Ratkaisuja (laihoille) läskeille

Kirjaston palautushyllyssä koreili vaaleanpunainen värisuora, joka "mätsäsi" vaaleanpunaiseen sateenvarjooni. Yksi lainaamistani teoksista oli Raisa Omaheimon Ratkaisuja läskeille. Olin ajatellut, etten ehkä olisi "kohderyhmää", koska itse olen aina ollut silmätikkuna liiallisesta laihuudesta, jonka muut ihmiset kuin minä määrittelevät. Miten väärässä olinkaan, ettei kirja koskettaisi myös itseäni! Ytimestä löytyy juurikin se, kuinka yhteiskunta määrittelee sen, mikä on normaalia. Jos poikkeat siitä vähänkin, olet silmätikku, sylkykuppi, epänormaali, epätavallinen, vastenmielinen, mitä vielä. 

Oikeastaan on turha avata kirjan eri asioita sen tarkemmin, kun jokaisen kannattaa se aivan ehdottomasti lukea. Ehkä joku huomaa itsessäänkin jotain parantamisen varaa. Ainakin huomaan nyt, että minun on aivan turha lähteä mukaan vihdoin saamieni lisäkilojen päivittelyyn. Luulisi, että saisin nyt olla rauhassa. Mutta ei, nyt sukulaiset kommentoivat, kuinka minullekin on tullut vatsamakkara. Malja sille. Olinhan niin pitkään etenkin ripakinttu, luuranko, BMI:n mukaan alipainorajalla (jo neuvolasta asti...), mitä vielä?

Omaheimon teoksessa pysäyttävää onkin, miten painoindeksin avulla, jota ei todellakaan keksitty 1800-luvulla yksilön karsinointiin, käytetään yhteiskunnassamme surutta juuri siihen. Yhteiskunnan verovaroja ei suoda esimerkiksi lapsettomuushoitoihin, jos painoindeksi on yli 35. Jos se taas pysyy välillä 18,5-25, olet yhteiskuntakelpoinen. Siltikin saatat jonkun mielestä olla läski, vähintään laiha läski. 

Tunnustan. Olemme kaveripiirissä nauraneetkin sitä itsessämme, että vaikka olemme suhteellisen hoikkia, olemme laihoja läskejä. Vaikka harrastaa liikuntaa, ei kaikilla lihasmassa kehkeydy samanlaiseksi kuin toisilla. Jo 18 vuotta sitten mennessäni keskiraskaan työn terveystarkastukseen, terveydenhoitaja oli huolissaan, voiko noin heiveröisellä rungolla nostaa 20 kilon artikkeleita, jotka olivat maksimikilomäärä minun kokoiselleni säännöllisesti nostettuna. "Kannattaisiko sinun lisätä ruokavalioosi papuja?"

Kannattaisiko itsesi lisätä aivoihisi soluja?

Tuntuu, että muiden määritellessä painon ja kyvykkyyden eri asioihin, se kulkee suorassa korrelaatiossa tyhmyyden kanssa. Järkevä ihminen ei ajattele, että tietty paino olisi este tai kyky tehdä jotain asiaa kuin vasta sitten, kun lukema on aidosti hengenvaarallinen. Jos halutaan taas puuttua tähän, ettei tilanne kehkeytyisi siihen asti, pitää keskittyä aivan muihin asioihin kuin haitallisiin, keholle hätätilaa signaloiviin laihdutuskuureihin. Pitää keskittyä yksinäisyyteen, yhteiskunnassa vallitseviin ongelmiin, varhaisen puuttumisen malliin ja ennen kaikkea koulukiusaamisen estoon. Se lähtee jo kotoa. Yksikään vanhempi ei saisi ruotia kilojaan tai niiden puutteita, ylipäätään vartaloa lasten kuullen. Uskon, että syömishäiriöihin sairastuneiden lasten vanhemmat varmasti syyttävät tästä jossain kohtaa itseään. 

Omaheimo nostaakin läpi kirjan esiin, miten haitallista on nähdä koko ajan ratkaisuna läskiyteen laihdutuskuuri. Tavoitepaino harvoin jää radikaalina toteutettuna pysyväksi olotilaksi. Kuitenkin tosi-tv-ohjelmissa läski voi ansiata kunniaa menestymällä parhaiten, pudottamalla kymmeniä kiloja painoja hengenvaarallisella vauhdilla. Läski ei muuten ansaitse olla ihminen. 

Ymmärrän nyt, että minua eniten laihuudesta kiusanneet olivat itse huolissaan omasta läskiydestään. Muistan kun kerran tulin liikuntatiloihin, jossa yksi peilin edessä asetteli villapuseroa rennosti lanteilleen peittääkseen leveän takamuksen, joka kuitenkin oli silloin ihan "normaali". Varmaan taas joku toinen oli haukkunut häntä läskiksi. Pistetään vahinko kiertämään. Itse en ole koskaan haukkunut ketään ulkonäöstä, ikinä. En ole koskaan arvottanut ihmistä sen perusteella, miltä hän näyttää. Tämä koskee myös ojan resupettereitä, joilla on usein ollut menestyksekäskin elämä taustalla. Lama-aika teki ihmeitä. 

Se oli myös nykyisin läskifobisten elokuvien kulta-aikaa. Koko 1990-luku. Vaikka Poliisiopistot edustavat minulle, myönnettäköön, yhä edelleen suurinta räkänauruviihdettä, ei sen kuvasto ja vitsailu tietenkään ole korrektia. Minua on aina naurattanut epäsovinnaisuus, vaikka se olisikin ummehtunutta. Ajattelen silti, että näissä elokuvissa huumori on tarkoitukseltaan kuitenkin vilpitöntä, vaikka moni voi ajatella toisin. Enemmän järkytyn stand up -esityksistä, joissa otetaan silmätikuksi joku henkilö yleisöstä ja "roastataan" (termi jota käytetään alalla, en arvosta anglismia, mutta paahtaminenkin kuullostaa pöljältä ilman paahtoleipää). Me olemme kaikki yhteiskunnassa vallitsevien asenteiden yhteisiä lihakimpaleita. 

Se mikä teoksessa oli myös kiinnostavaa, on läskiyden tarinallistaminen etenkin somessa. Saman voi ulottaa moneen aiheeseen. Jokaisella sairaudella on nykyisin omat Instagram-tilinsä, joissa ihmiset avautuvat henkilökohtaisesta elämästään. Mikäs siinä, jos siitä saa vertaistukea, mutta onhan se myös sosiaalip*rnon haitallinen alttari. On paljon ihmisiä, jotka eivät halua läskeille mitään hyvää. Tästä karmivan esimerkin Omaheimo kertoo kirjassa, jossa bileiden läskein ihminen houkutellaan makuuhuoneeseen. Kun akti on käynnissä, hyökkäävät lykkijän kaverit sivuovista röhkimään ja kuvaamaan näkyä videolle. 

Ajatelkaa tätä maailmaa. 

Varmaan täytyy pitää itseään onnekkaana, kun oma paino on mahdollistanut aina sen, että asioita on käytännöllisesti ja toiminnallisesti helppo tehdä. Mahdolliset hidasteet ovat johtuneet migreenistä tai jostain muusta "sallitusta" vaivasta. Ylipaino puolestaan ei ole koskaan mitään muuta yhteiskunnalle kuin haitta ja itse aiheutettu tila. Huomaa, miten vähän ihmiset ymmärtävät aiheesta ja ylipäätään mistään. Siksi oli todella tärkeää, että Omaheimo kirjoitti tämän kirjan. 

No. Täytyy vielä sanoa, että kyllähän terveellisesti syövä ja liikkuva ihminen voi yleensä paremmin. Onhan sille syynsä, että tämä on kansanterveydellinen tavoite. Nyt mietin itsekin viikonlopun herkuttelujen jälkeen, että nyt on pakko syödä kevyemmin ennen joulua. Mietin tätä ensisijaisesti väsymyksen kautta, mutta myös sen, ettei minulla ole varaa ostaa uusia vaatteita. Mahdun nyt vielä juuri ja juuri suurimmaksi osaksi vanhoihin vaatteisiini. Pääsääntöisesti olen edelleen kokoa 36, kun aiemmin olin 34. Nyt pitää housuja hankkia jo koossa 38, koska mahani ja lantioni ei mahdu enää pienempään. 

Nyt varmasti yli 44-kokoiset lukevat tätä silmät pyöreinä. Mutta minä olenkin laiha läski. Mahani on pullataikinaa, joka pitää sulloa joihinkin raameihin. Jo tämän kokoinen maha aiheuttaa minulle vaikeuksia sitoa kenkiä verrattuna aiempaan. Olen tottunut siihen, että liikkuminen on täysin vaivatonta ja esteetöntä. Minulle on järkytys jo se, miten edes pieni reisien ottaminen yhteen voi kesähelteellä aiheuttaa ihottuman. Siksi mietinkin, olenko silloin läskifoobikko, että haluan pysäyttää painonnousun tähän, jotta elämäni olisi mukavampaa. Painoindeksini on silti 23, eli normaali. Pitkään se oli 17,5-18, josta lääkärit aina motkottivat. Koskaan ei ole hyvä. 

Vaikka painoindeksini on normaali, ei oloni tunnu normaalilta verrattuna aiempaan. Terveydenhuollossa pitäisi tajuta jokaisen ihmisen yksilölliset ominaisuudet. Olen elänyt koko lapsuuteni alipainorajalla, niinpä nytkin varmasti voisin parhaiten ja vähiten väsyneesti jossain 19-20 BMI:n hujakoilla. Vaikka olin keskiraskaassa työssä alle sen, oli minussa voimaa kuin pienessä pitäjässä. Olen nostanut päivittäin tuhansia kiloja tavaraa vailla minkäänlaisia kremppoja. No, sormiin alkoi loppuvaiheessa tulla kulumaa, mutta ne tulivat pahvilaatikoiden repimisestä.

Vastaavalla tavalla voi yli 30 painoindeksin ihminen olla ketterä ja notkea kuin ballerina, kun itse olen vuosi vuodelta kankeampi. Läski voi olla tehokkaampi kuin laiha, vaikka "normin" mukaiset näkevät edessään vain vastenmielisen ihmisen, joka on mahdollisine hikiläntteineen yhteiskunnan kuluerä. Voin nykyisin pahoin ihmisten ajattelun suppeudesta, mutten kyllä toisaalta näe aina sitä määrää läskifobiaa kuin sometileillä syytetään. Varsinkaan läheskään kaikki ei ole tarkoituksenmukaista, vaan piileksii yhteiskuntamme rakenteissa sekä siinä, mitä meille tarjotaan. 

Suosittelenkin aivan ehdottomasti lukemaan Ratkaisuja läskeille -kirjan rinnalla tietoteoksen Ultraprosessoitua. Elintarviketeollisuuden bisnestarkoitus on saada meidät syömään enemmän. Prosessoitu ruoka on myös huomattavasti halvempaa, joten sitä kannattaa tarjota etenkin köyhille. Kauppojen tarjoukset koostuvat pääsääntöisesti prosessoidusta ruoasta sekä kaikesta sellaisesta, jota emme tarvitse. 

No, nyt on tullut istuttua sen verran, että täytyypä lähteä ulos kävelylle siniseen hetkeen. Illalla mittaan verenpaineeni. On mahdotonta irtautua täysin sen ajattelusta, miten kukin "valinta" meihin vaikuttaa. Onneksi osaan herkutella tuntematta siitä huonoa omatuntoa. Olen haukkumisista huolimatta säilyttänyt terveen kehosuhteen. Mutta olisiko tilanne sama, jos olisin aina ollut läski olematta yhtä aikaa laiha?