Lukurauhan päivänä(kin) suosittelen vanhoja helmiä - Kuoleman puutarha upeana esimerkkinä

Tänään vietetään Lukurauhan päivää. Ilman somea en asiaa edes tietäisi, mutta tuli parempi omatunto olla tekemättä mitään. Olen silti nukkunut, syönyt, kirjoittanut ja tietenkin lukenut. Aamulla luin loppuun todella virkistävän poikkeaman nykykirjallisuuteen verrattuna. Mitä tarinankerrontaa, mitä sivistystä ja aitoutta siitäkin huolimatta, että nykylukijoille pitäisi laittaa sisältövaroitus nöpöttävistä nänneistä ja rullatuolista. Ai että, naurattaa!

Richard Forrest oli minulle ennen täysin tuntematon kirjailija, mutta nyt aion ehdottomasti lukea hänen toisenkin suomennetun teoksen - mikäli sen vain yhtä hyvällä tuurilla jostain löydän. Tämä löytyy ainakin Turun pääkirjaston varastosta ja kirjastoautosta, joten pistäkääpä lainaten. 

Ostin taannoin Ekotorilta 1970-luvun dekkareita ja muita kirjoja, kuten minulla tapana on. Sariolan Susikoskea, Philip Rothia ja kaksi minulle aivan uutta tuttavuutta. Palaan tähän toiseen myöhemmin, kun olen ne kirjat lukenut. 

Richard Forrestin teoksen kuva ja nimi kiehtoi, ja kun olin lukenut ensimmäisen sivun, tiesin jo haluavani tämän omaksi. Vanhemmissa kirjoissa kannattaakin näin tehdä, sillä koskaan ei tiedä, milloin kirjasto heittää helmet mäkeen, kun kukaan ei niitä enää löydä. 

Uutiset ja nälkä puskevat jo päälle, mutta haluan kirjata ylös joitain ajatuksia kirjasta. Se on, kappas kummaa juuri rakkaan pianoni synnyinseudulla New Jerseyssä vuonna 1932 syntyneen ja vuonna 2005 kuolleen kirjailijan esikoisteos, jossa mysteerin keskiössä on löytynyt hauta. Siitä löytyy 30 vuotta sitten kuollut perhe. Isä, äiti ja lapsi. Kuulostaa ehkä kovin nykyaikaiselta asetelmalta, mutta teos on kaikkea muuta. 

Myteeriä ryhtyy selvittämään lastenkirjailija Lyon Wentworth poliisiystävänsä kanssa. Hommaa pidetään alkuun järjettömänä, kun elettiin aikaa ennen DNA-tutkimusta. Miten saataisiin edes selville, keitä kropat ovat? Tietenkin lapsiuhri järkyttää suuresti tutkijaa, joka on myös menettänyt traagisesti oman lapsensa. Lohduksi hän on innostunut kuumailmapalloharrastuksesta. Se on aina ollut minunkin haaveeni! 

Pianofirma meni nurin Wall Streetin pörssiromahduksessa 1929, kolme vuotta ennen Forrestin syntymää. Jollain tavalla kirjan sisältökin liittyy mekaniikkaan. Oli ihana lukea pitkästä aikaa dekkari, joka on monigenre ja jossa ei selitetä puhki asioita. Tässä ei aliarvioitu lukijaa. Ja tämä oli vielä esikoisteos!

Kirjassa edetään jouhevasti eikä selitetä puhki jokaista asiaa. Minusta tässä oli kaikki paikallaan. Ihan viime metreille säilyi jännitys. 

Richard Forrest oli ennen vapaan kirjailijan uraa kirjoitellut sanomalehtiin lyhytnovelleja. Se on varmasti vaikuttanut kerronnan imuun, kun pitää lyhyemmässä merkkimäärässä saada jännitettä aikaan. Jo tämä vuonna 1975 ilmestynyt esikoisteos, englanninkieliseltä nimeltään A Child's Garden of Death oli arvostelumenestys esimerkiksi The New York Timesissa. 

Mitä jäin päällimmäisenä miettimään onnistuneen lukukokemuksen jälkeen, on sivistys. Kirjailija on ollut sivistynyt ihminen ja tiennyt paljon yksityiskohtaisia asioita kirjoittamistaan aiheista. Se huokuu kirjasta, kuten myös syvällisyys. Tuntuu, ettei tällaisia kirjoiteta enää. Tässä tulee myös kiehtova näkökulma kirjan aiheeseen, tiivistän kertomatta liikaa: mitä sota-aika tarkoitti Yhdysvalloissa. Euroopassa tietysti aina käsitellään pitkälti Eurooppaa. Mutta tajusin tämän luettuani, että olen kaivannut muitakin näkökulmia. 

Ostin kirjan Ekotorilta saman aikakauden peltihallista. Nyt kaikki jää uuden Itäharjun ja Kupittaan kärjen alle. Ainutlaatuinen osa turkulaista teollisuushistoriaa ja perheiden tarinaa.  

Tämä on teoksena myös tosi amerikkalainen. Etäisesti tulee mieleen myös Stephen Kingin yhteiskunta-analyysi, mutta tästä puuttuu se tietty huumori, ja toki kerronta on vähän erilaista. Philip Rothin analyysi on taas paljon vaikeaselkoisempi ja poliittisempi. Tässä tehdään tarinan imua ja samaistumispintaa tavallisille lukijoille, jotka ehkä voivat kirjaa lukiessa myös sivistyä. Ja saada samalla perinteisen salapoliisiromaanin ehkä silloin myös modernilla "twistillä". Ai että! 

En tiedä, maltanko lukea enää tänään muuta, kun tämä oli niin hyvä lukukokemus. Ehkä aloitan siis Ekotorin läjästä seuraavat teokset. Margaret Millar. Toivon, että innostun yhtä paljon. Ja tietysti ostin siis myös viimeisen osan Susikoskea sekä Ihmisen tahran. 

Toivoisin niin näkeväni etenkin kirjasomessa, mutta myös -blogeissa enemmän vanhoja teoksia. Todella monesta ihmisillä ei ole enää mitään tietoa. Tällainenkin helmi on varastossa! Myös Millaria sentään vielä löytyy varastosta. Joskus, kun olen jotain lainaillut varastosta, on virkailija voinut jotain kommentoidakin. Kaiken huippu taisi olla Henry M. Stanleyn Mustien maanosa, joka oli edellisen kerran lainattu 1930-luvulla!

Rentouttavaa lukurauhan päivän iltaa! Mitä sinä olet lukenut tänään?