Kun Suomeen saapui AIDS
Miksei aidsista enää puhuta? No, se ei aiheuta enää samanlaista fobiaa kuin niinä vuosina, jolloin kuljin matkojani kouluun kondomimainosten katveessa. Siinä kohtaa oli jo päästy eroon yhä monen pääkopassa soivista iskulauseista, joissa HIV-pelkoa lietsottiin ja tartunnan saaneita syyllistettiin irtosuhteista. Siinä kohtaa oli jo tajuttu, että "homoruton" voi saada heterokin. Siinä kohtaa, kun olisin jo 8-vuotiaana luetella nimeltä Suomen kondomitarjonnan, oli jo kehitetty aidsiin ensimmäiset parantavat lääkkeet. Mutta valistuksessa tultiin yhä perässä. Asenteet laahasivat pahasti jäljessä, kuten yhä tänään.
Minua on aina kiinnostanut aids ja kaikki sairaudet, koska niihin linkittyy niin paljon pelkoa ja asenteita. Tähän väliin suosittelen Eino Jutikkalan klassikkoteosta Kuolemalla on aina syynsä. Luonnonmullistuksilla ja sairauksilla on valtava vaikutus yhteiskuntaan ja perheiden inhimilliseen taakkaan. HIV on ainakin ollut yksi surullisimmista taakan aiheuttajista. Jos kuoli aikanaan koleraan, ei syytä tarvinnut salata. Mutta jos kuoli aidsiin, saattoivat perheenjäsenet olla loppuun asti syystä tietämättömiä. Etenkin, jos kyse oli heterosta. "Homoruttoa" kun ei heteroilla oletettu voivan olla (vaikka aasinsiltaa pitkin on pakko mainita, että tunnetusti muualta Suomesta matkustaneet heteromiehet ovat vakioasiakkaita Helsingin homobaareissa).
Mistä kiinnostukseni aidsiin ihan alkuaan kumpuaa? Varmaan Freddie Mercurysta, joka kuoli tähän surulliseen, nyt jo sadan vuoden ikäiseen viruksen aiheuttamaan tautiin loppuvuodesta 1991. Muistan uutisen aiheesta oikein hyvin. Sen yhteydessä näytettiin pätkää musiikkivideosta Breakthru, jossa Freddie laulaa veturin perällä ja kiitää halki kivitunnelin. Äitini kuunteli Queenia kotona ja tuotanto oli minulle tuttu jo lapsesta lähtien. Muistan, miten järkyttynyt äiti oli Freddien kuolemasta, vaikka se varmasti oli jo odotettavaa.
Elizabeth Taylor teki merkittävän työn AIDS-asenteita torjuakseen. Hän esiintyi myös Freddien muistokonsertissa. Muistan katsoneeni tätä lähetystä, jolloin ensimmäisen kerran näin Taylorin. En ollut siinä iässä vielä nähnyt Kleopatraa, jonka itse asiassa katsoin vasta nyt joululomalla. Juuri televisiossa näytettiin myös kolmiosainen dokumenttisarja Taylorista, joka oli kyllä todellinen tienraivaaja ja feministinen esikuva. Ja homojen idoli syystäkin.
Pääsemme vihdoin Suomeen, jonne HIV rantautui 1980-luvun alussa. Kun synnyin, oli Suomessa jo tehty ensimmäinen varma diagnoosi. Täällä kuitenkin oli kuollutkin ihmisiä aisdiin jo aiemmin. Tätä ei vain tiedetty. On jännä juttu, miten hivin leviämisen alkuperä sijoittuu juuri opintoalani syventymiskohteen maisemiin Afrikan sydämessä. Vaikka tiesin tietyllä paikkakunnalla rehottaneista sukupuolitaudeista - olihan siellä työntekijöitä ympäri maailmaa sata vuotta sitten - ei missään lähteessä luonnollisesti puhuta aidsista. Ei sitä tunnettu vielä silloin, mutta juuri siellä se pääsi kunnolla leviämään. Kuinka ollakaan, muut mielenkiinnonkohteeni linkittyvät tähän paikkaan, ja sain tietää siitä vasta nyt. Luettuani tämän kirjan. Siinä kuvataan erinomaisesti, miten hiv on levinnyt ja miten siitä tuli juuri homoseksuaalien taakka. Kollektiiviseksi uhriksi olisi voinut joutua mikä tahansa muukin "ryhmittymä".
Kuinka aids tuli Suomeen valottaa kattavasti uhkaavan viruksen taustoja, asiantuntijoiden toimintavalmiutta ja ennen kaikkea inhimillistä tragediaa perheissä. Teos on vuoropuhelu näiden tarinoiden ja faktatiedon välillä. Koska teos on julkaistu vuosia ennen korona-aikaa, Karanteeni-nimellä on vielä erilainen kaiku. En usko, että tällä teoksella välttämättä olisi nyt tämä nimi, mutta aikaa se kestää.
Löysin tämän vuosia sitten ostamani kirjan kirjahyllyn alta, jonne olin väliaikaisesti pistänyt sen ja italiankielisen Sitran kirjastosta saadun Atlantiksen (mitä teen sillä, kysynpähän vaan, vaikka aihe kiinnostaakin). Kirjat tukkivat hyvin raosta vetänyttä seulan ulkoseinän viimaa. Paikassa on joskus ollut ovi, joka on ilmeisen huonosti tilkitty.
No, olin unohtanut tyystin tämän toimenpiteen ja ilahduinkin valtavasti, että kadonneeksi luulemani kirja - sekä Atlantis - löytyivät. Aloin heti lukea faktaa aidsista sopivasti Liz Taylor-dokkarien jälkeen. Kirjan ovat kirjoittaneet palkitut toimittajat, eikä minulla ole moitteen sanaa teoksen annista. Päinvastoin. Itse asiassa on merkillepantavaa, että teoksessa mennään suoraan faktoihin korostamatta lainkaan kirjoittajia. Nykyään ovat harvassa sellaiset tietokirjat, joissa ei ensin avattaisi kirjan syntyprosessia oman itsensä kautta. Narratiivista napanöyhtää. En jaksa sitä nykyisin yhtään. Tähän aiheeseen tarttumisen yhteiskunnallinen merkitys puhuu puolestaan. Toimittajien ei tarvitse kertoa, mitä se merkitsee heille itselleen, ja miksi he ovat siitä kiinnostuneet. Se ei muutenkaan riitä minkään jutun tai kirjan tekemiseen, että olet itse siitä kiinnostunut. Sillä täytyy olla laajempikin merkitys.
Uskon, että tämä teos on lohduttanut monia ja samalla avannut haavat. Miten kamalaa on menettää oma läheinen sairaudelle, joka jo vuoden-kahden päästä kyettäisiin "parantamaan". Eli hillitsemään vastustuskyvyn romahtamista. Nykyisin käsittääkseni suurin osa Suomen aids-potilaista voi elää aivan normaalin elämän, jos unohdetaan yhä vallitsevat asenteet, ja he kuolevat todennäköisesti johonkin muuhun syyhyn kuin hivin aiheuttamaan.
Silti ihmiset yhä pelkäävät. Minusta sitä kirjassa mainittua olisi ehkä voinut laajentaa, kuinka ei-riskiryhmäläiset korkeakoulutetut ihmiset alkoivat pelätä, että he kantavat virusta. Mistä tämä kumpuaa? Yhteiskunnassa villiintynyt aids-pelko toki aiheutti tämän, mutta mistä syntyy täysin irrallinen hypokondria ihmisillä, jotka ehkä pystyvät loogiseen päättelyyn? He kävivät testauttamassa itseään jatkuvasti, eivätkä silti uskoneet tulosta. Jos se ei vaikkapa näy.
Eikä heti tartunnan jälkeen virusta välttämättä huomaakaan. Ei verikokeista eikä välttämättä oireistakaan. Osa kantaa virusta aina tietämättään ilman oireita. Siksi minusta on hyvä asia, että ainakin YTHS:ssä aikanaan otettiin nuorista koko testipaletti. Edelleen raskaana olevista naisista otetaan varmuuden vuoksi kaikilta hiv-testi. Näin löytyy kymmenisen tartunnan saajaa vuodessa. Mutta nykyisin voi hiv-positiivinen äiti synnyttää lääkityksellä useimmiten täysin turvallisesti terveen lapsen.
Suomessa on aina osattu systemaattinen tiedonkeruu. Sen ansiosta meidän suppeahko, mutta sisällöllisesti laaja näyteotanta päätyi nopeasti osaksi kansainvälistä aids-tutkimusta. Näistä asioista kannattaa lukea tarkemmin kirjasta, jonka luin reilussa vuorokaudessa.
Nykyisin hiv on hepatiitin tavoin suonensisäisten huumeiden käyttäjien ja paljon matkustavien riski, mikäli matkoilla ei käytetä kondomia. Tässä on varmasti menty paljon eteenpäin, ehkä juuri kiitos niiden valistustaulujen. Mutta ihmiset ovat aina olleet myös holtittomia. Freddie Mercury esimerkiksi otti aivan tietoisia riskejä, kuten moni muukin siinä ajassa. Ihmiset helposti tuudittautuvat valheelliseen turvan tunteeseen. Mitään ei tapahdu niin kauan, kunnes sitten tapahtuu.
Silti minusta tuntuu, vaikka historiaa rakentavammalle valistuspuheelle on yhä tarve. Ei näistä asioista oikein enää puhuta. Ehkä ne ovat jääneet talousmurheiden ja köyhyyden jalkoihin. Maailmantilanteen. Sota-alueilla taudit vasta leviävätkin. Antibiootti hoitaa monet, mutta entä, jos näitä ei ole saatavilla?
Suomessa taas on yhä vahva leimaamisen kulttuuri. Itse en tiedä yhtään ihmistä, jolla olisi HI-virus. Olen silti varma, että olen heitäkin kohdannut. Enemmän kun löytyisi rohkeita kertojia aiheesta. Onhan aikakausi nykyisin oikea selviytymistarinoiden performanssi.
Harmittaakin, etten päässyt näkemään Turussa vuonna 1993 esitettyä ainutlaatuista tanssiteosta, joka kirjassa mainitaan. Nyt unohdin jo tämän taiteilijan nimen, enkä löydä kirjaa selaamalla. Yleisö aplodeerasi seisaaltaan. Esittäjä kuoli vain hetki sen jälkeen aidsiin vuodatettuaan kuvainnollisesti verensä näyttämölle. En tiedä, onko esityksestä olemassa jokin tallenne.
Välillä vähän ihmetyttääkin tämä mielenkiinto sairauksia kohtaan. Memento mori. Itse en kuitenkaan ole mielestäni koskaan ollut hypokondrikko, jotka voivat kuluttaa merkittävän osan päivästä tauteja googlettamalla. Itse luottaisin vain johonkin Duodecimiin ja Terveyskirjastoon, joista varmasti jokainen osuvia diagnooseja löytää. Mutta HI-viruksen voi todeta vain laboratoriossa. Järkevintä on toimia siten, ettei sinne tarvitse ainakaan riskin takia mennä.
Mitä muistoja aidsin rantautuminen Suomeen sinussa herättää? Minua myös kiinnostaa, miten koulusta tässä puhuttiin. Itse en muista, että kukaan opettaja olisi puhunut koulussa tästä halaistua sanaa. Ensimmäisen kerran vasta yläasteella terveystiedon tunnilla.
Lopuksi toivotan voimia kaikille, jolla on aids tai jokin muu vakava sairaus. Joskus on vaikeampaa kuin aina, mutta onneksi elämä tarjoaa raskaudessaankin myös kevyitä hetkiä.


Kommentit
Lähetä kommentti
Arvostan kommenttiasi!