Jollei heti kirjoita...

... ei muista. Tämän on varmasti moni huomannut. Sain ystävältä lahjaksi ihanan pienen muistivihon. Se uupui tietenkin kävelylenkiltä, kun tuli joku todella hyvä blogiaihe mieleen. Arvatkaa, muistanko sitä nyt.

Joskus aiemmin tuli mieleen runoja ja aforismeja. Luulen, että vuodenvaihteen taso on ollut lähinnä selviytyminen, joten tärkeät ajatukset ovat olleet "muista suodatinpussit". No, en muistanut, vaikka ohitin juuri ennen tätä kuvaa kaupan. Aamulla menee viimeinen ryppyinen hyllyväliköstä löytynyt pussi käyttöön.

Tänään on kauan sitten kuolleen läheiseni syntymäpäivä. Myös hyvän, onneksi yhä elossa olevan ystäväni. Mietin heitä hyiset voimasäteet kasvoillani. 

En tiedä mikä Murphyn laki siinä on, että aina kun on vapaata kirjoittamista varten, on itsellä tai lähipiirissä kaiken energian syöviä terveyshuolia. Nyt molemmilla. Jossain kohtaa tulee olo, ettei jaksa mitään. Silloin lienee parasta vain ulkoilla ja yrittää lukea kirjaa. Kohta kirjoitankin tänne viimeisimmästä lukemastani.

En toivo mitään itselleni tältä vuodelta, olen sen ajattelun lopettanut aikoja sitten. Mutta toivon, että maailmassa tapahtuisi jotain hyvää. 

Ehkä fokuksen pitäisi useammin olla maailmassa ja siinä yhteisössä, jossa elämme. Mitä väliä sillä lopulta on, jollen pysty kirjoittamaan?

Ilahduin tästä näystä: perinteiset räsymatot talvikylvyssä. 

Tänään varasin Liisa Keltikangas-Järvisen teoksen yksilökeskeisyyden ihannoinnista. Mikä sen nimi nyt olikaan? Individualismin muutos itsekkyydeksi. Luulen, että kaikki havaitsevat sen ympärillään, mutteivät aina itsessään. Varauksia oli satoja. Ehkä saan kirjan kesällä luettavakseni.

Länsimaissa ihmiset ovat hyvin taipuvaisia masennukseen ja ahdistukseen. Täällä kaikki pyörii oman navan ympärillä. Tällä en siis halveeraa masennusdiagnoosin saaneita, vaan yhteiskuntamme perustuu yksilön korostamiseen. Yksilö on usein aika yksin. 

Tämä on ollut ainut näin vanha talo alueella, joka nyt koostuu 1960-90-lukujen kerrostaloista ja rivitaloista. Joukossa on myös rintamamiestaloja. Selvitin joskus tämän talon historiaa, mutten muista siitäkään enää paljoakaan. Tämä kertoo kyllä prosessimuistin vakavasta rappiosta, sillä minulla on aina ollut jopa poikkeuksellisen hyvä muisti. 

Kun eräs julkinen ovi ei toiminut, vastaan tuli kolme ihmistä. Heistä yksi pysähtyi auttamaan. Entisaikana yhteiskunta perustui pitkälti vaihdantatalouteen ja lähimmäisen auttamiseen. Nyt tämä on joku Linkkarissa korostettava hyväosaisten bisnesäitien hyväntekeväisyystempaus, ei vallitseva systeemi. 

No, ovi aukesi, yksi este elämästä poistui ainakin hetkeksi. 

Vaikka rakastan myös ja etenkin yksinoloa, huomaan yhä useammin ajattelevani, että ilman aidosti auttavia ja huolehtivia toisia ihmisiä ei pärjää. Sanon tämän menemättä vanhustenhuollon järkyttävään tilaan maassamme. Pelottaa, millainen tulevaisuus täällä on edessä. Se on huoltovarmuutemme ja kansallisturvallisuutemme heikko kohta.

Onko sen ytimessä yksilö vai yhteisö?

Myös syntinen puiden poltto on terapiaa. Voisin vain katsoa tulta. Sen sijaan triggeröidyin joogamatolla seisoessani somekeskustelusta, jota ryhdyinkin lukemaan, vaikka piti etsiä taas yksi "namaste ihanat joogit" -jooga. 

Jollei "varsinainen" kirjoittaminen suju, kannattaa aina kirjoittaa jotain. Itselleni tämä ja metsässä kävely on parasta terapiaa. Aidosti, ainakaan mistään työpsykologeista ei ole koskaan ollut apua. Tuntuu, että ammattiauttajat elävät aivan eri todellisuudessa vailla todellisia ongelmia, vaikka niitä kyllä eri muodoissa varmasti heilläkin piisaa. Kuten, onko tämä avokado varmasti riittävän kypsää.

Nykyään kaikkeen ollaan tarjoamassa ammattiapua, mutta ihmiset eivät päivittäisessä arjessa kohtaa. Ammattiapu on tietynlaista kohtaamisen prostituutiota. Anteeksi nyt vain. Tämä on minun kokemukseni. Todella heppoista ajatuskehää tarjotaan vaativien tilanteiden keskellä eläville ihmisille. Hyvä sentään, jos edes kuunnellaan. Hinta: 250 euroa?

Kun minulle tehtiin masennustesti, sain siitä vihreän. Tiesin sen, koska en ole masentunut. Homma päättyi kuin seinään. Tulos, ulos. Saatoin kyllä vastata vähän posiitivisemmin, koska halusinkin vain päästä pois individualismin linnakkeesta. Kaikessa ei ole kyse siitä, että miltä sinusta tuntuu. Sinulla on oikeus, tiedätkö. Sinä sinä sinä. Minä minä minä. Ei koskaan me. Ei koskaan laajempi konteksti. Ei koskaan sellainen lähimmäisenrakkaus, jossa toinen asetettaisiin oman itsen edelle. 

Täytyykö vain ostaa se Keltikangas-Järvinen?