Vuoden ensimmäinen kirja - Pitkät jäähyväiset alkoholille on läpivalaisu ihmisyyteen ja suomalaiseen työkulttuuriin

Sattumalta haahuilin perjantai-iltana kirjaston hyllyvälikössä, joka sisälsi Toyota Corollan korjausohjeita - ja ihmisen. Käteeni osui Riitta Castrénin teos Läpivalaisu, sillä minua tietenkin houkutti viinilasi ja tunnistettava työympäristö.

Tämänkin teoksen bongasin sattumalta kirjastossa ja luin sen heti, koska hartiani olivat Dan Brownista jo liian kipeät. 

Castrén on tehnyt pitkän uran aikakauslehtien toimittajana ja A-lehtien toimituspäällikkönä. Kirjassaan hän jättää pitkät jäähyväiset alkoholille, joka lopulta johti työsuhteen menetykseen. Teos on rohkea vuoropuhelu oman itsensä, suomalaisen työkulttuurin ja kyllä - myös fanittamani Timo. K. Mukan kanssa, jonka hautajaisia Castrén seurasi salaa kotikylässään. Mukka myi koululaisille kyniä ja paperia. Ties vaikka tällaisetkin kokemukset tekisivät ihmisestä kirjoittajan.

Castrén käy läpi laajalla otannalla ja yleissivistyksellä elämäänsä pohtien, mitkä syyt johtavat tissutteluun. Suomessa on totuttu humalahakuisuuteen, mutta alkoholistiksi voi päätyä ihan hienoja viinejä lasillinen kerrallaan maistelemalla. Maksa käynnistyy joka kerta, kun kaadat rumasti mutta karusti sanottuna hermomyrkkyä lasiisi ja itseesi. Silti samaan aikaan minua voi ottaa päähän Laestadiuksen perintö, jolla alkoholi demonisoidaan Suomessa. Koko kuvio on täällä joko tai, vähän kuin Turun Sanomien tämän päiväisessä mielipideölinässä. 

Castrénin teoksesta puuttuu tällainen vastakkainasettelu, mikä on sen ehdoton ansio. Siinä ei tuomita tai väheksytä ketään. Jokaisella ihmisellä on omat syynsä olla juomatta tai nauttia viiniä kohtuudella tai kaataa tiukkaa lasiin antaumuksella. TS 4.1.2025.  

Itse en ole koskaan viettänyt tipatonta ainakaan tiedostaen, mutta joskus on ollut kuukaudenkin tauko viinien juomisessa. Yleensä se on "vaatinut" sitä, että olen tautikierteessä tai migreenissä, jolloin viiniä ei vain ajattele.

Castrén tuo esiin juuri sen: kun se valtaa ajatukset, koska seuraavan kerran pääset juomaan viiniä, hälytyskellojen ehkä pitäisi soida. Toisaalta, kaikki viinialalla työskentelevät tai työskennelleet tietävät, että viinin ajattelu ja siitä keskustelu on elämän suola ja sokeri. Itse ainakin mietin aina tulevia viinijuomisiani. Voin miettiä jopa vuosien päähän asti - koska esimerkiksi aion avata jonkin kellaroimani viinin. 

Siinäkin piilee toki oma salakavaluutensa. Tiedän monia ammattilaisia, joilla on ongelma. Tiedän myös monia "hienoja viiniharrastajia", jotka naamioivat ongelmansa lahjapusseihin ja fine dine -kokkauksiin. Pointti kuitenkin pointtina, varmasti jokaisen kannattaa tämä teos lukea. Siinä on myös ilahduttavan tasokas kirjallisuuslista. On aina mukava lukea sivistyneen ja ajattelevan ihmisen vapaita aatoksia elämästä ja yhteiskunnasta. Pääsemme Aristotelekseen asti. Näemmä Castrén on ollut elämässään myös vaikuttunut Milan Kunderasta, kuten itsekin olen.  

Nauratti hennosti tämä Ateneumista ostamani Klimt-kirjanmerkki juuri tämän teoksen välissä. Tältä varmaan näyttää moni peili krapulassa? Itse samaistun kyllä aina kuvan örkkiin. 

Mistä erityisesti pidin tässä teoksessa on luovuuden, melankolian ja ihmisyyden pohdinta. Ketään paljon juovaa ei leimata, vaan häntä ymmärretään. Castrénin mielestä erityinen riski juomiseen on luovilla ihmisillä, jotka elävät jatkuvasti tuntosarvet koholla, havainnoivat ympäristöään ja ovat luonnostaan melankoliaan taipuvaisia. Aika moni maailman kirjoittavista ja taiteilevista ihmisistä on. 

Niin myös moni toimittaja ja opettaja, ainakin omalla otannallani. Tiedän, mitä tarkoittaa kokeenkorjausviini tai mukava "itsensä palkitseminen" rankan haastattelu- ja kirjoitusrupeaman jälkeen työviikon päätteeksi. Tosin ensimmäistä en ole harrastanut, vaan tiedän toisia opettajia, jotka korjaavat kokeita viiniä juoden. Minulla tämä latistaisi täysin nautinnon viinistä. 

En myöskään tajua yhtään, miksi vanhemmat ostavat opettajille lahjaksi viini- tai glögipullon. Itse en ole saanut missään työssä tällaisia lahjoja. Tarvitseeko opettajan saada ylipäätään lahjaa? Sehän on työnantajan tehtävä palkita työntekijöitään. Paras lahja olisi aika, kiireettömyys. Niin myös toimituksissa. Se, ettei mennä vain tekoälykiiman perässä, vaan arvostetaan ihmiskohtaamista kaikessa. Castrén kirjoitti tämän teoksen vuonna 2017, jolloin kunnon AI-buumi teki vasta tuloaan, mutta työkulttuuri oli jo muuttunut. Hän kuvaa taitavasti tunnelman muutosta työyhteisössä. Olisi kärsimys olla tuollaisessa työpaikassa töissä. 

Tietyn ikäisenä tai tässä työllisyystilanteessa ei ole kuitenkaan juuri vaihtoehtoja, jos haluaa työpaikan säilyttää. Castrén menetti sen alkoholin takia, mutta veikkaan, että olisi ehkä menettänyt muutenkin. Juomisesta saatiin hyvä syy. 

Dan Brownin teoksessa Salaisuuksien salaisuus esitetään usein väite, jonka mukaan alitajunta ohjaa ihmistä. No, sehän on jo varsin jungilainen ajatus, mutta Brownin teoksessa mennään aivan todellisten etiäisten tasolle. Niinpä mietinkin, oliko minun tarkoitus kävellä kirjastossa juuri tämän hyllyvälin läpi, jossa Castrénin teos odotti minua. Oli perjantai-ilta, ja havahduin kirjaston hiljaisuudessa tajuamaan, että on perjantai. Koska olen lomalla ja joulupyhinä on tullut riittävästi nautittua ruoan lisäksi myös viiniä, en edes ajatellut kyseisenä päivänä, että avaanpa nyt viinin. Vaan lähdin ulkoilemaan lumitöiden jälkeen tajutakseni, miten paljon juuri työkulttuuri ja työviikon sykli ohjaa ihmisiä. He eivät ole kirjastossa vaan kotona kokkailemassa viinin parissa tai television ääressä saunan jälkeen olutlasi kädessä. Rentoutumassa. Yhtä hyvin voi kävely ulkona rentouttaa, mutta jostain syystä moni "vaatii" kuvioon aivoja turruttavan, edes yhden viininlasillisen. Tunnistan tämän kyllä. On ihanaa nauttia hyvä ruoka, yksi lasillinen viiniä, katsoa telkkaria ja mennä nukkumaan kirja kädessä. Olisiko se yhtä rentouttavaa ilman sitä yhtä lasia viiniä? Arkisin sen korvaa minulla usein vihreä tee. Vihreä tee on minulle työviikon symboli. Se ei silloin rentouta samalla tavalla. Samaan sarjaan kuuluu puuro. Ehkä näitä täytyy alkaa tarkoituksella sekoitella. Ettei mikään asia symboloisi viikonloppua tai arkea. Mutta mitä se tekisi ihmisen luontaiselle siirtymäriittien ja liminaalivaiheiden tarpeelle? Minusta näitä on tosi kiinnostava pohtia vailla syyllistämistä ja tuomitsemista, mutta valitettavan harva pystyy tähän. Vastaus on aina joko julistava "itse en ainakaan tarvitse alkoholia rentoutumiseen" tai raittiutta paheksuva "minä en ainakaan mitään tipattomia vietä, se on niiden juttu, jolla on ongelma". Olisi kovin kivaa, jos nähtäisiin alueita myös näiden välissä. Castrén niin tekee, ja siksi hän varmasti onkin hyvä toimittaja. 

Heti kirjan lukemisen jälkeen tuli vietettyä uutta vuotta jälkijunassa. Elämäni olisi paljon köyhempää ilman samppanjaa, vaikka rahaa olisi enemmän. Mutta jos juominen olisi itselleni ongelma, ei viineistä kiinni pitäminen olisi vaihtoehto. Olen nähnyt liikaa, miten alkoholi tuhoaa perheet. Mutta parhaimmillaan se on ilon ja nautinnon tuoja. Se ei lähtökohtaisesti sovi kaikille, mutta kenestä tahansa voi tulla alkoholisti. Tämä samppis kannattaa silti ostaa viikkarilta 22 euroa halvemmalla kuin Alkosta!

Läpivalaisuja on tarkka kuvaus addiktion kehittymisestä. Viinistä sen voi ulottaa myös sosiaaliseen mediaan. Tälläkin aivan liian moni paikkaa yksinäisyyttä. Tämän ongelman laajuutta vasten Castrénin selviytymistarina on sangen hyväosainen. Castrénin etu riippuvuudesta toipumisessa on ehyt lapsuudenkoti, oma perhe ja laaja ystäväpiiri. Siinä on kolme tekijää, jotka puuttuvat hyvin monelta alkoholistilta tai muulta addiktilta. 

Suurimmalla osalla ei ole myöskään varaa lähteä Kanarialle etsimään itseään joko viini-illallisten avulla tai raitistuneena kuntoleirillä. Suurin osa joutuu korkin kiinnikin pistäessään tekemään sen yksin kotona ainoana seuranaan television hehkuva valo. Castrénin yksin vietetyt kaksi pääsiäistä ovat kummatkin olleet oma valinta. Hän olisi kyllä halutessaan saanut seuraa esimerkiksi sisarusten perheistä tai ystävistä, mutta monella ei ole olemassa tällaista vaihtoehtoa. 

Castrén on kirjoittanut myöhemmin toisenkin teoksen, jonka ehkä luen. Se on ehkä hyvä puoli journalismin "tylsistymisessä", että enää harva toimittaja lähtee töistä baariin. Puhumattakaan, että toimituksissa tehtäisiin paukut töiden ohessa sen ollessa niin sanotusti normaalia. Tiedän, että tällaista tapahtui varsin usein vielä 1970-80-luvuilla. Samaan aikaan naisten juominen on lisääntynyt räjähdysmäisesti. Se on edelleen tabu. Itse tunnistan alkoholistin huulista ja kasvonpiirteistä. Tämä on "taito", joka on kehittynyt pitkän uran aikana. Tunnistan sen jollain intuitiolla myös kymmenien vuosien päästä raitistumisesta, millaista painolastia ihminen kantaa sisällään.   

Yksinäisyyden ja kohtaamattomuuden kitkeminen suomalaisesta yhteiskunnasta onkin merkittävä juuri puussa, jota ei voi olla ottamatta huomioon addiktioista puhuessa. Todella moni hakee viinin juomisesta lohtua. Itsekin haen tavallaan, koska se tuottaa minulle oikeaan ruokaan yhdistettynä niin suuren nautinnon. Nautin myös asioiden tekemisestä yksin, niin myös viinin juomisesta. Minulle se ei ole mikään surullinen tilanne vaan usein ammatillinen tai sitten vain nautinnollinen. Koen, että usein jotkut tietyt viinit menevät ainakin tietyssä seurassa hukkaan. Anteeksi vaan. Minulle niin sanottu seurusteluviini tarkoittaa sellaista, missä ei ole tarkoitus ajatella. Jos haluan ajatella viiniä juodessa, juon sen viinin yksin tai sellaisessa seurassa, jonka kanssa voi aidosti keskustella siitä viinistä. 

Minun aivoni ovat ilmeisesti aika samalla tavalla virittyneet kuin Castrénilla. Saan elämyksiä helposti, olen tietyssä mielessä hedonisti. Näen myös suuria merkityksiä kaikkialla ja havainnoin ympäristöä suurella palolla. Viinin ja ruoan liitto on minulle introvertimpi tapa elämyksen keskiössä kellumiseen. Tutkitusti minulla on myös "ylikehittynyt" makuaisti, joten saan varmaan siksikin vielä suurempia elämyksiä viinistä ja hyvin tehdystä ruoasta, joskin olen tämän takia myös kriittisempi, enkä kelpuuta lasiini ja lautaselleni moskaa. Kuten monia ultraprosessoituja ruokia ja eineksiä. 

Eilinen primi piatti, unkarilainen lihapata sotkettuna tagliatelleen, koska peruna ja riisi tulivat jo korvista ulos. Sisilian nerello täydensi hienosti kokonaisuuden yhdistettynä tuoreimpaan Suomen Kuvalehteen. Nautin tästä ateriasta itsekseni ja olin onnellinen. Miksi aina väitetään, että viiniä ei saisi juoda yksin? Illalla kyllä tuli vieraat tuhoamaan loput pullosta. 

Tällä kaikella selittelyllä ei voi silti kumota sitä tosiasiaa, että elämämme on täynnä addiktoivia asioita. Tuskin kukaan helposti välttyy edes yhdeltä. Kahvi on tästä hyvä esimerkki. Täällä kodissani oli juuri lapsivieraita, jotka kertoivat jonkun kaverin maistaneen kahvia 5-vuotiaana. Heistä kukaan (alle 13-vuotiaita) eivät vielä olleet maistaneet kahvia. Sanoin, ettei ole kiirekään tai tarvekaan, sillä sitten siitä ei enää helposti pääse eroon. Itse saan nykyisin migreenin, jollen saa kofeiinia. Aloin kärsiä migreenistä jo ennen säännöllistä kahvin juontia, mutta huomasin kyllä jo varhain, miten se auttaa niin sanottuna estolääkkeenä. Siksi en halua kokeillakaan elämää ilman kahvia. Mutta aivan varmasti silläkin olisi terveyshyötyjä, ettei juo kahvia joka aamu. "Aikuiset ovat kiukkuisia, elleivät saa kahvia". Touché. 

Varmaan kaikki addiktit ovat äreitä, elleivät pääse välittömästi riippuvuutensa äärelle. Someriippuvaiset ovat silmin nähden ahdistuneita, jollei kännykkä ole kasvanut kiinni käteen. Itse jätän tarkoituksella usein puhelimen pois lähtiessäni lenkille. Minusta olen löytänyt kännykän käyttöön ihan hyvän balanssin, vaikka toki someselailua aina voisi vähentää. Sen sijaan viininjuontia en halua vähentää. Tämä on asia, mitä täytyy tutkailla. Vaikka juon alle 7 annosta viikosta, mikä on minun painoisellani riskikäytön raja, mietin silti jatkuvasti, milloin niin sanottu henkinen tiedostamisen raja ylittyy. Jos haluan olla nauttimatta viiniä aterialla, teen sitten siskonmakkarakeittoa. Sellaisia Suomi-ruokia, joita ei edes ajattele juovansa viinin kanssa. 

Tänään syön loput jämät ilman viiniä. Masentavaa? No, eilen olisi ehkä ollut, mutta tänään mietin lenkkiä, jolle toivottavasti jaksan illalla löntystää. Silloin ei edes ajattele viiniä, vaan lähinnä energiaa ennen juoksua. Paras palautusjuoma on kyllä alkoholiton olut. Ehkä tähän linjaan pitää tammikuussakin panostaa, vaikka joka viikonloppu on tiedossa viinillistä kinkeriä, jota en voi jättää välistä. 

Pohdinkin, onko tämä osa ammattitautia. Jos saisin eteeni ankkaa confit palsternakkapyreellä, olisin hyvin surullinen joutuessani syömään sen vichyn kera. Sen sijaan, jos saan lasillisen laadukasta Bourgognen pinot noiria, saan todennäköisesti elämyksen, jossa tulos on täydempi kuin osiensa summa. 

Niinpä jätän tämän pohtimisen nyt lukijalle, missä kulkee addiktion raja. 

Mihin itse olet addiktoitunut ja miten olet päässyt siitä irti? Vai oletko yrittänytkään? Terveellistä uutta vuotta vaan kaikille!