Suomen pimeä puoli: kolme kirjaa kolmesta edelleen alikäsitellystä aiheesta

Luin sattumalta peräkanaa kaksi Tieto-Finlandia-teosta. Antti Järven Minne katosi Antti Järvi? ja Paavo Teittisen Pitkä vuoro: Kuinka moderni orjuus juurtui Suomeen ovat kumpikin ansiokkaita toimittajien kirjoittamia teoksia. Kai niissä hommissa kehittyy tietty taito penkoa laaja määrä aineistoa. Ei tosin kaikille. Täytyy olla myös tietty palo aiheeseen, jotta sen parissa jaksaa väkertää vuodesta toiseen. 

Itse asiassa kuuntelin Pitkän vuoron, kun kyllästyin odottamaan sitä kirjastosta. Se toimi erinomaisesti myös äänikirjana. Nyt lopusta on aikaa muutama viikko, ja minulla piti olla kovastikin aiheesta ruodittavaa. Nyt kuitenkin tuntuu, että pää ja takki ovat tyhjät. 

Tyhjentävä kuuntelukokemus todella olikin. Olen tiennyt ehkä verrattain paljon, minne kaikkialle ihmiskaupan lonkerot ulottuvat. Olen siitä huolimatta käynyt esimerkiksi eräässä paikassa lounaalla, jossa epäilin aina olevan työntekijöitä orjapalkalla. Siellä oli sama perhe töissä aamusta iltaan, kuutena-seitsemänä päivänä viikossa. Kai on perisuomalaista ajatella, ettei kehtaa kysyä asiaa, mutta olisi pitänyt. Edes minä en ole migreenissäkään näyttänyt yhtä väsyneeltä töissä kuin tiskin takana kassakonetta näpyttänyt nuori, jonka varmaan ikänsä puolesta kuuluisi jaksaa painaa täysillä. 

Sitä todella tehdään Suomen kouluissa, laivojen hyteissä, marjametsissä ja kaikkialla muualla kuin vain nepalilaisissa ravintoiloissa, joista Teittisen teos alkaa. Niitä hän tutki Helsingin Sanomien juttuihin ansiokkaasti. Ihmiskauppaa on kaikkialla, missä on ihmisiä. Mutta jotain perustavanlaatuista itsessäni muuttui, joko yllätyksestä tai nimenomaan sen puutteesta, kun luin espoolaisen rehtorin kommenttia siivoojan hätään ja ilmiantoon ihmiskaupasta. En tiennyt, että rehtorien munattomuudella on jälleen uusi taso, jota on enää vaikea alittaa.

Molemmat Tieto-Finlandiat ovat Gummeruksen kustantamat. 

Niinhän ne natsitkin vetosivat byrokratiaan. Ei yksittäisen ihmisen vastuulla. Järjestelmää taas ei voi haastaa oikeuteen. Vakavat rakennetason puutteet suomalaisessa oikeusjärjestelmässä mahdollistavat ihmiskaupan myös kouluissa, joissa "lapsemme" käyvät oppimassa kunnon kansalaisiksi. Yhtään en silti ihmettele, että nimenomaan koulut ja kaupungit ummistavat silmänsä, mitä kulissien takana kesäisin tapahtuu. Kouluissa nukutaan tehosiivousten aikana, ei saada edes ruokaa, jota salaa käydään syömässä vessoissa. Yksi haastateltu ei tähän kuitenkaan alentunut. 

Ihmiskauppa on hidasta ihmisarvon viemistä päivästä toiseen. Joskus nopeaakin, välitöntä. Kun ei osaa kieltä, ei ole helppo vaatia oikeuksiaan pelon ilmapiirissä. Tämä on mahdollistanut laajamittaisen hyväksikäytön nepalilaisissa ravintoloissa. Olen kohta lähdössä Ouluun, ja aikomukseni oli käydä siellä Suomen ainoassa bangladeshilaisessa ravintolassa. Teittisen kirjan jälkeen en taida mennä. Mutta nopeasti keskiluokka unohtaa tällaiset mielitekojensa himoissa. On liian helppo "woltata" annos kotisohvalla miettimättä hetkeäkään, millaisissa työoloissa kevytyrittäjä työskentelee. Siitä sentään pistän sulan hattuuni, että olen elämäni aikana turvautunut ruokakuskaukseen tasan kaksi kertaa. Molemmilla kerroilla kyse oli sairaudesta, ettei päässyt itse hakemaan ruokaa. Häpesin molempia kertoja silmät päästäni. En tajua, miten yksikään ihminen on vain niin mukavuudenhaluinen, että käyttää ruokalähettejä. Avatkaa silmät. 

Yhtä näköalatonta on sanoa, että ulkomailla marjanpoimijat saisivat vielä vähemmän rahaa. Ei se edes pidä paikkansa. Teittisen teoksessa ja monissa lehtijutuissa aiheesta haastatellut kertovat katuvansa lähtöä kotimaasta, jossa heillä oli kuitenkin paremmat olot kuin Suomessa. Täällä uskomattoman moni suomalainen työnantaja käyttää halpaa työvoimaa häikäilemättömästi hyväkseen. Yhdestä tapauksesta saatan tietää itsekin, mutta näihin on todella vaikea löytää pitävää todistusaineistoa, jota voi myös julkisuudessa tarkastella. Siksikin Teittisen teos on todella Finlandiansa ansainnut. 

Tulihan sitä asiaa, mutta selvästi ajatukset kannattaisi kirjoittaa ylös heti lukukokemuksen jälkeen. Antti Järven kohdalla taisin tehdä niin instaan. Sekin on ansiokas teos, joka tuo näkyviin uutta tietoa Karjalan puolelle jääneistä suomalaisista sodan jälkeen. Antti Järvi sai löysi paljon tietoa siitä, mitä hänen saman nimiselle sukulaiselleen oli tapahtunut. 

Myönnän, että minua ei ole punaisen Suomen historia aina kiinnostanut, koska pidän edelleen häpeällisenä Neuvostoliiton eli diktatuurin ihannointia. Tähän syyllistyi suomalainen kulttuurivasemmisto pitkälle 1980-luvulle asti, ja tätä myös avataan hienosti Vesa Vareksen teoksessa Nuori Ben Zyskowicz - Suomettumisen vuodet. Missään nimessä tämä ei ole minulta mikään porvarillinen kannanotto. En edusta mitään tiettyä puoluekantaa, mutta kannatan ihmisoikeuksien toteutumista sokean idealismin sijaan. Siitä ei kuitenkaan ollut läheskään kaikilla Karjalaan jääneillä kyse. Osa vain halusi jäädä kotitaloonsa riippumatta siitä, minkä valtion alaisuuteen se kuuluu. 

Suomalaiset ovat tottuneita esivallan alaisuudessa elämiseen. Ehkä tämä on korostanut oman torpan merkitystä, omien oikeuksien. Samalla kuitenkin on totuttu hyvinvointivaltion palveluksiin ja siihen, että se puolustaa kansalaistensa oikeuksia silloin, kun hätä on kova. Itse olen kaksi kertaa ollut tekemisissä oikeuslaitoksen kanssa vain todetakseni, että moraalinen oikeus on täysin eri asia kuin juridinen. 

Moni ei tätä ehkä ymmärrä tai edes ajattele ennen kuin itse joutuu oikeusasioiden kanssa tekemisiin. Paletista monimutkaisen tekevät byrokraattiset virastot ja viranomaisyhteistyö, joka toki parhaimmillaan toimii hienosti. Ne pimeät kohdat ja jopa lahjonta tekevät kuitenkin ihmiskaupan mahdolliseksi.

Lämmin suositus tälle kirjalle, jonka jatko-osaa jo odotan. Vaikka juuri on julkaistu tutkimustietoa journalistiopiskelijoiden poliittisesta suuntautumisesta, on suuri jälkipyykki suomettumisen ajan median vaikutuksesta yhteiskuntaan yhä tekemättä. Kuva: Otava

Suomettumisen painolasti on varmaan myös sitä, että täällä on luotettu liikaa idealisminkin tasolla siihen, että kaikki on näennäisesti hyvin. Kavereita ollaan ja oikeus toteutuu. Edelleen monen on hyvin vaikea kuvitella, että suomalaiset tekisivät mitään pahaa. Puhtaan pulmusen syndroomaa käsittelin osittain myös aikanaan gradussani, joka jälkikäteen mietittynä oli ehkä edellä aikaansa. 

Itselläni maailmankuva on se, että pahin skenaario on aina mahdollinen. Kiitos tästä kuuluu varmaan isälleni, joka kuitenkin palopuheeseeni Teittisen teoksen aihepiiristä kommentoi, ettei aina jaksa miettiä ikäviä asioita. Tässä tiivistyy hienosti keskiluokkainen suomalaisuus. Hyväosaiset päättävät itse, mikä meitä milloinkin kiinnostaa. Jos tänään meidän tekee mieli nepalilaista ruokaa, me menemme syömään toivoen, että ihmisoikeudet ehkä juuri tänään toteutuvat. Todennäköisesti emme edes mieti asiaa, tai jos mietimme, ajattelemme, että ehkä siellä ravintolassa on herätty mediakohuun ja sitä rataa. Osa taas saattaa ajatella, että riistoa on ollut aina ja sitä on kaikkialla, mikä on totta. Mitätöidään oman vaikuttamisen mahdollisuus. Ainakin silloin, kun tekee mieli ihania mausteisia makuja, joita Pirkka-lehti on nykyisin täynnä. 

En väitä olevani itsekään pulmunen. Marjani olen kyllä aina poiminut mieluummin itse. Usein on syvemmällä pöpelikössä tullut vastaan sata kertaa nopeammin kerääviä thaipoimijoita. Kauppatorilla he hymyillen myyvät marjoja ja me ostamme halvalla. Pakastepussin taas jos ostaa, ei tarvitse edes miettiä asiaa. Etenkään marjabisneksessä ei voi olla millään mittarilla kärryillä, onko siihen sekoittunut ihmiskauppaa vai ei. Siksi parasta onkin poimia itse omat marjansa, kun tarjontaa todella on. 

Rakennusalan ihmiskauppaa en ole tähän blogijuttuun erikseen ruotinut, mutta lukekaa siitä Teittisen kirjasta. Moni onkin varmaan sen jo lukenut. Uskon, että kirjalla on kauaskantoisia vaikutuksia. Kyllä maailmanhistoriassa on myös tapauksia, joissa kansanliike on noussut vastustamaan vallinnutta järjestelmää onnistuneesti. Tällainen on esimerkiksi perinteinen orjakauppa ja kumiorjuus Afrikassa. Mutta Teittinen osoittaa, kuinka orjuus on vain nykyajassa muuttanut muotoaan. 

Jos jo tuoretta simpanssitutkimusta vapaasti lainaa, jota en nyt jaksa tähän etsiä, on jo simpansseilla taipumus "sisällissotaan". Mennään porukalla kostamaan. Samoin orjuus ja pahuus on ihmisiin sisäänrakennettua. Jokainen miettii ensisijaisesti lopulta itseään, vaikka mitä väitettäisiin. Aika harvassa ovat he, jotka eivät uppoavasta laivasta pelastaisi ensin itseään. Kun sama primitiivinen mekanismi yhdistetään yhteen seitsemään kuolemansynneistä, ahneuteen, on riiston mahdollistava paletti valmis. Silti mietin, mistä näitä ihmisperseitä sikiää.  

Suomalaiset ovat todella pihi kanssa, kateellisia naapureilleen, usein myös pihiytensä takia ahneita. Minua ei hämmästytä yhtään, että tämä on monella mittarilla riiston mallimaa. Kansainvälisesti se on verhottu onnellisten ihmisten asuinpaikaksi, ja tällä mielikuvalla tänne myös saadaan jatkuvasti uutta halpatyövoimaa. Kun ennen kysyttiin törkeästi, saako kebabin ilman käsikarvoja, nyt kannattaisi kysyä, saako trendibowlin ilman ihmiskauppaa. 

Mutta niin kauan, kun valtavalla keskiluokalla ei ole mitään väliä, mistä maasta parsat tulevat, paljonko lomalento Napoliin kuluttaa ilmanalaa ja mitä köyhin väestönosa tekee vapaa-ajallaan, ihmiskauppa elää ja voi hyvin. Yhtä iso rooli on toki rakenteilla, joiden pitäisi pelastaa yhä uhanalaisemmaksi käyvä oikeus. Siihen pitäisi voida luottaa maassa, jossa hyvinvointivaltiolle voidaan jo soittaa nocturne.