Lukuviikon kadonnut elämä + pääsiäisen lukumaraton

Harvoin on tuntenut elämäänsä niin kadonneeksi kuin kuluneen viikon aikana. John Lennonkin puhui vain kadonneesta viikonlopusta May Pangin suhteen. Tulipahan luettua pitkänperjantain jälkeisessä migreenissä harvinaisen paljon. Koko pääsiäinen meni siis vakioseuralaiseni kourissa, jota toisaalta osasin jo odottaa. Olihan minulla pitkästä aikaa edessä viiden päivän vapaa ilman ainuttakaan pakottavaa sykinnän tarvetta. Niinpä ohimoni verisuoni hoiti sykkeen. Aivoni järjestivät strobovalodiskon, koska lepo on niin ihana asia, että sitä on syytä neurologisesti juhlia. 

En ruikuta elämäni kestovaivaa, johon, kiitos vaan, ei kannata tarjota ratkaisuja. Kunhan vain ei kroonistuisi. Jo sukulinja kertoo, että tämä tulee enemmän tai vähemmän olemaan seurani hautaan asti. Niinpä luin viikon aikana intuitiivisesti kirjoja, jotka liittyvät menetettyyn elämään ja kuolemaan. Siitähän kaikessa lopulta on kysymys, jos sairaalapappi Kullervo Kivikoskelta kysyy. 

Bongasin tämän kirjaston palautushyllyltä. Upea otsikko voi vangita kuin elämänpolku. 

Kerrassaan loistavan teoksen Harvat meistä elävät otsikkokin on nerokas. Hirveän moni pelkää kuolemaa, vaikkei ole koskaan kunnolla elänyt. Tähänkin kirjahelmeen tartuin ex-tempore kirjastossa, ja luin sen miltei yhdeltä istumalta, siis maaten, kun lääkkeet tekivät olosta uneliaan armollisen. 

Tiedän mitä on odottaa sairaalassa, että joku kertoisi jotain tilanteen vakavuudesta. On aivan eri tunne odottaa pääsyä kotiin kuin sitä, millainen tuomio on vastassa. On myös erikoinen tunne herätä tietämättä, miten lähellä kävi kuolemaa. Jostain syystä nämä asiat ovat pinnalla nyt, yli 15 vuotta tapahtumien jälkeen. Näin voi käydä, jopa minulle tästä toisaalla kerrottiin. Ei sairaalassa, siellä ketään ei kiinnostanut. En edes tajunnut, että olisin voinut pyytää tai saada sairaalapapin luokseni. Luulin, että pappi lähestyy vasta kuolon ollessa lähellä. No se oli, missä hän viipyi? 

Ainakin lukemalla tämän kirjan tiedät, että sinulla on oikeus saada myös henkistä keskustelua sairaalassa, vaikka sinulle olisi vain tehty niin sanottu rutiinileikkaus. Jos se ahdistaa, seuraamukset pelottaa, olet yksinäinen, kaipaat kuulijaa - mikä tahansa syy riittää. Lääkäreillä ja hoitajilla on harvoin aikaa keskustella. Mutta hoitajalla on velvollisuus ilmoittaa sairaalapapille, jos kaipaat keskustelijaa. Se on täysin tunnustuksetonta niin halutessa. 

Kirjan voi myös lukea, vaikkei olisi koskaan ollut sairaalassa ja olisi ateisti. Ennemmin tämä kuin sata turhaa linkkariraamattua, jotka eivät kerro elämän ytimestä mitään. On järisyttävää - ja pelottavan harvinaista - lukea nykyajassa mitään näin viisasta, oivaltavaa, sivistynyttä ja hauskaa tekstiä. Kullervo Kivikoski on todella tehnyt kutsumustyönsä oikeassa paikassa. 

Teos on mitä tärkein luettava meistä jokaiselle, mutta erityisesti hoitotyön tekijöille. Nämä asiat on ymmärrettävä. Kirjassa tuodaan myös esiin kirkon sisäisiä ristiriitoja. Miten jopa kirkossa työskennellään byrokratian ja säästöliekin ikeessä, samoin kuin sairaalassa, joissa kummassakin pitäisi kokonaisvaltaisesti hoitaa ihmisiä. Ei potilaita, joista tiedetään vain sängyn täyttöaste ja labra-arvot. 

Kirjoittaisin pidemminkin tästä kirjasta, joka sai minut itkemään ja nauramaan miltei yhtä aikaa. Sellainen on ollut pääsiäinenkin. Koska luin niin monia hyviä kirjoja, mennään seuraavaan. 

Rohkeat naiset kertovat Huvituksen vaietusta historiasta. 

Huvituksen kartanon tytöt kiinnosti minua niin ikään kirjastossa, koska huomasin, että osa siitä liittyy vähän käsikirjoitukseni aiheisiin. Lisäksi olen tanssinut Yläneen Valasrannalla vain kilometrin päässä laitoksesta, jonka tapahtumiin tutustumisen jälkeen kuuluisa kartanossa jalostettu omenalajike Huvitus ei enää koskaan maistu yhtä hyvälle. On järisyttävää, miten jopa selvästi pedofilian uhreiksi joutuneet 8-12-vuotiaat tytöt on sullottu laitokseen tekemään maataloustöitä, koska ovat "hairahtuneet". Eivät tekijät, jotka ovat tuohon aikaan olleet usein sodassa traumatisoituneita miehiä. 

Monen tytön perhe on kokonaisuudessaan ollut vakavasti rikki. Ei ole ollut rahaa ruokaan, on pitänyt myydä itseään saksalaisille saadakseen elintarvikkeita, tai lähteä merimiehen hyttiviihteeksi. Kyllä minäkin varmasti myisin itseäni leipää vastaan, jollei aidosti olisi penniäkään rahaa ruokaan. Ihminen toimii niin, koska kyse on selviytymisestä. Onneksi sentään nykyisin on tarjolla tukitoimia aivan eri tavoin kuin vielä ennen 1970-lukua. Menemättä nyt budjettiväliriiheen. 

Huvitukseen saattoi päätyä miltei 20-vuotiaitakin, sillä vasta kesällä 1976 täysi-ikäisyyden raja laski kahdeksaantoista. Osa oli myös seksuaalisesti täysin kokemattomia, asia varmistettiin nykyisin kielletyillä neitsyystesteillä. Ei ole ihme, että monen naisen elämä valui alas jorpakkoon Huvituksen myötä, kun se sitä oli tehnyt jo ennen. Laitos, jossa olisi voitu antaa terapiaa ja panostaa tyttöjen kuntoutumiseen sekä oman elämän luomiseen, sen sijaan riisti monelta tulevaisuuden. 

Onneksi toisenlaisiakin tarinoita syntyi. Jaana Skyttä kirjoitti teoksen siskostaan ja kuudesta muusta Huvituksen kasvatista. Kirja on heti pakko lukea loppuun. Se on erinomaisesti rakennettu, ja totuus puhuu puolestaan. Aistin tässä paljon samaa kuin Kullervo Kivikosken valottamissa potilastarinoissa. Osan elämä on vanhempien takia jäänyt syntymättä lainkaan.

Asekätkentää tai hajavarastointia tunnetumpi sanapari historiasta lienee vaaran vuodet, joiksi kutsuttiin vuosien 1944-1948 välistä aikaa. Suomessa pelättiin kommunismia, toisin sanoen Neuvostoliiton uhkaa. Sitä vastaan varauduttiin rauhanehtojen vastaisesti myös asekätköin, jos Neuvostoliitto tulisi rikkomaan lupauksiaan ja hyökkäisi maahan. Noh, en sano mitään. 

 

Sotatraumoista pääsemme asekätkentää, joka on edelleen alitunnettu vaihe ja operaatio Suomen historiassa. Rauhanneuvotteluiden myötä 1944 suomalaisten oli luotettava Neuvostoliittoon kaiken sen lisäksi, mitä maamme oli jo menettänyt ja tulisi menettämään miljardien sotakorvauksien myötä. Asekätkennän epämediaseksikäs nimi oli hajavarastointi, ja se toteutettiin järjestelmällisesti sissiarmeijamaisin keinoin upseeritasolta rivimaajussien kätköihin jalkautettuna. 

Kenties sinunkin sukulaistesi vaietut vankilatuomiot löytyvät Matti Lukkarin kenties sarjassaan ensimmäisen teoksen (1988) lopusta. Minä kyllä tiesin oman sukuni menneisyydestä, ja olen siitä vain ylpeä. Suomen valtio kuitenkin lynkkasi heidät, jotka näkivät tulevaan ja kätkivät salaa aseet, jos Neuvostoliittoon ei voikaan luottaa. Mitä Stubb juuri sanoikaan - Venäjään ei voi luottaa pitkään, pitkään aikaan. Onko koskaan voinut?

Koska asekätkennän tiedonvälitys hoidettiin liian massoittain, kuvio paljastui. Valpo alkoi sitä selvittää ilman Puolustusvoimia. Suunnittelijat saivat pitkät tuomiot, pelkästään kätkijät lyhyemmät. Nykyisin kyseisessä vankilassa on hotelli. Sellaiset olot olisivat vartijat varmasti asekätkennästä tuomituille antaa. Nämä miehet eivät todellakaan kuuluneet samaan sarjaan raiskareiden ja auervaarojen kanssa. Vaan he pitivät huolen siitä, että jos maatamme vielä itänaapuri uhkaa, olisimme myös ruokavarastoin valmiita. Valitettavasti kuormasta syötiin, koska oli pula-aika. Asekätköjä löytyy edelleen ullakoilta ja navetoilta. Turussakin oli suuri kätkö teurastamossa ja jossain toisessa rakennuksessa, joka on jo purettu. 

Olen ikuisesti kiitollinen sukulaisilleni, jotka organisoivat homman maamme puolesta. Enkä hetkeäkään epäröisi, jos minua pyydettäisiin tässä ajassa osallistumaan johonkin vastaavaan. Silloin vain noin prosentti kätkijöistä oli naisia. Nyt maanpuolustustahto on korkea, ja veikkaan varautumisemme olevan kaikin tavoin tapissa. Paitsi kotivaran suhteen ihmiset eivät älyä edes puhdasta vettä hankkia. Turha on itkeä siinä kohtaa, kun vesi saastuu, sähköt katkeavat ja maksuliikenne ei toimi. Mene tuolta tarkistamaan, että kotoasi löytyy kaikki tarvittava.  

Sitten vähän kevyempää jaostoa, vaikkakin raskaista aiheista. Kuuntelin Eeva Kiviniemen Pelto-dekkarin vihdoin loppuun, kun sairaana en enää voinut vältellä BookBeat-tilausta. En ole lukenut niitä aiempia, mutta kiinnostuin tässä tärkeistä teemoista, seksuaalisesta häirinnästä ja turkistarhauksesta. Aiemmat osat (Joki ensimmäinen) sijoittuvat Turkuun, mutta tässä ollaan myös Kiviniemen synnyinseudulla Pohjanmaalla. 

Vaikka paikoin aiheita käsiteltiin vetävän tarinan keinoin myös hennon ylivalistaen, en silti pitänyt sitä häiritsevänä. On vain virkistävää, että yhteiskunnallisuus näkyy dekkareissa enemmän. Ehkä tämäkin oli minulle pikemminkin draama, jossa tapahtuu rikoksia, kuin varsinainen dekkari. Poliisityötä Kiviniemi kuvaa silti uskottavasti, ja hän onkin kiitosten mukaan tähän saanut apua. Olen itsekin käyttänyt poliisiammattikorkean opinnäytetöitä lähteenä. Ne ovat muutenkin tosi kiinnostavia aiheiltaan. Täytyy varmasti nyt tutustua myös Kiviniemen aiempiin teoksiin, joiden lukemista ei kuitenkaan Pelto vaadi. 

Ennen pääsiäistä ostin kirjastosta nämä 50 sentin poistokirjat. Taas aivan käsittämätöntä, että olin juuri kirjoittanut käsikirjoitukseen yhdestä episodista, josta löytyikin seikkaperäinen kuvaus Knut Draken teoksesta. Kunnon museoalan popparit esiin -viihdettä Turusta, vaikka lopputulos onkin lähinnä traaginen. Pappani taas olisi varmasti innostunut juustokirjasta, lapsuusmuistoihini kun kuuluu juoksutteen ja maustepippurin käry rappukäytävässä. Kuka osaa enää valmistaa itse juustoja? Tässä teoksessa oletetaan, että kaikki osaavat perustaidot luonnostaan. 

Muitakin kirjoja luin juuri ennen pääsiäistä, kuten yllä olevan Knut Draken teoksen Turun suojelukohteista ja puretuista sellaisista. Museomies Drake oli aikanaan näkyvä hahmo Turussa vanhan vaalimisen taistelussa. 

Tämä oli ikuisuuden kesken, mutta sain sen lopulta loppuun. Sarjassamme teokset, jotka jäävät mieleen, vaikkeivat ehkä ole niin järisyttäviä muuten. Jännitteen luomisen Anhem osaa, jopa jaarittelun kautta. Mestarijaarittelija on myös Stephen King, jonka järkäle 22.11.63 tulee varmaan ylittämään Vaihdon myös lukemisen silppuuntumisella. Kirja on liian raskas pidettäväksi käsissä sängyssä. 

Lisäksi luin Stefan Anhemin sinänsä mielenkiintoisen, mutta ehkä vähän kehnosti suomennetun jännärin Vaihdon loppuun, sekä oivan työelämäkirjan Kiitti mulle riitti. Se pitäisi varmaan laittaa lukusuositukseksi jonnekin LinkedIniin, sillä teos on antoisa niin työnantajataholle kuin työntekijälle ja yrittäjälle. Ja mikä parasta, kiinnostavasti kirjoitettu. 

Minulla on ilo tuntea Sara muutenkin. Kestopuheenaiheitamme ovat luokkaerot, lama ja toisinaan myös autiotalot. En ole viime aikoina tetsannut niissä juuri lainkaan, paitsi yhdessä liikuntaseuran kohteessa ulkopuolella. Jään odottamaan uusia teoksia!

Hämmästyttävästi ihminen ehtii lukea ja kuunnella, kun ei ole mitään muuta tekemistä. Pitkäperjantaina vielä aistin migreenin tekevän tuloaan, joten äkkiä ulkoilemaan tulevien makuuhaavojen vastapainoksi. Minulla on muutenkin traditiona mennä silloin juoksemaan Koroisten ristille. Ilmeisesti lämmin keli teki tepposet, ja jokiranta oli täynnä ihmisiä. Vielä kymmenisen vuotta sitten ketään ei ollut missään pitkäperjantaina. Usein toki on ollut myös sellainen keli. 

Taas kerran Halistenkoski kalaportaineen. 

Luulin valinneeni kuvan sillasta, joka oli täynnä ihmisiä, mutta kuva onkin tämä. Tällaisia sekaannuksia tulee sekä visuaalisesti että verbaalisesti ennen ja jälkeen migreenin. Varmaan muutenkin. Taivaalla voi leijua traktori ja pilvi kyntää peltoa. 

Istuimme filosofin penkillä ystäväni kanssa Koroisten ristillä ja pohdimme taas elämän jänniä sattumuksia. Nyt en juuri juossut, kun jalat painoivat tuhat kiloa, enkä muistanut ottaa mukaan vettä. 

Ennen pääsiäispyhiä kävin tapaamassa toista ystävääni, joka oli saapunut Ruotsista Suomeen pääsiäislomaksi. Tässä on taas toinen sarjassamme uskomattomat elämäntarinalliset yhteensattumat. Meillä on Suomessa kuitenkin niin vähän asukkaita, ettei liene ihme, kun kaikki tuntevat jokaisen monia eri reittejä. 

Nyt on ihana lähteä ulos, kun tuntuu vihdoin, että elämä voittaa. Toivon totisesti, ettei näin pahoja piinoja tule tiheämmin. Olin millin päässä sairaalan migreenitipasta, mutta siellä ravanneena en jaksa niitä loisteputkia, meteliä, odottamista ja ruoattomuutta. Menen vain huonompaan kuntoon, jollen saa mitään syödäkseni, aivan sama vaikka se ruoka tulisikin ylös. Lähinnä sipsi- ja kokispitoisen viikon vastapainoksi onkin nyt kiva saada toivottavasti tasokasta ravintolaruokaa ja palvelua. Sen jälkeen teatteriin. Eli onneksi paranin sopivasti, ettei tämäkin päivä mene harakoille. 

Vaikka ensi kuun työkuviot muuttuivat lennosta täysin, ja se tietää minulle isoa rahanmenetystä, yritän ajatella, että jotenkin siitä selviää. Muutos ei siis johtunut minusta vaan sairaalasta. Henkilö, jota minun piti mennä tuuraamaan, ei yhtäkkiä pääsekään leikkaukseen. Tästä ilmoitettiin vain muutamaa päivää ennen. Kaikki oli hoidettu valmiiksi, delegoin myös osan muista töistäni, etten palaisi loppuun. 

Nyt onkin edessä kuukauden tyhjyys. Kadonnut vai saatu elämä?