Markkinatunnelmaa, kirjoja ja hautausmaa

Yhtäkkiä on kulunut kuukausi aiemmasta blogikirjoituksesta. Takki on ollut tyhjä, mutta vetskari sentään pysynyt kiinni eiliseen asti. En ole halunnut saada joka toisella olevaa flunssaa tai noroa, mutta vielä en voi nuolaista. 

Helmi-maaliskuussakin yleisin matkakohteeni on ollut hautausmaa, joko Katariinan, Turun vanha tai Naantalin. Usein vain lenkit johtavat niihin paikkoihin, joissa on hyvä hengittää. Naantalin Ailostenniemellä on aina, se on todella tuulinen paikka. Turussahan ilmanlaatu on ollut viime aikoina surkea, mutta sitä se on puulämmitteisellä alueella aina lämmityskaudella. Huomaa savun väristä, missä talouksissa poltetaan roskia, märkää puuta tai muuten vaan puuta väärin. Mitenkään ei yllätä, että lähin sellainen savupiippu löytyy naapurista. 

Ainoa populakuva Raatihuoneentorilta, pahoittelut kaljuzoomista ja julkisuudesta Piti vain nostaa kädet ylös ja ottaa kuva sokkona. 

Naantalissa ei piipuista savu tuprunnut Tuhkamarkkinoiden aikaan edes leipuri Hiivalla, sillä kyseessä oli todella lämmin päivä. Miltei kevään ensimmäinen? Kansa oli pakkautunut vanhalle torille, uudemmallekin, sekä kahviloihin, mutta perusraitilla sai kulkea aika rauhassa. Ja tietenkin hautausmaalla, jossa kävin tervehtimässä sukulaisia. Tuli heitä muutama elossakin vastaan.

....ja kuva toiseen suuntaan. Aina täytyy kuvata vanhan suutarin hiukset. Nyt on otsatukka vähän päässyt lervahtamaan. Koska tarkalleen suutari lopetti toimintansa? Monet kengät tuli siellä puleerattua. 

Ostin ensimmäisen kerran metrilakua sitten nuoruusajan, jolloin sitä ostettiin aina myös Unikeonpäivänä. Mutta metrilakun sijaan ensimmäinen banderolli lähestyessä Naantalia oli tietenkin pölypussimainos. Kuten myös ysärinä, jolloin keskiaikaiset markkinat elvytettiin. Turku oli aiemmin vaatinut niiden lopettamisen, varmaan pohjimmiltaan kateudesta. Mitään muuta keskiaikaan liittyvää ei kyllä markkinoilla ole nähtävissä kuin villasukat, joita Naantalissa tehtailtiin luostariaikaan ihan valtakunnallisella tahdilla. Nyt kun olisin oikeasti voinut pölypussejakin ostaa lisää (viimeinen käytössä), ei ollut hajuakaan mallista. 

En muista sitä sanaa tai kirjaa, jossa käsitellään kaupunkikuvan muuttumisen aiheuttamaa ahdistusta. Naantalin keskusta on nykyisin täysin tunnistamaton, mutta sitä se oli myös minun lapsuudessani heille, jotka olivat tottuneet funkkisasemaan ja puutaloihin. Itse kaipaan jotenkin sitä kivaa viheriötä, jossa puut kehystivät kaarevia penkkejä. Kai siinäkin aina joku juoppo istui, mutta muistan lämpimät kesät, kun haettiin jäätelö kojusta ja mentiin siihen penkille istumaan. Ei ollut kiire minnekään, paitsi ehkä mummolaan tämän näyn takana. 

Heti seuraavana tuli vastaan jälleen muuttuva kaupunkikuva, kun vanha Kelan, poliisin ja työkkärin kolmiyhteys puretaan. Naantalin museossa kerätään muistitietoa poliisilaitoksen ajoista tulevaan kesän näyttelyyn. Vielä vanhempi poliisilaitoshan sijaitsi Raatihuoneen talossa, josta nyt Tuhkamarkkinoilla sai ostaa kirjoja. Olen jo käyttänyt ikuisuuden etsiessäni valokuvaa kyseisestä paikasta poliisilaitoksen ajoilta. Minulla on lehtiarkistosta löydetty todenna upea lehtikuva 1970-luvulta, jossa on vielä poliisin kilvet. Mutta museoon ilmeisesti haetaan tietoa nimenomaan tästä myöhemmästä puretun talon poliisiasemasta.  

Kuljin usein kotiin sen pimeän alikulkukäytävän alta, josta mentiin myös sisään poliisiasemalle. En ehtinyt sitä enkä Alkon päätyä enää kuvata, ne olivat jo haihtuneet historiaan. Mutta Alkon pääty löytyy lukuisista huipikuvastoista, sillä banderolli "Muumiparkkiin" löytyi Alkon logon vierestä. Hehheh. 

Kun nyt luurista kuvia pläräsin, löysin kuvan 50 vuoden takaisesta Rannikkoseudusta. Mietin, miksi olen ottanut kuvan tästä. Varmaan pohtiakseni hautauskulttuurin muutosta. Oliko kyseessä naantalilainen "merkkihenkilö"? Tomumaja sanana on viehättänyt minua aina. 

Rannikkoseutu 14.4.1976. Etsin siis kuvaa Naantalin vanhasta poliisilaitoksesta, joka oli TS:n lehtikuva. Mutta minulla on eri lehtien kuvia sekaisin, enkä löytänyt hakemaani. Mutta etsivä löytää aina jotain. 

Tällöin puhutti myös Kaivohuoneen radikaali remontti, jossa historia peitettiin modernein paneelein. Nythän on remontissa taas palautettu sitä vanhaa gloriaa. Toukokuussa kuningatar Elisabeth vieraili Kultarannassa kera Kekkosen. En jaksa nyt lisää lehtikuvia tähän liittää. 

Kaivohuone pilkistää hautausmaalta, jos UV-säteiltä mitään näkee. Tänne minutkin haudataan, ainakin uskoisin näin.  

Tämä maisema on pysynyt iät ajat samana, kun kuvasta rajautuu pois vanha kylpylän kärki. Se kylpylaitos oli upea. Todella sääli, että se mentiin purkamaan. Valkea lilja pitäisikin lukea, kun siinä ollaan näillä seuduilla, joiden historia on itselleni hyvin tuttua. Mutta aina vain löytyy lisää tietoa. 

Hienosti juttu lähtee taas rönsyilemään, mutta muutamia kirjalöytöjäkin tein. Olisin ostanut Havukka-ahon ajattelijan eurolla, etenkin kun kirjailija näyttääkin olevan Veikko Huovisen sijaan Ritchie Blackmore tai joku ranskalainen satiirikko 1600-luvulta, mutta jätin sikseen. Hyi sinua Tiina vai Taina, kenen koulukirja tämä olikaan. 

Havukka-ahon ajattelijan takapuoli. 

Edelleen Havukka-ahon ajattelija on ainoa Huoviselta lukemani teos. Pidin siitä kyllä, ymmärrän klassikkoaseman. Mutta myönnetään, ettei minulle jäänyt jäätävää poltetta näin Renny Harlinia lainatakseni perehtyä Huovisen tuotantoon laajemmin. 

Ehdottomasti ostin eurolla Arto Paasilinnan kokoamia huussikirjoituksia 1970-luvulta. Tämä tekee kunniaa Pompeijin mikrohistorialle sekä tietenkin ajankohtaiselle Turun tuomiokirkon latriinilöydölle. Opin, että kuivunut uloste on koproliittia. Mutta miksikäs ei kirkossakin olisi ollut huussia, olihan linnoissakin. Yhteiskunnan muutokset ja pimeät puolet piirtyvät erinomaisesti vessakirjoituksiin. 

Nykyisin katson usein vanhempia kirjoja ostaessani, saako sitä kirjastosta. Jos saa vain lukusalista, jos sieltäkään, silloin ostan kirjan omakseni. Näin tein nyt jopa 15 eurolla, kun kyse oli minulle tuttujen paikkojen historiasta. Liekehdin aina, kun saa tietää lisää yksityiskohtia. Odotan aikaa (eli rahaa), kun voin niihin uppoutua. 

Jos kirjastosaatavuus olisi ollut parempi, en ehkä olisi ostanut vaan lainannut. Mutta tosi moni vanha historiikki on sellainen, että painosmäärä on pieni, ja jossain kohtaa vain kirjaa ei enää saa mistään. 

Hiljaisuus. Nautin. Eilen piti käydä Turussa vielä iltalenkillä. Ei ketään missään, vaikka oli vielä aurinkoista ja tuulista. Tosin illalla pimeää kohti usvaa. En juuri kaipaa ihmisiä ympärilleni, paitsi silloin, kun heitä ei pitkäkestoisesti ole. Ja samalla ihmiset ammentavat suurimman huvituksen aiheen. Mutta tämä on osa "ammattitautia", jos olet työskennellyt liian kauan vaativan tason ihmiskohtaamisten parissa. Et halua vapaa-ajalla mitään muuta kuin olla rauhassa. 

Muuten aika on mennytkin töissä, mutta jokin on perustavanlaatuisesti muuttunut monen vuoden jälkeen. Nykyisin työ- tai muu kuormitus ei kostaudu siten, etten lue mitään. Vaan olen pystynyt pitämään kiinni jopa päivittäisestä lukemisesta. Juuri sain loppuun taas kerrassaan erinomaisen Karin Fossumin teoksen Älä katso taaksesi. Se on toinen osa Konrad Sejer -sarjasta, jonka löytämisestä pitää edelleen kiittää Marjatan suositusta. Evan katse oli ykkösosa, siitäkin olen ehkä kirjoittanut blogiin. Välissä luin pari muuta Fossumia, kuten Kuiskaajan, koska näitä Sejer-sarjaisia on ollut tosi huonosti lähikirjastoissa. Tämä kakkososa piti varata kauempaa, näköjään sain Nousiaisten kirjaston niteen.  

Kansikuva on aika raju, eikä se edes täysin kuvaa kirjan sisältöä. Ja kuitenkin se kuvaa kaiken. 

No, ihmekös tuo, sillä sarjaa on alettu suomentaa jo 1990-luvulla, eikä moni ole koko Fossumista edes tietoinen, vaikka hän kirjoittaa edelleen. Suosittelen kyllä lämpimästi. Näissä on psykologista tarkkanäköisyyttä, hahmot ovat hyviä ja syviä, tarinan imu vetää koko ajan. Nämä eroavat selvästi siitä, mitä dekkarit usein ovat. Keskiössä ei ole poliisityö tai rikos kliseineen, vaan elämä, jossa tapahtuu myös rikoksia. Varsinkin tässä juuri lukemassani käsitellään kahta edelleen polttavan ajankohtaista yhteiskunnallista aihetta. 

Viikonloppuna saanen myös Paavo Teittisen Pitkän vuoron loppuun. Kuinka moderni orjuus juurtui Suomeen. Olen sitä kuunnellut työmatkoilla ja tiskatessa, mutta nyt taitaa viikonloppumigreeni hiipiä. Se tarkoittaa minulle nykyisin myös sitä, että saan kuunnella rauhassa kylmäkallen kanssa kirjaa pimeässä huoneessa. Nyt oli ilokseni vihdoin tullut myös sokerillinen limekokis Suomeen, ostin heti sixpäkin. Join sitä viimeksi Gdanskissa sata vuotta sitten. Blogini alkuaikoina kirjoitinkin paikasta sekä toisen maailmansodan museosta, joka on edelleen yksi vaikuttavimmista vierailemistani museoista maailmalla. 

Kuvateksti hävisi, kun suurensin kuvaa. Summaus: ostan usein kirjoja kierrätyskeskuksista, enemmän kuin kirjakaupoista. Tähän Ekotorin viereen Kupittaan kärkeen rakentuu Elomaticin uusi rakennus. Vanhaan tulee asuntoja. 

Äänikirjat ovat juuri sairaille ja huonosilmäisille iso pelastus. Pyrin silti aina kuuntelemaan vain niin sanottuja bestsellereitä, koska tiedän, miten vähän kirjailija tästä formaatista saa. Teittinen saa vissiin liksaa yhä Helsingin Sanomilta. Olisihan se hienoa saada kunnon aika tehdä vielä tutkivan journalismin projektista tuollainen kirja. Onneksi Hesarissa on tajuttu aiheen arvo. Aina ei ole näin. 

Kirjan sisältö varmasti on jo kaikilla tiedossa, mutta jollet tiedä, kannattaa se lukea. Järjestelmä Suomessa mahdollistaa modernin orjuuden, sekä sen, että suuri keskiluokka haluaa päästä ravintolaan ja tilata Woltista mahdollisimman halvalla. Ja sitten jos epäkohtia tulee tietoon, todella monia ei yksinkertaisesti vain kiinnosta. Jutellaan mukavammista aiheista, kun maailmalla on muutenkin niin synkkää. Varataan lohduksi lento Kreetalle metsäpalojen aikaan ja itketään, kun ei päästä turvaan Suomeen. 

No niin. Tietty kyllästymispiste ihmisiin on taas saavutettu. Uskolliset blogilukijani ylläpitävät kuitenkin hataraa uskoani parempaan huomiseen. Mukavaa viikonloppua kaikille!