Hyvää ystävänpäivää - mitä kaikkea tuo toivotus pitääkään sisällään

Elämäni pitkäaikaisin ystävä on sanomalehti. On minulla pari muutakin miltei yhtä kauan rinnalla pysynyttä ystävää, joista toinen asuu eri maanosassa. Tapasimme eilen ja muistelimme tämän vuoden alussa menehtynyttä lapsuudenystäväämme. Toivotimme hänelle hyvää ystävänpäivää Viking Linen halvinta kuoharia skoolaten. Se olisi ollut toki teinivuosina sellaista luksusta, jonka päälle ei olisi vielä silloin ymmärtänytkään. Juomista katsottiin alkoholiprosentti ja onko se kuiva vai makea. Linda kyykkäsi viuluineen korvamatona päärynän valinneiden etiketissä.

Tuo aikakausi oli monin eri tavoin naisvihamielinen, kuten tämäkin. Vaikka kehitys kehittyy, some nostaa esiin ilmiöitä valtavirran ruodittavaksi. Nyt on ollut trendikästä nostaa esiin, kuinka tänäkin vuonna kuusi naista on kuollut Suomessa lähisuhdeväkivallan uhrina. Tällaisia jakoja minäkin kannatan, koska todennäköisesti moni jaon lukija on kokenut, kokee, tai tuntee jonkun, joka on kokenut väkivaltaa. 

Kukaan ei voi tietää, mitä yksinäinen kadulla hiihtäjä kokee sisällään. Kukaan ei voi tietää, millaiseen kotiin hän on matkalla, millaisesta tulossa. Ethän siis arvota ihmistä sen perusteella, millaisen "valinnan" hän on tehnyt elämässään. 

En tiedä, miksei edelleenkään näistä puhuta kovinkaan avoimesti, edes jälkikäteen. Kai se on pelko. Halutaan päästää ajatuksesta eroon, että tämä koskettaisi omaa elinpiiriä, itseä. 

Minun ei ole vaikea kirjoittaa, että ex-kumppanini, joka ei koskaan ollut fyysisesti väkivaltainen suhteessa, piti eron jälkeen puukkoa rannettani vasten hakiessani pois tavaroita. 

Ihminen, josta ei olisi voinut tällaista uskoa, oli epätoivon vallassa turvautunut epätoivon viimeiseen linnakkeeseen. 

Tilanne päättyi "hyvin". Pääsin siitä puhumalla pois. Ex-puoliso kuittasi asian, että terä oli tylsä. 

Tunneälyn terävyyttä näissä tilanteissa tarvittaisiin. Suomalaisten tunnesäätelytaidot ovat tunnetusti heikot. Niitä opetetaan nykyisin koulussakin, mutta paljonko tämä hyödyttää kodeissa, joissa vanhemmat tuijottavat vain ruutua, eivätkä kysy lapsiltaan koskaan mitään todellista?

Yksi Suomen väkivaltatilastoja selittävä asia on se, että ihminen jää täällä jo nuoresta lähtien hyvin yksin. 

Pohdin pitkään, julkaisenko edesmenneelle ystävälleni kirjoittamani runon täällä blogissa. Päätin kuitenkin, etten tee niin. Jos se johonkin päätyy, se päätyy osaksi suurempaa kokonaisuutta, jonka käsittelylle koen suurta tarvetta. Mutta aika ei vain koskaan ole riittävän kypsä, eikä aikaa ylipäätään ole. Joiltain se loppuu aivan liian nuorena. 

Pari vuotta sitten ajattelin, ettei vuosi voi enää synkemmin alkaa. Tänä vuonna tulin toisiin aatoksiin. Huomaan silti, että tätä kirjoittaessa on mieli jo paljon valoisampi, vaikka eilinen oli epävirallisen muistotilaisuuden takia raskas. 

Jollei surua koskaan käsittele, siitä ei vapaudu ikinä. Jollei kuollutta koskaan muistella, asia jää vaivaamaan. Jollei kuolemasta puhuta halaistua sanaa, se tekee niin vielä todennäköisemmin. Ihmiselon tarinan on päättyessä pakko saada myös kerronnallinen loppu. Kesken jäävät tarinat ja sellaiset, joille joku muu pistää päätepisteen, ovat kaikkein häiritsevimpiä. Ne ovat aina läheisten avohaava, joka ei parane. Ehkä joskus umpeutuu ja arpeutuu, mutta silloinkin kutiaa. 

Tuomiokirkkoon on suunnannut surevia ihmisiä kautta vuosisatojen. Nyt kirkko meni kolmeksi vuodeksi kiinni, jollei joku vielä tiennyt asiaa. Kirkko tai sairaalakappeli on monelle viimeinen paikka purkaa auki tuskaa, omasta uskonnollisuudesta riippumatta. 

Kerran kaaduin keskellä yötä vasten sängyntolppaa, kun menetin tajuntani. Muutaman päivän kuluttua reidessä oli mustelma. Vaikka tästä on aikaa vuosia, edelleen pienikin hipaisu sattuu kyseisessä kohdassa. Hermoradat ovat jotenkin vaurioituneet, tai sitten keho muistaa. 

Sama efekti tulee yhä voimakkaammin joka kerta, kun mietin niitä elinoloja, joissa ystävyydet syntyivät ja kehittyivät, jotkut päättyäkseen liian varhain. 

En halua laskea, montako luokkakaveria tai rinnakkaisluokkakaveria on jo kuollut, mutta olen silti tehnyt niin. Lukema on niin suuri, että joka kerta sen sanoessani on vastassa keskiluokkainen hämmästys. Olen nykyisin alkanut puhua näistä asioista, varmaan sattuneista syistä, mutta myös siksi, että tarkastelen monia asioita yhteiskunnassamme aika eri vinkkelistä. 

Lomattoman hiihtoloman ja minkä tahansa vapaan kaukomatka lähiluontoon ei synnytä vastaavanlaista uteliaisuutta kuin laskettelumatka Sveitsiin. Minusta lyhyiden vapaiden täyttäminen lentomatkoilla kauas olisi ensinnäkin stressaavaa kaikessa aikatauluttamisessaan, mutta myös järkyttävän kestämätöntä ekologisesti. Lentomatkailu on jokaisen oma valinta, joten siihen voi todella itse vaikuttaa. Finnairin huimasti positiivinen tulos kertoo, kuinka moni on tehnyt niin. Pallon lämmetessä hornankattilaksi. 

En halua palata opettajainhuoneisiin, mutta siellä todellisuus on ollut aika lailla toinen. Hiihtoloman kynnyksellä mietitään, minne matkustetaan lentokoneella toisen kerran vuodessa, kerrotaan mitä eri vaatteita on shoppailtu ja suunnitellaan samalla kestävän kehityksen viikon palapeliä. 

Itse mietin reikäisissä kalsareissani, etten tee mitään. Paitsi ehkä luen kirjoja ja mietin eläviä, kuolleita, kuolevia tai kaukana asuvia ystäviä. En muista, että yhtä poikkeusta lukuun ottamatta yksikään heistä olisi koskaan matkustanut mihinkään. Ehkä ruotsinlaivalle. Elämän extreme-kokemukset ovat tulleet Boris Jeltsin -vodkan juomisesta sokeutumisen riskillä, ei sveitsiläisen laskettelukeskuksen valloittamisesta. 

Näistä lähtökohdista on toki ponnistanut monia yhteiskunnan merkittävilläkin paikoilla seisovia ihmisiä. Mutta sellainen "nousu" on tulevaisuudessa yhä vaikeampaa. 

Mietin edesmennyttä ystävämme. Mitä hänestä olisi tullut, jos hän olisi "valinnut" toisin? Tämä on järkyttävän monen ajatus, että ihminen valitsee kohtalonsa, jos se on ikävä. Tällöin ihmisen kohtalosta ei myöskään olla kiinnostuneita. Se ohitetaan kuin lööppi toisensa perään, joista iskevimmin otsikoituihin takerrutaan. Ihmisen keskittymiskyky on kuitenkin alle 30 sekuntia.  

Yksikään ihminen ei valitse joutumistaan väkivallan uhriksi. Ei millään taustalla. Ei ole hyviä ja huonoja ihmisiä. On yhteiskunta, jossa eri ihmiset oireilevat eri tavoin. On myös yhteiskunnallisia tilanteita, joiden vaikutusta voidaan alkaa jo tutkia tieteen keinoin, kun sama ilmiö toistuu uudelleen ja uudelleen. Ja uudelleen. 

Silti osa pysyy kannassaan. Mitäs valitsit sen tien. Tämä ajattelutapa on äärimmäisen hyväosainen. Se kertoo vain sen, ettei henkilöllä ole ollut omassa lähipiirissään otantaa ilmiöön, tai hän ei ole suostunut näkemään sitä kuin omasta etuoikeutetusta vinkkelistään. 

Totuus ei todellakaan monella häikäise vasten kasvoja. 

Usein ymmärtämättömät ovat heitä, jotka ovat eläneet sitä vaihetta yhteiskunnassa, jolloin pienistäkin tulovirroista saattoi vaurastua. On voitu hyvin olemattomista lähtökohdista pysyä luomaan mittavakin omaisuus tai ainakin elintaso, johon kuuluu itsensä palkitseminen. Tämä aika on auttamatta ohi. Silti nämä ihmiset kuvittelevat omista lähtökohdistaan, että ihminen on joka tilanteessa oman onnensa seppä. Kun heillä on käynyt elämän mittainen tuuri silloisessa yhteiskunnassa, todellisuutta peilataan sen kautta. 

En koskaan lakkaa ihmettelemästä ihmisten kyvyttömyyttä empatiaan ja asettumista toisten asemaan. Siksi valtakunnanmediassakin nostetaan nyt esille yli puoluerajojen ulottuva ystävyys. Ei tässä ole mitään uutta. Vain ihmisten suhtautumistavassa polarisaation yhä voimistuessa. Voisin olla ystävä kenen tahansa kanssa, riippumatta siitä, mitä puoluetta tai ajattelutapaa hän edustaa. Mutta moni ei ajattele samoin. 

Sen kuitenkin sanon, että minulla ei olisi nyt yhtään ystävää, jos lapsuudessa olisi pitänyt "valita" heidät tietyn arvotuksen mukaisesti. Siksi jätin usein myös kertomatta totuuden. Tiesin, että sillä olisi välitön vaikutus suhtautumiseen tiettyjä ihmisiä kohtaan. 

Aikuisiällä olen saanut ystäviä toki myös. Moneen en olisi koskaan tutustunut lapsuudessa joko maantieteen tai elinpiirien eron takia. On arvokasta, että ihmisellä on ystäviä eri ikävaiheilta. Joskus on ihanaa, kun et ole ystävyydessä lapsuutesi jatke. Toisinaan taas juuri se on arvokasta ja helppoa. Ei tarvitse avata mitään asiaan, kun pelkkä hiljaisuus sen kertoo. 

Jos vain hiljaisuus jää, emme silti koskaan unohda ystävää, joka oli kaikille hyvä. 

Sen pitäisi olla ihmisyyden mitta, kuinka kohtelet muita ihmisiä. Missä valossa näet heidät. Tuomitsematta, arvottamatta, jakamatta heitä meihin ja muihin. 

Huomaan, että kaikki ystäväni kykenevät tähän. Siksi tuntuu erityisen pahalta, kun kaikki läheiset eivät pysty samaan. 

Onneksi kuitenkin aikuisena voi vaikuttaa, keiden kanssa on läheisemmin tekemisissä. Jos jonkin asian voi valita, niin ystävän. Mutta sen syvyyteen ja säilymiseen ei voi yksin itse vaikuttaa. Vastavuoroisuus on vaativa laji. Joskus elämä tulee väliin, jopa niin konkreettisesti, että ystävyys katkeaa täysin yllättäen. 

On myös paljon ihmisiä, jotka ovat hyviä ja kivoja toisille, eikä heillä silti ole yhtään ystävää. Olen itsekin etenkin joskus kokenut paljon yksinäisyyttä siitä, ettei ole hengenheimolaista, joka ainakaan asuisi samassa kaupungissa tai maanosassa. Maantieteellinen etäisyys aiheuttaa sen haasteen, ettet lähde kävelylle ja kahville ystäväsi kanssa.

On aina yhtä ihanaa nähdä kadulla pari, joka pitää toisiaan kädestä kiinni ja keski-iän ylittäneenäkin pussaa liikennevaloissa. Kertoo havainnoistaan puolisolle yhtä innokkaana kuin lapsi, joka tarttuu intoon. Pitkästä aikaa havahduin, etten tuntenut pistosta tästä "normaaliudesta" edessäni, vaan olin vain vilpittömän iloinen rakkaudesta. 

Monelle paras ystävä on kumppani. Etenkin miehille. Niinpä eron tullen voi pudotus sosiaalisista verkoista olla totaalinen. Siksi on tärkeä vaalia ystävyyden säilymistä myös parisuhteen ulkopuolella. 

Itse olen todella kiitollinen kaikista aikuisiässä solmituista ystävyyssuhteista. Ne ovat pitäneet minut kiinni sellaisessa elämässä, jota ehkä tavoittelin myös joskus nuorena, niissä olosuhteissa siinä onnistumatta. Olen saanut keskustella yhteiskunnallisista ilmiöistä, elämänmuutoksista ja sairastumisista aivan eri valossa aikuisiän ystävieni kanssa, ja saanut myös pyyteetöntä tukea. 

Vaikka harva ystävä on minua fyysisesti lähellä, en enää nykyisin koe olevani yhtä yksinäinen kuin joskus aiemmin. Luulen, että me olimme kaikki aika yksinäisiä kukin tahollaan. Miten kolkossa yhteiskunnassa voisi tuntea kuuluvansa joukkoon? Olin aina mukana kuulumatta mihinkään. 

Ulkona paistaa aurinko. Ihmiset lähtevät ulos ostamaan kaksi munkkia yhden hinnalla. Mietin aina, miltä nämä mainokset tuntuvat heistä, joilla ei ole yhtään ystävää. Heitä on paljon. Yksinäisten valtakunta ei välity someen muuta kuin tilastotietojen välityksellä. Ehkä ystävyys muuttuu osin digitaaliseksi. Kyllä minun yksi paras ystäväni on tämä blogi, eli minä itse? Se kuuntelee aina, kuten päiväkirjakin. Ei moiti, ei vastusta, ehkä joskus kaatuu rasituksesta, mutta kyllä se sieltä aina uudelleen käynnistyy. 

Olisipa elämä yhtä mutkatonta. Jos voisi palauttaa ne kaikki ystävyyden alut, lapsuuden viattomuuden, jossa joltain jo puuttui hampaat. 

Yhdessä Hesarin somevideossa Tommi Korpela työntää lapsuudenystäväänsä pyörätuolissa. Tommista tuli näyttelijä, kaverista alkoholisti. Usein tämä ammatti ja riippuvuus toki ovat samalla ihmisellä. Mutta hirveän harva "menestyjä" jaksaa tukea tai edes nähdä ihmistä, jonka alla elämä on likaviemäri. Pohjaton kuilu. Menestyjät hylkivät luusereita. Mutta parhaat menestyjät ovatkin heitä, jotka eivät ole menettäneet tarttumapintaan koko todellisuuden kirjoon. Heitä on lopulta paljon. Ilahdun aina, kun kohtaan sellaisen. Eilen kohtasin työpäivän aikana. Oli todella lämmin tunnelma heti alusta asti, mitä siinä kontekstissa en ole usein kokenut. 

Lämpöä tämä maailma tarvitsee muussa kuin asteiden muodossa. Toki niitäkin välttämättömän elon mittapuulla, mutta nykyinen on liikaa. Maapallo on harvan paras ystävä. 

Jostain syystä juttu ei ota loppuakseen, mutta karjalanpiirakka ja munavoi kutsuvat. Ehkä myös erinomaisen samaistuttava teos Meredith, yksin. 

Hyvää ystävänpäivää kaikille blogini lukijoille! Teistäkin on tullut minulle tärkeitä.