamaan. 


Olemme nähneet, ettei onni ole BKT-sidonnaisista mittaustuloksista riippumatta kytköksissä ihmisen tuntemaan henkilökohtaiseen onneen. Maailman onnellisimmassa maassa voi kuitenkin kävellä rapsakan raikkaassa pakkasilmassa, puhtaassa maisemassa, josta moni maksaisi vuoden palkan. Tulevaisuudessa näemme varmasti Suomessa yhä enemmän ilmastoturismia, ellei jopa -pakolaisuutta. Tuskin Venäjän rajan kautta kuitenkaan. Kunhan raja muuten pysyisi. 1300 kilometriä tiukkaa faktaa, joka yhä edelleen, taas kerran, saa meidät olemaan varuillaan. 


Linnat on rakennettu puolustukseen. Turun linna on ainut keskiaikainen jäänne tuomiokirkon lisäksi keskiaikaisessa kaupungissa. Linna herättää minussa aina samat tunteet: on se komia, ja on se käsittämätöntä, ettei täällä ole mitään muuta jäljellä. 


Olemme tottuneet elämään aina esivallan alaisuudessa, oli kyse sitten autonomiasta, lääninherrasta tai virkaintoisesta naapurista. Meille onni on riippumattomuutta, sitä että saa edes hetken tehdä mitä haluaa. Onni on vapautta piirtää lumihankeen mitä huvittaa, vaikka siitä joku sitten herneen nenään vetäisikin. Suomalainen sananvapaus on ilmastomme ja luontomme lisäksi valttikorttimme, nyt ilmeisesti myös Käärijä. 

Minusta Käärijällä on varsin epäsuomalainen habitus. Hän on iloinen, positiivinen, eikä välitä, mitä muut hänestä ajattelevat - ollen silti nöyrä eikä koppava. Minusta Suomessa on tällaisia ihmisiä todella vähän. Osa tietysti menee ujouden piikkiin. Ujo käpertyy itseensä ja saattaa vaikuttaa muiden silmissä jopa ylimieliseltä. Kun tähän yhdistetään hiljaisuus ja kyvyttömyys puhua tunteista, pääsemme suomalaisen prototyypin äärelle. Kateellinen ihminen ei ainakaan ole onnellinen. 


Näen tornin yläosan pöllönä. Näen muutenkin kaikkialla kasvoja. 


Suomalainen onni voi olla vientituote maailmalla, kunhan selvitämme, mitä se itsellemme tarkoittaa. En tämän litaniankaan jälkeenkään osaa vastata, etenkään kun en itse pidä itseäni kovin suomalaisena, vaikka olenkin isänmaallinen. Koen täällä paljon useammin kuulumattomuutta joukkoon kuin hengenheimolaisuutta. Siksikin toivoa on joskus vaikea liputtaa. Ihminen, joka ei kuulu minnekään, joutuu keksimään omat keinonsa. Siksi olen kiitollinen, että ilo ja positiivisuus (ei toksinen) on minussa sisäsyntyistä, varmaan isovanhemmilta perittyä. Minulle onni on muistojen vaalimista heistä, jotka eivät enää ole täällä vaikuttamassa elämääni. Takomassa nyrkkiä pöytään politiikan tarmosta tai kertomassa Ritken tekemisistä Täylörille kuin ne olisivat totta. 




Niin, onko onni ystävyyttä, yhteyttämme läheisiimme, tarvetta olla sosiaalinen ihminen? Kaikilla ei ole perhettä, ei ehkä ainuttakaan elossa tai muuten tavoitettavissa olevaa sukulaista. Kaikkien sukulaiset eivät aidosti ole millään mittarilla hyvinvointia lisääviä, vaan lievimmällä haitta-asteikolla energiasyöppöjä. 

Usein puhutaan, miten ihmisillä on ikääntyessä aina yhä vähemmän ystäviä. Etenkin avioeronneilla miehillä. Minusta itsestäni on tullut enemmän valikoiva, mietin tarkkaan, keiden seurassa vietän vähäiset vapaahetkeni. En jaksa ammentaa muille, jolle saa mitään itse. Tämä se vasta on individualismia. Eikö minun kuuluisi saada merkitystä siitä, että voin ammentaa, vaikken saisi siitä itse mitään? Eikö hyväntekijyys ja likakaivona toimiminen ole arvo, johon tulisi sitoutua? Ainakin vapaaehtoistyöntekijät ovat keskimäärin onnellisempia. Mutta he ovat itse valinneet osansa. 


Toivon symboli on usein laiva, jonka nokka on kohti tulevaisuutta. Minulla tietysti tulee aina ensimmäisenä mieleen onnettomuus, haaksirikko josta vain onnekkaimmat voivat selviytyä. Onni on selviytymistä elämän karikoissa?


Tein aikanaan nuoriin liittyvää vapaaehtoistyötä noin viisi vuotta. Koin sen todella tärkeäksi, sillä tuntui, että pystyin täyttämään sitä lovea, johon ei esimerkiksi silloisessa opetustyössä ollut aikaa. Puhumattakaan nyt. Enää en kuitenkaan jaksaisi tehdä mitään vapaaehtoishommaa. Olen käyttänyt jo kaikki liikenevät paukut yhtään mihinkään. Ainoat asiat, joita jaksan vapaaehtoisesti tehdä, on syödä ja kirjoittaa. Kaikkeen muuhun joudun pakottamaan itseni, paitsi ulos. Kun juoksen yksin metsässä, kukaan ei tahdo minusta mitään. Ehkä suomalainen onni on sitä. Saa olla yksin ja rauhassa, jos haluaa. Mutta sen kääntöpuolella on yhteiskunnassamme todella kallis hinta. 

Uuden vuoden lupaukseni on tänäkin vuonna yrittää selviytyä ja mennä vihdoin tuttuun grilliin, joka on vain päiväsaikaan auki. Päivägrillejä on nykyisin vähän. Ne jos mitkä ovat suomalaisen onnen keskittymiä.

 

Kuvat uuden vuoden pakkaskävelyltä, paitsi hodarikuusenkoriste. Kylmää on luvattu koko viikoksi.  

Onnellista uutta vuotta siis toivotan! 
Mitä onni sinulle merkitsee? Onko onni yliarvostettua?

Kommentit

  1. Parisuhde lisää elinikää.







    Sinkuista kuolee 100 %, Varatuista 50 %.

    VastaaPoista
  2. Kyllä se on varmaan juuri merkityksellisyys joka saa viihtymään elämässä ja kokemaan olonsa onnelliseksi.

    Parisuhde on menettänyt merkitystään pitkälle kehittyneissä ja vauraissa yhteiskunnissa kuten Japanissa ja pohjoismaissa. On vaikeampi tavoittaa onnea. jos ei tarvitse toista ihmistä / toisia ihmisiä mihinkään eli juuri yksilöllisyyden korostaminen johtaakin usein tyhjyyden kokemukseen.

    Ei kai onni voi olla yliarvostettua.
    Minulle se on hiljaista tyytyväisyyden ja turvallisuuden tunnetta.

    Onnellista uutta vuotta, Esmeralda!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos Marjatta, samoin sinulle!

      Viisaita sanoja taas kerran. Se, ettei tarvitse toisia, sisältää ansan. Kun tarvitsee, avaa itsensä yhteiselle merkityksen tunteelle. Enemmän kuin osiensa summa pätee etenkin ihmissuhteissa.

      Hiljainen tyytyväisyyden tunne, sitä kohti. Samaan aikaan tuntuu, että tietty luovuus kukkii kaaoksesta, parhaita runojakin kirjoittaa masentuneena. Tosiasiassa kuitenkin pitkäjänteinen tyytyväisyys on hedelmällisin pohja kaikelle.

      Poista
  3. Olipas jälleen hyvää pohdintaa. Onni ja onnellisuus on varsin kinkkinen aihe. Minulle ne ovat lyhyitä hetkiä, välähdyksiä ja tunteita, joita muistaa myös jälkeenpäin. Itse yritän nähdä ja ymmärtää, että onnellisuus voi olla myös pieniä hippusia, yksi tunne osana muuta kokonaisuutta. Minulle (itse valitut) ihmiset ympärilläni luovat onnellisuutta, vaikka välillä nämä samat tyypit luovat täysin päinvastaista tunnetta. Ja mitä vanhemmaksi tulen sitä enemmän haluan olla ihan vain yksin, mutta sekin on valittua. Ei-valittu yksinäisyys onkin sitten ihan eri juttu.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos Eeva! Kuvailit tosi hyvin onnen, joka todella on usein hippusia. Onni on ehkä samalla sellaista täyttymystä, jonka voi tarjota vain elämä välillä ristiriitaisiakin tunteita herättävien läheisten kanssa. Valittu yksinäisyys on kyllä suuri onnen aihe. Joskus silti miettii, missä kulkee raja ei-valitun välillä.

      Poista

Lähetä kommentti

Arvostan kommenttiasi!

Tämän blogin suosituimmat tekstit

Kriikunalikööri - helppo herkku kärsiväll(isell)e

Mystinen metsänpeitto - unohtumaton kokemus

Tarot - itsesi peili

Miten taiteen hinta määritellään? Mitä sinä maksaisit taiteesta?

Kiipeily- ja seikkailupäiväkirja osa 568: Muikunvuori

Kirppistelyä - ehkä ostin, ehkä en!