Jäämies Ötzi jaksaa odottaa - yhteiskunta ei?

Sohvakooma ja migreenit ovat ajaneet minut korkeintaan ruumiskalmistoon. En ole jaksanut lukea mitään, paitsi muutaman aukeaman ennen nukahtamista. Työmatkoilla kuuntelen loputonta Ultraprosessoitua-kirjaa, jota en ole siis vieläkään saanut finaaliin.

Ihmiskeho kyllä ajaa itsensä siihen, jos syö mitä sattuu. Silti vasta nykyisin, tai viimeisen 50 vuoden ajan, me olemme erityisesti tiedostaneet mitä syömme. Ja olemme sairaampia kuin koskaan, eläen silti jopa triplasti pidempään kuin tämän kummun alle haudatut.

Rikalan ruumiskalmisto, Halikko. 

Kivikaudella ihmisen keski-ikä oli noin 35 vuotta, eli reilusti yliajalla tässä mennään. En tiedä, onko homma laskettu luulöytöjen perusteella, en sitten opiskellutkaan arkeologiaa edes sivuaineena, vaikka se pääaineena oli joskus tarkoitus.

Nyt alkaa ote taas lipsua, koska palauttavat viikonloput kuluvat sängyn pohjalla kolmiolääkkeitä napsien. Vaikka kovasti Yrittäjän päivänä pohdin, että se tie on nähty, on yrittäjyys etenkin sairaille usein ainut mahdollisuus täydelliseen työelämän joustoon. Samalla olet kuitenkin limbossa, mistä seuraavan kuun rahat.

Lehdistä on vaikea tinkiä. Kokiskin on välttämätön migreenissä. Nyt viikonloppuna syksy on kesä. 

Vaikka ne itselleni aina jostain ilmestyivät, huomaan työsuhteessa, miten väsynyt olin siihen jatkuvaan raapimiseen. Kivikaudella ihminen juoksi noin neljä tuntia päivässä ateriansa perässä. Tätä en ainakaan osaa päätellä, miten tämä on laskettu. Mutta nämä tilastotiedot upposivat vitosten historiaa opettaessa kuin häkä. Pääsi itsekin elämöimään Jäämies Ötzistä uudelleen 😂

Nyt tarvitsee löntystää vain lähikauppaan ostamaan ultraprosessoitua chorizoa pizzaan. Tosin siinä taisi olla vain happamuudensäätöainetta. Pohjan tein spelttiin, joka oli tunnettu "ammoisina aikoinakin". 

5000 vuotta sitten elänyt Jäämies Ötzi oli syönyt ihan hyvin. Hänellä oli yhteisössään tatuointien perusteella ehkä korkeakin asema, ehkä hän oli jonkinlainen tietäjät tietää. Hän koki väkivaltaisen kuoleman Sveitsin Alpeilla. Olin kuvitellut tapaavani hänet museossa Bolzanossa noin kuukauden kuluttua, mutta minulla ei ole rahaa ja olenkin töissä. Yhtälö on mahdollinen.

En tiedä, miksi vakuumissa lepäävä rusina kiinnostaa, etenkin kun pitää ikkunan läpi kytätä. Mutta lähellä sijaitsevat Italian parhaat viinitilat, yhdet niistä. On siis vallan luontevaa, että viinirypäleen kulku terhakasta rusinaksi kiinnostaa. Tosin Ötzi näyttää ehkä kuitenkin enemmän pitkään riippuneelta parmankinkulta.

Joskus mietin, miltä näytän kuolleena. Onko näky vain hoitorobotin skannaama? Uuniin päädyn kuten muutkin, ehkä jo noin 80 prosenttia Suomen vainajista. 

Olen miettinyt kuolemaa siitä lähtien, kun muistan ajatelleeni elämää. Kuoleman pohtiminenhan kuuluu varhaislapsuuden kehityskulkuun, mutta aikuisena moni lokeroi ajatuksenkin kauhistuttavana elämän ulkopuolelle. Elämän katoavaisuus on kuitenkin aina inspiroinut, pelottanut ja vaikuttanut. Hyvin moni nykyajan ilmiöistä perustuu siihen, että ihminen pelkää ajan loppuvan. 

Kohti tulevaisuutta. 

Katsoin yhtä aikaa säälien ja haikeutta tuntien ammattikorkean keltanokkia ylittämässä suojatietä. Samalla olin kiitollinen, ettei minun tarvitse elää enää tuota ajanjaksoa uudelleen. Ensimmäindn vuosi on tärkeä sosiaalisessa verkostoitumisessa. Minulle ei jäänyt yliopistoajoilta kuin pari läheisempää ystävää, koska asuin ensimmäiset vuodet eri kaupungissa. Aina piti opiskelijariennoista kiitää illan viimeiseen bussiin, joka lähti aikaisin. En myöskään varsinaisesti löytänyt hengenheimolaista. Suuri osa humanisteista oli kuin toiselta planeetalta. 

Millaista on verkostoituminen ollut kivikaudella? Yuval Noah Hararin mukaan ainakin juoruilu on ollut ensiarvoisen tärkeää siinä, että ihmiskunta ei ole kuollut sukupuuttoon. Ehkä silloin ollaan oltu vielä voimakkaammin kuplautuneita siinä omassa leirissä. Siinä mielessä nykymenossa ja poliitisessa keskustelussa ei ole mitään ihmeellistä. Vierasta on aina nimitetty ja lokeroitu kuulumaan muihin.

Nykyään tärkeintä on kuulua itse omaan elämäänsä. Pitää elää "oman näköistä" elämää. Tämähän on hyvin etuoikeutettu ajatus. Niin paljon elonpolkuun vaikuttavat sellaiset asiat, joihin ei itse voi vaikuttaa. Samaan aikaan huomaa, että niistä huolimatta voi tehdä valintoja, jotka pitkällä tähtäimellä luovat tyydytystä. 

Kaikkein tärkeintä on tuntea itsensä ja tutustua maailmaan sen ulkopuolella. Silloin voi olla tyytyväinen monenlaiseen elämään. Vaikka viimeksi toissa päivänä itkin ja itkimme kaanonissa kohtaloamme, tänään voi taas asioiden todeta olevan silti paremmin kuin suurella osalla maailmassa. 

Olisi hirveän kiinnostavaa tietää, mitä Rikalanmäen ihmiset ajattelivat elämästään. Vanhimpia kirjallisia todisteita tällaisesta itsereflektiosta lienee Rooman keisari Marcus Aureliuksen teos Itselleni, joka oli mainiota luettavaa. Ihmiset ovat aina kärsineet samasta ongelmasta: toisista ihmisitä ja aikatauluista. Jo Aurelius kirosi, kun pitää herätä anivarhain töihin. Ei tämä siis lainkaan ole kapitalismin muodostama rasite. 

Kännykkäni on niin täynnä, etten saa tähän lisää kuvia Rikalan kalmistosta. Mutta eihän siellä sinänsä ole "mitään" nähtävää. Ei ole massiivisia kiviröykkiöitä, mutta hyvä ravintola vieressä on, Rikalan krouvi. Nyt se on kiinni, mutta ehdin illastaa siellä vielä ennen sulkemista. 

Siellä missä eletään ja kuollaan, on parhaimmillaan myös syöty hyvin. Ja valitettavasti kärsitty nälkää. Eikö ole erikoista, että usein nuoruudessa nälänhätääkin kärsineet saattavat elää hyvin pitkään? Jos vain selviävät nälästä väljemmille vesille. 

Kum katson, millaisia ruokia opiskelijat kaupassa ostavat, mietin, kuka ne maksaa. Minulla ei olisi koskaan ollut varaa. Silti myös opiskelijoita on leipäjonossa. Nyt kun tästä tokenisi, lähtisin ilmaiseksi etsimään sieniä ja marjoja. Parasta ruokaa, ja kaali jääkaapissa kannattaa olla aina. Euron kilohintaan ostin eilenkin. 

Lopulta minulla on aika pronssikautinen ruokavalio, jos ynnätään siihen viinit ja ultraprosessit. Menen nyt kylmäkallen kanssa kuuntelemaan sen loppuun. Hyvää viikonloppua!