Vaihe nimeltä Päätalo

Nyt se on puraissut minuunkin. Taas uusi kirjallinen tai temaattinen vaihe, jota vuoroin on seurattava. Jo pidempään olen lukenut valtavasti tietoa jälleenrakennusajan Suomesta, ja vasta nyt uppouduin Kalle Päätaloon. 

Oli se Kalle nuorna komia miäs, ja naisiakin vissiin riitti ensimmäiseen avioeroon asti. Miten riipivästi hän kuvaa epäonnista avioliittoa, jossa ihmiset eivät aidosti kohtaa.  Kuva: Gummerus. 

Tietenkin olen tiennyt hänen ikonisuudestaan aina. Olen "aina" tiennyt Iijoki-sarjan, virtaahan se minussakin. Mutten ole koskaan aiemmin ajatellut lukevani sitä. Nyt aion. Olen niin innostunut Päätalon kirjallisista tuotoksista "sukupuolitouhuja" ja kirjoittajan ahdingon kuvaamista myöten, etten malta olla lukematta lisää. Samalla teosten järkälemäisyys ahdistaa. Mutta mietin, miten monelle sotaveteraanille ne ovat tuoneet lohtua. Kalle Päätalo oli ehkä yksi harvoista, joka kykeni sanoittamaan sodan aiheuttamat tunteet välittömästi sodan jälkeen. Ei sitä varmasti aina arvostettu. Kallella ei ollut suodatinta, mikä oli jälkikäteen ajateltuna upea asia.

Kalle Päätalo syntyi Taivalkoskella vuonna 1919, viisi vuotta isomummuni jälkeen. Hän kuoli legendaarisesti milleniumina Tampereella eli vuonna 2000. Muistan uutisoinnin, mutten silloin vielä tajunnut Päätalon ainutlaatuisuutta. Kuva: Museovirasto, Historian kuvakokoelma, Helge Heinosen kokoelma, HK6985:16 - Tampere, 28.11.1969.

Ajatelkaa, että Wikipediassa kerrotaan näin: "Monet historioitsijat ovat käyttäneet Päätalon teoksia lähteinään tutkiessaan Koillismaan yhteiskunnallisia oloja 1900-luvun alkuvuosikymmenillä, koska seudun elämästä ei ollut ennen Päätaloa – lukuun ottamatta vero- ja käräjäpöytäkirjoja – kirjoitettu juuri mitään." 

Tämä pitää varmasti paikkansa. Usein kirjailijat ovat ensimmäisiä yhteiskunnallisten aiheiden käsittelijöitä mikrohistorian kautta, vaikka nykyisin ehkä kuvio valuu enemmän uutisista ja traumoista kirjailijoille. Näin vakavasti yleistäen. Kalle oli silti kaiken nykykirjallisuuden edelläkävijä. Kallea sanottiin selkosten Proustiksi (en ole Marceleitakaan lukenut). Hän ammensi kaiken omasta arjestaan jo kauan ennen varsinaista autofiktiobuumin aikaa. 

Kesällä pääsin keskustelemaan Lapin sodassa taistelleen sotaveteraanin kanssa. En ikinä unohda tätä kohtaamista ja jämäkkää, lämmintä kädenpuristusta. Hän kertoi lukeneensa aina paljon, ja esimerkkinä hän antoi juuri Päätalon Iijoki-sarjan. En kuitenkaan itse aloita siitä, vaan kaikesta muusta. Ajattelen, että Iijoki on ikonien ikoni, se jätetään viimeiseksi. Onneksi en vielä tiedä Kalle Päätalon kirjallisen tuotannon sivumäärää. Mutta Iijoki-sarjan sivujen määrä selviää esimerkiksi täältä. 

Voin suositella tätä ensiaskeleeksi Kalle Päätalon tuotantoon. Voi olla, että menee monella iltatee väärään kurkkuun!

Juuri nyt olen saamassa loppuun teoksen Vaaran vuodet - jälleenrakennuksen aika Kalle Päätalon silmin. Sen on toimittanut Eero Marttinen, ja suurin osa kirjasta on siis katkelmaa Päätalon teoksista. Viihdyttävästi valitut osiot, mutta jotenkaan paletti ei ihan toimi. Vaikka historiallinen kontekstointi väleissä on sinänsä varmasti monelle tarpeen, se katkaisee Päätalon kerronnan, jota haluaisi vain jatkaa keskeytyksettä. Kirja on kuitenkin loistava avaus Päätalon tuotantoon. Jollei myöskään tiedä, mitä sodan jälkeen tapahtui, kannattaa kirja lukea vähäisillä kuvillakin.  

Palataan vaiheisiin. Varmaan moni "Tsundoku-ihminen" tunnistaa nämä. Tunnustaudun itse haalijaksi, mutta yritän pitää jonkinlaiset rajat. Vaikka kirjahyllystäni löytyykin Orikedon jätteenpolttolaitoksen historia ja kadonnut Atlantis italiaksi. Mutta. Jotenkin tämä Perä-Pohjola ja Lapin sota, jälleenrakennus, siellä tapahtuneet asiat, ne alkavat ilmestyä yhä useammin ajatuksiini. Mietin syytä tälle, sillä mitenkään tietoisesti en ole asiaa sopinut itseni kanssa. Mutta tiedänhän minä syyn. Kun on suvun juuret siellä, kun on hyvin paljon samaa taustaa kuin Kallella tukinuittoa myöten, alkaa vain jossain kohtaa haluta lukea lisää näistä asioista. 

Pitkästä aikaa olen keväämmällä tekemässä reissua pohjoiseen, mutta sukulaisia siellä ei ole juuri ketään enää elossa. Tai jos on, he ovat pikkuserkun serkkuja ynnä muita, joita en ole koskaan tavannut. Edes silloin, kun suvun "liimat" olivat elossa. Mummuni sisko kuoli aivan hiljattain, mutta hänkään ei enää asunut siellä suvun juurilla. Ei siellä asu enää muita kuin pappani veli, joka ei pidä mitään yhteyttä sukuun. Eikä suku häneen, erinäisistä syistä. Kävin siellä kerran isomummuni talon portailla koputtelemassa (toisen isomummun talo on purettu ja tilalla on parkkipaikka, vaikka talo käsittääkseni oli suojeltu). Kun ei ketään ollut kotona, jätin lapun ja numeroni. En koskaan saanut soittoa. En tiedä, olenko nyt valmis samaan. Ehkä vain kävelen ohi kuvaamaan, kuin eräs esivanhempi samoilla sijoilla. 

Uskon todella voimakkaasti kollektiivisen alitajunnan voimaan. Uskon myös siihen, että tietyt sukulaisille tapahtuneet asiat voivat hypätä sukupolvien yli ja aktivoitua erinäisinä tuntemuksina jälkipolvessa. Tätä ilmiötä käsittelee esimerkiksi Sanna Virtanen teoksessaan Joki vie lopulta kaiken (suosittelen, ajankuva on aika autenttinen, ja miljööt minulle sanoisinko erittäin tutut). Tällaisia vastaavia asioita on tapahtunut minulle pitkään, vaikkei suoraan hukkumisen tunnetta, kuten kirjassa. Sellainenkin voisi olla mahdollista, koska isoisoäitini isä hukkui tukinuitossa mennessä pelastamaan toista hukkuvaa. Aika moni siinä sukulinjassa on menettänyt isänsä nuorena eri tavoin traagisesti. 

Tämä teos sijoittuu Turkuun ja Lietoon, kahdessa aikatasossa. 

Kalle Päätalon isä kärsi mielenterveysongelmista ja oli sen vuoksi hoidettavanakin, kuten Kallekin myöhemmin. Siksi jotenkin ihmettelen, miksei isä tuntunut koskaan ymmärtävän poikansa tarvetta kirjoittaa. Luulisi, että mielenterveyden haasteista kärsivät osaavat myös ajatella. No, ennen on arvostettu lähinnä halonhakkuuta (papukaijamerkki tähän tänään), jonka jälkeen Kalle toivoi saavansa rauhan kirjoittaa (tähänkin, vaikka naapuri piti minua liian pitkään pihdeissään). Niin kovasti kaikkeen Kallen kertomaan samaistuu, vaikka välissä on vuosikymmeniä. 

No. Nyt on pakko taas keskeyttää kirjoittaminen ja kilpailutettava sähkösopimus, koska pörssisähkö näyttää järkyttäviä lukemia. Unohdin tehdä tämän aiemmin, kuten monet muutkin käytännön asiat. Voisin aivan hyvin ulkoistaa sellaiset jollekin toiselle, mutta toisaalta haluan myös itse olla perillä kaikista asioista, näistäkin. Elämä on jatkuvaa varautumista pahempaan. Jatkuvaa käytännön suorittamista. Vaikea siinä on kirjoittaa. 

Kalle jäi vapaaksi kirjailijaksi vuonna 1963 aikana, jolloin niin saattoi vielä tehdä ilman hullun leimaa. Ja silti sen sai. Nyt tuli kaikkein suurin lottovoitto Naantaliin, enkä minä harmi kyllä ollut sen vastaanottaja. Voin sen teille kaikille kertoa. En kyllä muistanut pelatakaan. Joskus harvoin yritän, kuten loppiaisena, jolloin kovasta lakkautusmaniasta kärsivä R-kioski oli kiinni. 

Mutta jotenkin on sellainen olo, että erinäisiä asioita tapahtuu paljon vanhempana, enkä tarkoita vain kirjoittamista. Ehkä joku joskus löytää kaikki tekstini kuolemani jälkeen, olenhan todella paljon vihkoihin ja päiväkirjoihini kirjoittanut. Ei puhuta silti varmaan mistään Miki Liukkosen ja Tommi Liimatan määristä. En silti tiedä, mitä silläkään tiedolla tekisin, jos joku joskus jotain löytäisi ja olisi julkaisematta. Todennäköisesti kaikki, mitä minusta jää, päätyy kaatopaikalle. Siksi pitäisi testamenttikin saada loppuun asti aikaiseksi.  

Ehkä kirjoittaminen on vain jatkuvaa humanismin liekin pitämistä yllä. Maailma pimenee, kun viimeinen sammuttaa valot. Mutta silloinkin, pommisuojissakin, joku löytää kynttilän, kynän ja paperia. 

Oletko sinä perehtynyt Kalle Päätalon tuotantoon? Tai miksi et ole? Sana on vapaa.